Olenko tosiystävä?

Olen viime aikoina miettinyt paljon ystävyyttä ja ystäviäni. Olen aina uskonut tiettyihin kliseisiin, miten usein ikävistäkin asioista seuraa ja niissä voi nähdä jotain hyvää. Uskon, että välillä ihmisen on tarvottava synkissä, uuvuttavissa maisemissa, laskeuduttava tai joskus kierittävä vuoren huipulta alas ja jotenkin kasattava itsensä taas uuteen nousuun. Ja juuri silloin, kun kaikki tuntuu mahdottomalta eivätkä omat jalat enää kanna, ilmestyy viereen ystävä, joka kampeaa sinut pystyyn. Nostaa kerta toisensa jälkeen ja kannattelee eteenpäin. Jaksaa odottaa ja pysyy vierellä. Pyyhkii räät poskeltasi vaikka omaan paidankaulukseensa ja jää vielä ihan lähelle varmistamaan sittenkin, kun jo itse uskot pärjääväsi eteenpäin. He ovat niitä tosiystäviä.

thumb_Adidasheimo_O9Q6662_Photo_PasiSalminen_com_1024

thumb_DSC00595_1024

thumb__MG_9963_1024

Olen onnekas, että minulla on vahva, ihana tukiverkko. Mulla on paljon läheisiä ihmisiä, ystäviä joihin luotan kuin kiveen ja joiden seurassa on hyvä olla, turvallista. Useimmiten myös hulvattoman hauskaa. Kuitenkin olen myös huomannut paikkaansapitäväksi kliseen siitä, kuinka hankalat ajat, ne ei-niin-hauskat-hetket näyttävät lopulta sen, ketkä ystävistä todella ovat kultaakin arvokkaampia.

Tällaisena syksynä, kun matkalle on osunut myös piinaavia hetkiä, entistä suurempaan arvoon nousevat ystävät, joiden tiedän vastaavan puhelimeen vaikka keskellä yötä. Joiden tiedän tarjoavan kaiken avun ja tuen, kun sitä olen vailla. Tiedäthän, sellaiset ystävät, jotka ottavat kaikista epäkiitollisimman roolin mukisematta vastaan ja jaksavat silti hymyillä ja yrittävät kaiken keskellä naurattaa sinuakin. Ne ystävät, jotka ovat valmiit tinkimään omastaan, että sinulla olisi hyvä. Jotka eivät turhia kysele tai kyseenalaista. Ovat vaan. Se on joskus kaikista tärkeintä. Yksikin sellainen ystävä on aarre.

thumb_thumb_DSC07493_1024_1024

thumb_Katri ja Tuija martan ottama_1024 thumb_DSC08249_1024

thumb_DSC08787_1024

thumb_DSC01085_1024

En kirjoita tätä pistääkseni piikillä ketään kiireistä ystävääni. Olen kiitollinen jokaisesta puhelusta, viestistä, huolenpidon murusesta ja ennen kaikkea jokaisesta ystävästäni. Tiedän myös, etteivät kaikki voi olla aina saatavilla, eikä tarvitsekaan. Huomaan vain sen järjettömän kiitollisuuden, että elämässäni on niitäkin superystäviä, jotka ovat jaksaneet, halunneet ja voineet olla rinnallani jokaikisenä hetkenä. Olen monta kertaa miettinyt, olenko itse osannut olla heille samalla tapaa saatavilla ja auttaa kaikista vaikeimpina aikoina? Olenko muistanut soittaa ja kysyä kuulumiset riittävän usein? Olenko ollut liiaksi hautautuneena töihin ja omaan maailmaani? Pisto sydämessä kertoo, että olisin voinut olla läsnä enemmän ja paremmin.

Miten ikinä voin kiittää niitä kaikista tärkeimpia, joiden tiedän olevan ja pysyvän tuossa aina? Ehkä olemalla itse samanlainenen ystävä. Aion ainakin yrittää.

 

When the night has come
And the land is dark
And the moon is the only light we’ll see
No I won’t be afraid
Oh, I won’t be afraid
Just as long as you stand, stand by me

Rakkautta, ystävät.

nimmari

Eka kuva adidasheimon kuva-arkistoista Pasi Salmisen ottama. Muut vuosien varrelta ihanista hetkistä ystävien kanssa.

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *