Yksityisasiaa

Olen jakanut täällä blogini puolella vähän syvempiä ajatuksia itsestäni. Oli jännä huomata, että alkuun sain muutamia huolestuneita palautteita ja kyselyitä, olenko väsynyt, onko minulla kaikki hyvin, missä on se iloinen Tuija, johon olemme tottuneet.

Mietiskelin asiaa silloin hetken. En mielestäni ollut sen väsyneempi kuin tavallisesti, olin ainoastaan näyttänyt ja avannut itsestäni vähän muitakin puolta kuin työ-Tuijaa. Ei kai kukaan mene töihin valittaen ja naama mutrussa? Luulen, ettei kukaan myöskään halua katsella alakuloisen juontajan tv-ohjelmia tai kuunnella matalapaineista radioshowta. Jokainen meistä yrittää parhaansa mukaan olla reipas ja ahkera duuneissaan, ja kyllä minä ihan aidosti koen olevani iloinen, rempsakka tyyppi. Olen suurien tunteiden ihminen, joka ei juuri tunne keskitietä fiiliksissään, ja olenkin kertonut, että naurunremakan vastapainoksi mä myös herkistyn ja kyynelehdin usein. Koetan kuitenkin aina löytää asioista sen jonkin positiivisen jutun – kaikella kun on kaksi puolta. Siksi tuntui hullulta, että vähän avattuani tiukempia fiiliksiä ja syvempiä ajatuksia, se koettiin alavireisyydeksi ja alakuloksi.

nettikoko_janitaautio_TUIJAPEHKONEN_IMG_0453Blogin kirjoittaminen on siitä jännää, että se on aika terapeuttista. Ohimennen tulee kerrottua tarinoiden lomassa aika paljonkin itsestään. Siitäkin huolimatta, että olen kyllä tosi tarkka, ehkä liiankin tiukka sen suhteen, millaisiin haastatteluihin suostun ja mitä itsestäni kerron julkisuuteen. Pieni maalaistyttö minussa herää aina silloin tällön ja muistuttaa suojelemaan sisintään. Ihan kaikkea ei tarvitse tiedottaa toreilla ja useimmat mun asiat eivät kuulu muille. Toisaalta huomaan myös relanneeni monilta osin. Jokaisella meistä on heikkouksia ja niiden näyttäminen on vain inhimillistä. Sitä paitsi, jos joku toinen tyyppi pystyy samaistumaan omiin heikkouksiini, kipukohtiini ja ehkä jopa voimaantumaan tarinani kautta, ei asioiden ääneen sanominen voi olla pahasta.

Julkisuus on tullut elämääni vähän kuin varkain, pikkuhiljaa. Tokihan mä ihan itse nokkani radioon ja julkiseen ammattiin tökkäsin, mutta asiat ovat silti tapahtuneet jotenkin huomaamatta. Tavoite on johtanut toiseen ja eihän sitä itse tarkkaile asioita tai itseään samaan tapaan kuin ulkoapäin. Aina on niin helppo todeta, että mitenkäs tässä näin kävi ja miettiä asioita taaksepäin.

nettikoko_janitaautio_TUIJAPEHKONEN_IMG_0444Alusta saakka minulle on kuitenkin ollut selvää, että on yksi asia, jonka haluan pitää täysin vain ja ainoastaan itselläni: parisuhteet, niiden olemassaolo ja olemattomuus, rakkausjutut, miesjutut, haaveet kodista ja perheestä. Ne kuuluvat vain minulle, eivät kenellekään muulle. Tähän rajanveto on ollut helppoa. Jotain haluan olevan turvassa, suojassa.

Periaatteenani on, etten myöskään kysele radio-ohjelmassa vierailtani heidän parisuhdestatuksistaan tai puolisoistaan, jolleivat nämä itse ole asiaa esiin tuoneet. Mua suorastaan hävettää, että muistan urani alkuvaiheessa heittäneeni puolihuolimattomasti Maanantain Miesvieras -haastisosiossa  ”Oletko sinkku” -tyyppisiä kysymyksiä pieni pilke silmäkulmassa. Enää en tekisi niin.

nettikoko_janitaautio_TUIJAPEHKONEN_IMG_0438Haluan tietenkin suojella läheisiäni, mutt kyse on myös siitä, että haluan suojella omaa herkkyttäni. Tiedän lopulta aika tarkoin, millaiset jutut, sanomiset ja kirjoittelut menevät oikeasti ihon alle ja minkälaisille asioille voin vain nauraa. Joskus raivostuttaa, kun kaikki eivät näitä rajoja ymmärrä tai ennemminkin halua kunnioittaa. Mulle tämä on nimittäin iso juttu. Tätä kohtaa itsessäni mä haluan suojella ja juuri tän jutun elämässäni rauhoittaa. Ei ole liikaa pyydetty, eihän?

Lovelovelove,

nimmari

Kuvat: Janita Autio
Jakkunen: Saatu Lindexiltä. Oon kohta käyttänyt tän puhki. Ihan suosikki!
Farkut: Satavuotiaat. Ostettu parilla kympillä joltain lomareissulta. Oliskohan ollut Maltalta.
Kengät: Pura Lopez

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *