Neljäkymmentä ja paremmassa kunnossa, kuin koskaan?

Täytän ensi vuonna neljäkymmentä, vaikkei pään sisällä siltä tunnukaan. En todellakaan tunne itseäni nelikymppiseksi, vai pitäisikö sen edes tuntua joltain? Peilistä ajan kulumisen kyllä todellakin huomaa. Mutta niin saa ollakin.

Enemmän vuosia takana, kuin edessä?

Aika moni asettaa itselleen tavoitteita nelikymppisilleen. Joku haluaa olla erinomaisessa kunnossa, ehkä pudottaa ruuhkavuosina kertyneet kilot ja päättää panostaa itseensä enemmän. Toinen alkaa pohtia tähän astista elämäänsä ja tekee suuriakin muutoksia: eroaa, vaihtaa työpaikkaa tai uraa kokonaan.

Onhan 40-vuotta kumminkin aikamoinen rajapyykki. Elämää voi olla vähemmän edessä, kuin takana. Eikä tästä nyt ainakaan fyysisesti enää nuorennuta ja elämän rajallisuus konkretisoituu, kun omat vanhemmat alkavat olla jo iäkkäitä.

FullSizeRender

Nelikymppisen keho on nelikymppisen keho – mutta eihän se mitään estä?

Ihanaa, jos pyöreät vuodet saavat ihmisen liikkeelle, mutta itse en ajatellut olla nelikymppisenä hoikimmillani ja timmeimmilläni.

Minä olen oikeastaan tässä viimeisen vuoden aikana jotenkin sisäistänyt, että olen todellakin neljäkymmentä, ja se, että olen kohta 40-vuotias tarkoittaa, ettei minun kroppani tarvitse, eikä voikaan olla, kuten kaksikymppisellä.

Solut vanhenevat ja aineenvaihdunta hidastuu. Tämä saa näkyä myös ulospäin. En tavoittele ikuista nuoruutta, enkä pelkää ryppyjä. Sen sijaan haluan voida vaikuttaa niihin asioihin, mihin voin vaikuttaa. Esimerkiksi lihasmassani olisi vähentynyt vääjäämättä jo kymmenen vuoden ajan, ellen olisi alkanut tehdä asialle jotain, eli treenata lihaskuntoani.

FullSizeRender

10 leukaa?

En aio asettaa ensivuodelle epärealistisia tavoitteita olla nelikymppisenä elämäni parhaimmassa kunnossa. Olin sitä kymmenen vuotta sitten 🙂 Jos kuitenkin olen, niin eihän siinä mitään, mutta jos en ole, niin eipä siinäkään mitään. En aio ottaa asiasta stressiä.

Sen sijaan haluan asettaa itselleni tavoitteen, jolla ei ole niinkään tekemistä ulkonäön (hoikkuuden, ryppyjen torjunnan tai nuorekkuuden ) kanssa, vaan haasteen, joka liittyy voimaan: haluan vetää ensi vuonna kymmenen leukaa putkeen, (ilman apuvälineitä). No siinäpä se nyt on. Julkisesti kirjoitettuna.

Eihän tuossakaan tavoitteessa ole mitään erityistä perustetta, mutta se kuvastaa minun mielen maailmaani paremmin, kuin ulospäin näkyvä, elämänikuntoinen versio itsestäni. Haluan olla voimakas ja toimintakykyinen. Rakastan haasteita ja tässäpä minulle, hyvin konkreettinen, sellainen.

FullSizeRender

Yksi ystäväni on syksystä asti houkutellut minua myös erääseen käsittämättömän pitkään polkujuoksutapahtumaan kanssaan. Sekin vähän kutkuttaisi.

Olen tyytyväinen, etteivät tavoitteeni juhlavuodelle ole vain ulkoisia tai vain ulkomuotooni liittyviä. Ulkokuori nimittäin on häilyvää sorttia. Sen sijaan sisäiset tavoitteet, pienetkin, ovat minulle tervetulleita. Ehkä jonkilainen tarve ylittää itsensä vielä kerran, ennen, kuin on myöhäistä. Vai onko koskaan myöhäistä? Enpä usko, nimittäin omaa kuntoaan ja varsinkin lihaskuntoaan ei ole koskaan liian myöhäistä kehittää.

Onko muita nelikymppisiä? Minkälaisia tavoitteita teillä oli/on juhlavuotenanne? Vai onko mitään? Lähtisikö joku muu kanssani tavoittelemaan leukaa/leukoja? 🙂 

<3 Anna

P.s. Aloitin leukojenvetoharjoitukset kahdeksisen vuotta sitten täsyin nollilta. Meni pitkään, ennen kuin sain kiinni tekniikasta ja sain edes yhden leuan. Olin sinnikäs ja kehityin. Joitakin vuosia sitten leukoja meni jo monta putkeen, enkka taitaa olla juuri tuo 10. Vimeisinä vuosina olen kuitenkin taantunut, enkä ole aktiivisesti leukoja treenannut.  Tällä hetkellä menee räpeltäen 2-3 puhdasta leukaa ilman apuvälineitä, kuten kuminauhoja. Se on siis lähtötasoni.

Lue myös edellinen postaukseni: Mitä kovempi  kiire, sitä enemmän hidastan!

FullSizeRender

 

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Minä, minä!!! Minä lähden tavoittelemaan leukoja!
    Täytän ensi toukokuussa neljäkymmentä ja myönnän tavoitteeni olevan se, että olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Tai ainakaan pitkään aikaan… Olen pienestä asti liikkunut paljon ja liikunta on ollut tärkeä osa elämääni. Muutama vuosi sitten sairaus kuitenkin pysäytti ja jouduin jättämään liikunnan lähes kokonaan. Oikeastaan vain rauhallinen kävely oli sallittua. Otti muuten koville!
    Nykyään saan jo liikkua lähestulkoon normaalisti, kunhan kuuntelen kehoani. Ongelmana on enää se, että motivaatio on kadonnut. Tai olen kyllä löytänyt sen useastikin, mutta se katoaa lähes yhtä nopeasti kuin tulee esiinkin. En ole enää samalla tavalla saanut liikunnasta sellaista elämäntapaa kuin mitä se oli ennen leikkauksia.
    Uuteen vuoteen lähden tämä tärkeinpänä päämääränäni. Mikä olisi sen mukavampaa kuin tehdä matkaa yhdessä jonkun kanssa! 🙂 Käsivarteni ”eivät ihan” näytä samoilta kuin sun, mutta suunta on vain ylöspäin! Eikä haittaa, vaikka saisin syntymäpäivänäni vedettyä vain yhden leuan. Jos treenaan tuolloin aktiivisesti, on se paras synttärilahjani ever!

    • 1.1

      annasaivosalmi sanoo

      Mahtavaa Suvi! Samat lukemat siis meillä mittarissa 🙂 Ikävää, että sairastuit, mutta parempaan päin siis olet jo menossa, ihana kuulla! Ja nyt kyllä tsempataan toisemme vetämään leukoja. Sulla menee ainakin se yksi, eikö vaan? Missä kuussa juhlit? T. Anna

      • 1.1.1

        sanoo

        Näin tehdään! Ja yksi leuka nousee mulla satavarmasti! Juhlin toukokuussa, joten treenin alkua ei voi venyttää sinne kuuluisaan tammikuun alkuun vaan se on aloitettava mahdollisimman pian. Jess! Koska sä täytät vuosia?

  2. 2

    Tyylilyyli sanoo

    40 ja minä olen jo 63v ja olen edelleenkin elämäni kunnossa. Paremmassa kuin koskaan työelämäni aikana.
    Tuossa 40 iässä ja elämää on nuoren naisen viimeinen rajapyykki alkaa pitää itsestään huolta.
    Liikaa hömppää ja työtä. Perhe ja lapset ensin niin kyllä rupsahtuu kuntokin ja mieli katkeroituu.
    Itsestään, jos kenestä on pidettävä hyvää huolta.
    Ne muut tulee siinä samalla paremmiksi.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *