Uskaltaisinko mä olla rohkea?

On ollut hetki aikaa järjestää ajatuksia. Miettiä, mikä oikeastaan on tärkeää ja mikä ei.

Olen miettinyt, mitä asioita sitä tekee itsensä vuoksi ja mitä muiden. Mitä tekee todistaakseen jotain ja mitä tekee siksi, että pelkää jotain. Olen miettinyt ihan hurjasti, että mitkä jutut tekee mut onnelliseksi. Olen ollut niin onnellinen menneen kesän, että olen jotenkin yrittänyt purkaa sitä järkevään muotoon. Olishan se mahtavaa, jos aina saisi pidettyä sen fiiliksen. Olen miettinyt, millaisia ihmisiä arvostan ja millaisia haluan elämässäni olevan. Olen miettinyt, mitkä asiat saa mut hymyilemään ja mitkä nauramaan.

thumb_DSC04474_1024Olen pyöritellyt päivät pitkät käsissäni ystävältä synttärilahjana saatuja hauskoja pyykkipoikia. To-do, not-to-do, remember, ignore, forget. Auttavat pitämään elämän järjestyksessä, niin isot kuin pienet asiat. Huomasin noita pyöritellessäni, että mulle kaikista vaikeinta taitaa olla tuon ignore- ja forget -osaston täyttäminen. Sekin vaatii rohkeutta. Luovuttaa, antaa olla, unohtaa, päästää irti. Ja tekee niin pirun hyvää, sillä luopuessaan jostain sitä samalla myös antaa tilaa jollekin uudelle.

Mä rakastan arkea, tasaisuutta, turvaa. Arvostan luotettavutta, pitkäjänteisyyttä, sitotutumista, puurtamistakin. Silti elän itse usein kiireistä, jännittävääkin vuoristorataelämää, ja jotenkin hakeudun (omasta tahdosta tai tahtomattani) hässäkän keskelle. Sattumuksia nyt vain sattuu ja tekevälle tapahtuu. Nyt on ollut hetki toisin. On ollut aikaa ja rauhaa omassa päässä ja ympärillä. On ollut tilaa luovuudelle ja hulluillekin ideoille.

Olen miettinyt paljon rohkeutta ja sitä, miten maanläheisistä, perinteisistä arvoistani huolimatta ihailen rohkeita ihmisiä. Sellaisia, jotka uskaltavat hypätä tuntemattomaan! Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat luottaa itseensä ja tehdä päätöksiä, jotka tuntuvat heistä itsestään oikeilta – silloinkin kun nuo päätökset olisivat kaikkien muiden mielestä aivan hullunmoisia tai älyttömiä. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat nauttia hetkistä murehtimatta liikaa tulevaa tai mennyttä. Ihailen ihmisiä, jotka avaavat uusia ovia, vaikka eivät yhtään tietäisi, mitä sieltä oven takaa mahtaa löytyä. Ja erityisesti arvostan sitä, että löytyipä sieltä mitä tahansa, siitä selviydytään.

thumb_DSC04502_1024Tein reilut kaksi vuotta sitten päätöksen, että yritän itsekin olla rohkea. Silloin järjestelin elämääni ihan uuteen uskoon. Laitoin pinoihin asioita, joilla on ja joilla ei ole merkitystä. Silloin irtisanouduin vakituisesta työstäni, mikä oli mulle ihan hirvittävän iso juttu. Se ei ollut ”tapaistani”, kuten moni sanoisi. Ja välillä en itsekään meinannut uskoa, että uskalsin.

Olen jälkeenpäin miettinyt, että vaikeinta siinä oli se päätöksen tekeminen, asian ääneen sanominen. Kun ajatustyö oli tehty ja asia pykäisty ulos, elämä alkoi vain rullata eteenpäin. En tietenkään tarkoita, että sen jälkeen olen voinut vain maata sohvan pohjalla ja asiat ovat tipahdelleet eteeni. Mutta jotain totuutta siinä vanhassa kliseisessä sananlaskussa uusista ovista ja mahdollisuuksista on.

Rohkeus on mulle vaikeaa, sillä rakastan turvallisuutta. Se tekee minut onnelliseksi. Arki ja rutiinit, niistä mä pidän. Tykkään siitä, että on tasaista ja asiat rullaavat mukavasti eteenpäin. Ja sitten jostain selän takaa salakavalasti kipittää se ajatus, joka vaatii mua haastamaan itseni. Se kuiskii korvaan, että kannattaisi taas ottaa pikkiriikkinen hyppy johonkin vähän pelottavaan. Ja pahinta – tai parasta – on se, että kun ajatus on sanottu ääneen, sitä ei enää noin vain otetakaan takaisin.

thumb_DSC04510_1024

thumb_DSC04523_1024Yhtenä ihan rauhaisana aamuna mä laitoin itselleni ihanan aamiaisen. Luin Hesaria ja sitten aloin tehdä töitä. Luin Riitta Väisäsestä, joka oli tulossa mulle vieraaksi ja kirjoittelin taustakysymyksiä ylös. Ja se pitkään mielessä painostanut ajatus vain pulpahti ulos. Enää en saa sitä mielestäni. Nyt yritän taas asetella ajatuksia noihin pinoihin: mikä on tärkeää, mikä on turhaa ja mikä on syytä unohtaa, mikä pitää saada tehdyksi.

Sen voin nimittäin luvata, että tämä ei ole ainoa hullunkurinen ajatus, joka mun mieleeni on viime viikkoina pulpahtanut. Elämä ja yllätykset. Ei muuta kuin rohkeusreppu selkään ja menoksi.

Uskallatko sä kertoa ääneen, mistä haaveilet?

nimmari

 

Kommentit
  1. 1

    Janni sanoo

    Tää postaus tuli just täydelliseen aikaan, sain paljon uutta pohdittavaa omaan elämääni. Ihana sä <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *