Pehko(nen) ja Elle

Uusimmassa Ellessä on vikalla sivulla mun peilikuva. Oli aika hauska nähdä viimein tuon kuvaussession tulos. Muistan nimittäin selvästi, miten kuvaaja Mari Lahti totesi heti ensi alkuun, että nyt sitten kuvataan jotain muuta kuin sitä hymy-Pehkosta. Voi hemmetti. ”Eihän mulla ole kuin se yksi ilme”, ajattelin. Yleensä pousailen aina minulle turvallisen ja itseni näköisen hymyn takaa. Nyt haluttiin jotain ihan muuta. Tukkakin oli auki ja vähän pörröisenä. Spanieli-look, mä kirosin.

Taas mä sen opin, että pitäisi reilusti uskoa ammattilaisia. Ihania kuvia niistä tuli ja innostuin sotkupörröstäkin niin, että olen monena päivänä vaihtanut perinteisen, kymmenessä sekuntissa pystyyn töksähtävän nutturan aukinaiseen, vähän sotkuiseen pehkoon. Toimii.

thumb_DSC07714_1024

Hämmästyin juttua lukiessani, miten minulta tuo Saaran kirjoittaman teksti kuulosti. Yleensä haastatteluita lukiessa miettii, että toimittaja on taas laittanut vähän omaa värikynää peliin, kaivannut skandaaliotsikoita tai muokannut muuten vain sanojani oman suodattimensa läpi. Tämä juttu oli pelottavan paljon mun näköinen ja kuuloinen.

Ehkä se on sitten se ikä ja sen mukanaan tuoma armollisuus, ettei tarvitse enää yrittää ihan niin paljon. Että uskaltaa myöntää takapuolensa vähän roikkuvan tai masuun kertyneen höllömöllöä. Joku kutsuisi laiskuudeksi, minä kutsun leppoisuudeksi. Olen mielelläni vähän aiempaa tiukkistätiä rennompi. ”Haaveilen sixpackista” on sillä tapaa osuva otsikko, että näin rennolla elämäntavalla ja tekisi mieleni sanoa näillä geeneillä (#tekosyyt) ei tiukempaa mahaa ole näköpiirissäkään.

Ehkä se on sitä, ettei tarvitse itkeä itseään uneen, vaikkei pystyisi ihan jokaista tyyppiä miellyttämäänkään. Pikkuhiljaa sen hyväksyy, että asioilla, julkisuudella, menestyksellä, elämällä, kaikella on kaksi puolta. (Okei, tässä mulla on matkaa. Kuten haastattelussakin myönnän, tuntuu musta tulevan kaiken aikaa pehmompi ja pehmompi. Moni kovettuu iän myötä. Musta taas tuntuu, että pienemmätkin jutut kolahtavat ja menevät ihon alle. Opettelen, opettelen.)

Ehkä se on sitä, että aiemmat epävarmuudet vähän naurattavat. En mä ymmärrä, miten kaksikymppinen Tuija tosiaan kauhisteli käsivarsiensa olevan paksut! Ne oli ihan rimpulat. Narunpätkät. Tai miten tosiaan itkin Äiti Pehkoselle olevani ruma, koska mulla on rillit ja pisamia. Silloin se oli täyttä totta.

Voi että. Voisipa sitä näin armollisena itsenään saada vielä takaisin kaksikymppisen villeyden ja hulluuden… Rientää ja rillutella ja nauttia elämästä niin, että tuuli vain suhisee korvissa.

thumb_DSC07704_1024

 

Tai hetken mietittyäni. Ehkä sittenkin näin on vielä parempi. <3

Ei mulla muuta.

nimmari

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *