Täydellisyys, ketä se kiinnostaa? Kauneus viipyilee virheissä.

Sain joitain päiviä sitten sähköpostissa blogini lukijalta pitkän kirjeen. Kirjeessä hän kertoi itsestään, ja esitti minulle myös kysymyksiä muutamasta asiasta. Toinen kysymys liittyi vaikeisiin jalkavammoihini, joista kärsin joitakin vuosia sitten, ja jotka estivät minua juoksemasta pariin vuoteen. Palaan tähän kysymykseen myöhemmin blogissani. Nyt haluan kuitenkin vastata parhaani mukaan hänen toiseen kysymykseensä.

Kirjoitukseni Naisella saa olla maha oli saanut hänet pohtimaan, miten olin oppinut hyväksymään kehoni epätäydellisyydet, erityisesti mahani. Hän itse kertoi vihaavansa mahaansa ja kärsineensä myös syömishäiriöistä. On surullista lukea, että joku vihaa omaa kehoaan, mutta ymmärrän hyvin lukijani ajatuksia. Enhän minäkään ole hyväksynyt itseäni ja kehoani aina, vaan kyseessä on ollut pitkä prosessi. Kirjoitan matkastani kohti itseni hyväksymistä mm. Tässä postauksessa, joka on julkaistu viime heinäkuussa. Jo tässä vaiheessa moni varmasti kysyy, että mikä maha minulla nyt muka on? Kyse ei olekaan mahasta tai mahattomuudesta, eikä kenenkään muunkaan mahasta, vaan jostain ihan muusta.

Kun pohdin asiaa tarkemmin tajusin, että oikeastaan kolme tekijää ovat olleet avainasemassa oman kehoni ja itseni hyväksymisessä.

FullSizeRender 75

Vappujuhlat olivat tänä vuonna vähän isommat. Anoppi täytti 70 -vuotta.

FullSizeRender 79

FullSizeRender 84

IMG_4663 2

<3 Täydessä tällingissä. Meille tosi harvinaista!

Katson itseäni toisten silmin

Ensimmäinen asia on ollut katsoa itseäni toisten silmin ja toisaalta, pohtia, miten minä katson muita. Kun katson toista ihmistä, en näe hänen mahamakkaraansa tai takapuolen selluliittia, vaan ainutlaatuisen ihmisen. Jokainen meistä varmasti tuntee ainakin yhden kanssaeläjän, joka ei ole kehon muodoiltaan täysin vallitsevien kauneusihanteiden mukainen, mutta hän on niin sinut itsensä kanssa, että se häikäisee. Tällainen ihminen ei välitä, pullottaako jumppatopin alla vararengas tai kaksi, eikä tällainen ihminen nyi paidanhelmaa jatkuvasti alaspäin.

Tällainen ihminen herättää minussa varauksettoman ihailun. Virheet ja epätäydellisyydet tekevät ihmisestä kiinnostavan, myös katsella. Mutta mikä parasta, kun näen ihmisen, joka aidosti hyväksyy itsensä, saan myös itse lisää varmuutta. Ymmärrän, että muut katsovat minua ihan samalla tavalla. Eivät he tuijota virheitäni ja vikojani, ellen sitten itse tuo niitä jatkuvasti esille voivottelemalla tai muulla käytökselläni. Minustakin näkyy se, miten arvostan itseäni ja kehoani. Jos kelpaan itselleni, ei ole kahta kysymystäkään, etten kelpaisi myös muille.

Kun ihmisellä on itsensä kanssa hyvä olla, sen näkee. Ns. virheet muuttuvat silloin mielenkiintoiseksi kauneudeksi ja kiinnostaviksi osiksi kokonaisuutta. Kun ymmärsin, ettei minua kiinnosta täydellisyys, tajusin, että se tuskin kiinnostaa muitakaan. Kauneus löytyy sieltä, missä täydellisyys rikkoutuu. Näihin kohtiin ja näihin ihmisiin minä jään viipyilemään.

Jos minulle tulee heikko hetki ja kehoahdistus, hyppään hetkeksi pois oman pienen pääni sisältä ja katson itseäni ystävän silmin. Silloin näen kauniin kokonaisuuden, enkä pikkuvirheitä. Näen itsevarman naisen, jonka keho on saanut aikaan paljon.

FullSizeRender 78

Perinteinen vappuaaton menuu.

FullSizeRender 76

Ajatelkoot, mitä haluavat

Toinen iso steppi kohti itseni hyväksymistä on ollut asenteen muutos. Mitä enemmän vuosia on kulunut, sitä vähemmän minua on kiinnostanut, mitä muut minusta ajattelevat. Minulle on tärkeää tietää, että läheiseni voivat kanssani hyvin ja pitävät minusta sellaisena kuin olen, mutta se, mitä muu maailma ajattelee vaikkapa mahastani tai mahattomuudestani, on oikeastaan ihan yksi lysti.

Itsekritiikkini on höllentynyt. Olen päässyt pois suorittavasta asenteesta ja oppinut ottamaan monissa asioissa rennommin. Myös asenteeni treenaamista kohtaan on muuttunut. En piiskaa itseäni liikunnalla, vaan se on minulle hyvän olon lähde. Itsekritiikin väheneminen saa minut postailemaan instagramiin jumppavideoita kaiken kansan nähtäväksi tai lähtemään ulos ilman meikkiä verkkareissa. Kelpaan jo rakkailleni. Kenelle muulle minun pitäisi kelvata?

FullSizeRender 86

FullSizeRender 77

FullSizeRender 87

Aamulenkillä Vapun päivänä. Mies tuli jokirannassa vastaan ja nappasi tämän kuvan.

 

Ikä on tuonut rauhan

Kolmas asia, joka on saanut minut suorastaan rakastumaan kehooni, on ikä. Ja ikäähän ei tule kuin elämällä. Näin nelikymppisenä olen kehooni tyytyväisempi, kuin koskaan. Kehoni kykenee vielä vaikka mihin: juoksemaan kympin reiluun 42 minuuttiin, kantamaan vaatteeni kauniisti, leikkimään ja pelaamaan lasteni kanssa, vetämään leukoja ja kävelemään pitkiä lenkkejä.

Ikään liittyy myös ajan kuluminen, jolloin palaan taas alkuun, eli siihen, että itseni hyväksyminen on tapahtunut asteittain ajan kuluessa. En haluaisi olla enää missään nimessä se parikymppinen epävarma nuori nainen, joka joskus olin. Juu, olin silloin varmasti timmimpi, laihempi, rypyttömämpi ja kauniimpi, mutta silti. Kun katson iäkkäämpiä naisia näen kauneutta, joka tulee itsevarmuudesta ja eletystä elämästä, epätäydellisyyksistä. Toivon, että tämä kauneus heijastuu myös minusta.

En tiedä, mikä ikäinen lukijani, joka lähetti kysymykset on, mutta toivon, että hän löytäisi rauhan kehonsa ja mahansa kanssa. Helppoa se ei varmasti ole ja jos suhde syömiseen on lisäksi kimurantti, voi matka olla pitkäkin. Syömishäiriöihin kannattaa hakea apua, eikä jäädä niiden kanssa yksin. Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi lihomista peläten. Elämä alkaa siitä, kun ymmärtää, että arvomme ei määrity kehojemme kautta. Elämä alkaa siitä, kun katsoo itseään peilistä ja voi hymyillä.

<3 Anna

Onko teillä lisää vinkkejä siihen, miten itsensä voisi hyväksyä vikoineen kaikkineen? Lukijani, joka lähetti minulle kysymyksen, olisi varmasti teidän kommenteistanne todella kiitollinen.

Lue myös edellinen postaukseni: Treeniviikkoni ja Miksen jaa lasteni kuvia somessa?

FullSizeRender 85

Meidän tiimi Aurajoen yöjuoksulla – räntää tuli, mutta juoksu kulki

FullSizeRender 82

Kymppi taittui nopeammin, kuin viime vuonna. Jee! 42:28

 

 

 

Kommentit
  1. 1

    Minna sanoo

    Ikä korjaa kyllä paljon. Kun kerran väistämättä tulee ryppyjä ja kremppoja, ei voi muuta kuin olla itselleen armollinen ja hyväksyä tosiasiat. Muuten elämisestä tulee raskasta ja masentavaa. Paljon voi toki tehdä itsekin: Aamunsa voi irvistelyn sijasta aloittaakin hymyilemällä peilikuvalleen. Meikkaaminen auttaa korostamaan kasvojen parhaita puolia. Jo ripaus ripsiväriä ja poskipunaa saa aikaan pirteämmän ilmeen, joka vaikuttaa koko olemukseen. Parasta kosmetiikkaa on kuitenkin raikas ulkoilma. Ainakin oma peilikuva näyttää raikkaimmalta aina kunnon lenkin jälkeen, ja ikään kuin ryhtikin olisi samalla kohentunut ja se kaamea makkara pienentynyt ainakin kaksi milliä Tie itsensä hyväksymiseen kulkee siis seuraavan kaavan kautta: ikäänny arvokkaasti, tee niitä asioita, joista sinulle tulee hyvä mieli, kaunistaudu ihan vain oman itsesi vuoksi, pukeudu vaatteisiin ja väreihin, joissa näytät mielestäsi hyvältä, liiku, käy ihmisten ilmoilla, lue. Ja lopuksi: hanki hyvä kampaaja! Jos vielä tämän jälkeen on paha mieli, juo vähän viiniä ystäväsi kanssa ja naura. Paljon ❤️

    • 1.1

      annasaivosalmi sanoo

      Minna, kylläpä tulin hyvälle tuulelle! Olet aivan oikeassa: paljon on kiinni omasta asenteesta. Itsestään huolehtiminen on kaunista! Sun ohjeet pistän talteen ja taskuun. Noilla pärjää satavuotiaaksi 🙂 Puss!

  2. 2

    Laura sanoo

    Aivan ihana kirjoitus. Hieno, herättävä kysymys oli, miten ulkopuolinen ihminen näkisi minut. Kun aloin ajatella sitä, näin itseni oikeastaan hyvin mallikkaaksi tepastelijaksi 🙂
    Olen suht tuore blogisi lukija. Olen sinua nuorempi ja tietyllä tavalla olen ottanut sinut ikään kuin esikuvakseni. Hyvin paljon samankaltaisuutta toivoisin elämässäni saavuttaneeni ehtiessäni sinun ikäiseksesi. Ikääntyminen hirvittää, ja se että jos joskus synnytän lapsia, kehon muutos hirvittää. On huojentavaa ja mahtavaa kuulla, että sitä voikin muuttaa käsitystä itsestään vain paremmaksi! Ja kiveen hakattavia olivat ajatuksesi siitä, ettäjos kelpaan itselle niin ei epäilystäkään etten kelpaisi muille. Ja yhtä lailla, jos kelpaan läheisilleni, mitä väliä kellään muulla on <3 Itsekin voisin ihan oikeasti alkaa uskoa poikaystävääni, joka näkee minut joka millimetriltä ihanteellisena, aina. Kiitos mahtavasta kirjoituksestasi!!!!!

    • 2.1

      annasaivosalmi sanoo

      Kiitos Laura!

      Mukava kuulla, että vaikka olet nuorempi, löydät silti blogistani luettavaa 🙂
      Kyllä mä mietin ennen lapsia ihan samoja asioita, kuin sinäkin. Vartalon muuttuminen raskauksien myötä ja ikääntyminen hirvittivät. Mutta naisen keho on ihmeellinen ja palautuu. Mullakin raskaudet ja synnytykset osuivat vielä ihan peräkkäin. Itse kun näkee vähän vaivaa ja pitää itsestään huolta, niin tosiaan, mä olen ainakin tyytyväisempi kuin koskaan. Raskauksien myötä itseään kohtaan ei myöskään ole niin kriittinen.

      Todella suosittelen uskomaan siihen poikaystävääsi 🙂 Poikakaveri, joka pitää maailman kauneimpana, virheineen kaikkineen on maailman isoin onnenpotku. Mulla on sellainen ollut jo 20 -vuotta. Pikkuhiljaa aloin itsekin uskoa siihen, että olen ihana, kun hän sitä tarpeeksi on kaikki nämä vuodet toitottanut. Jos puoliso on tyytymätön tai haluaa muuttaa toisessa koko ajan jotain, on se hirvittävän raskas tie.

      Kiitos vielä sun kommenteista ja viestistä ja ihanaa päivää!

      Anna

  3. 3

    Cillatar sanoo

    Oi mistä tuo ihana kuvan mekko on :)?!? Upea ja sopii sinulle täydellisesti!!!

      • 3.1.1

        Cillatar sanoo

        Kiitos tiedosta! Saanko kysyä, mitä kokoa oma mekkosi on? Kannattaakohan metsästää nettikaupasta mitä kokoa eli onko pientä vai isoa kokoa…
        T. Anna

        • 3.1.1.1

          annasaivosalmi sanoo

          38 -kokoa. Ihan hyvin vastaa tuota mielestäni. En tykkää piukoista vaatteista 🙂

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *