Vuosi musiikkia

Kirjoitin aiemmin tilinpäätöstä viime vuodestani. 2015 oli hyvä vuosi, edeltäjäänsä parempi, henkisesti kasvattava ja yllätyksiä täynnä. Vuoteen mahtui paljon ystäviä ja unohtumattomia hetkiä. Ajattelin jakaa vielä muutaman makoisimmista, musiikin kera.

Malesia
Alkuvuodesta matkasin ystäväni kanssa Malesiaan lomailemaan, lepuuttamaan silloin aika kireällä olleita hermojani ja palauttelemaan suhteellisen äärimmilleen venytettyä jaksamistani. Minä riensin matkaan jo viikon etuajassa, sillä tuntui, että tarvitsin hetken ihan itsekseni. Matkan ensimmäiset päivät luin, söin ja nukuin. En avannut meiliboksia kertaakaan, enkä edes ajatellut töitä. Vietin omaa, rauhallista aikaa ja elin jopa lähestulkoon somepimennossa. Kun ystäväni saapui paikalle, olin elämäni iskussa ja valmiina yhteiseen lomaamme. Olimme jo etukäteen päättäneet, että yöpyisimme tasokkaissa hotelleissa, nauttisimme olostamme ja kärvistelisimme sitten jälkikäteen. Niinhän siinä sitten kävi. Piipahdimme lomailemassa muutaman päivän muun muassa Gayan saaren paratiisissa, enkä vastaavaa ole vielä nähnyt. Teemabiisiksi reissullamme muodostui tämä:

Tuparit
En ole mikään pakkojuhlien (aaaargh, vihaan jopa tuota sanaa) ystävä. Joulu on toki poikkeus tästä, mutta Uudet Vuodet, halloweenit ja juhannukset jäävät minulta usein puolihuomiolle ihan tarkoituksella. Sen sijaan vappu sai viime vuonna ihan erityisen merkitysen, kun kutsuin ystäviäni uuteen kotiini viettämään tupareita. Nykyinen poikaystäväni (silloinen deitti) sai myös kasteensa ystävieni edessä, kun tapasi samalla rytäkällä koko konkkaronkan. Muistan vieläkin hetken, kun hän soitti ovikelloa juhlien jo ollessa hyvässä vauhdissa ja asteli sisään kohteliaasti Veuve Cliquot -pulloa minulle ojentaen. Koko tuo rääväsuinen, puhelias, kovaääninen ystäväporukkani hiljeni. Silmänräpäyksessä oltiinkin kuin huopatossutehtaassa, ei bileistä tai rennosta tunnelmasta tietoakaan. Minä yritin jatkaa rikki menneen pakastimen lokeron kanssa taiturointia, annoin sanattomia merkkejä ystävilleni ”Puhukaa, hyvät ihmiset”. Ei sitä montaa minuuttia kestänyt, mutta kyllä kello tuollon mateli. Nyt tilanne tietenkin naurattaa. Miekkoseni pääsi hetkessä mukaan porukkaa, mutta jestas minkä tempun ystäväni järjestivät! Hiljaisuuden vallitessa taustalla soi muun muassa tämä biisi:

Vika lähetys
Viimeisen lähetyksen NRJ:llä yhdessä rakkaan työparini Lauran kanssa teimme heinäkuun puolenvälin kieppeillä. (Neidin tubetusta voi muuten seurata täältä!) Haikeus leimasi koko viikkoa ja arvasinhan minä sen jo etukäteen, että tulisin poraamaan kuin Bosch konsanaan. Itkeä pillitin ja vollotin niin maan viimeistä päivää, että silmät olivat turvoksissa vielä seuraavalla viikolla. Hieno tie NRJ:llä tuli päätökseensä ainakin tuolta erää, mutta sitäkin enemmän haikeutta teetti se, etten enää tulisi tekemään päivittäin töitä yhden parhaan ystäväni kanssa. Ei enää päivittäistä naljailua, kiukuttelua tai näsäviisastelua. Noh, olihan se paljon muutakin. Naurua, välillä jopa huuto(nauru)a, juoruja, superideoita, tehotunteja, yhdessä jaettuja iloja, suruja ja onnistumisia. Ai niin, ja teknistä tukea. Sitä minä todella kaipaan edelleen päivittäin. Laura oli meistä se, joka puhui koneiden kieltä, minä taas hepreaa, mitä näihin asioihin tuli. Jotenkin mulla vain on aina ollut taito saada koneet käryämään pelkällä läsnäolollani. En enää edes muista, mikä oli viimeisen lähetyksemme viimeinen biisi, mutta jotenki tämä biisi ehti muodostua tunnariksemme. Laura olisi ehkä eri mieltä. Hänestä oli raivostuttavaa, että lauloin aina mukana toista ääntä (juu, sitä ei varsinaisesti kappaleessa ole, mutta kehittelin ihan itse omanalaisen) ja tanssahtelin viehkeästi. Aina. Minulle tästä tuli vuoden 2015 kesäbiisi ja yhteisen Kultakerhomme tunnaribiisi:

Tunnari
Ai niin. Ja olihan meillä ihan omakin tunnari. Jestas. Ryhtini taisi taas parantua himppusen ja rinta röyhistyi. Kyllä mä olen tästä jotenkin tosi otettu ja ylpeä. Herra Palefacen arvoa ei sen kummemmin tarvitse korostaa. Hän on mestari lajissaan ja tehnyt siis meille ihan oman tunnarin. Onhan tää nyt siisti:

Kolmekymppiset
Synttäreitäni vietettiin melkein kuukausi myöhässä, sillä varsinaisena juhlapäivänä kipusin Perun rinteillä kohti vuoren huippua Huippujengin kanssa. Tämä ei ainakaan vähentänyt juhlien arvoa. Pimenevät syysillat ovat ehkä vuoden tunnelmallisinta aikaa ja itse ajattelinkin, että Groteskin terdella juhlistettiin paitsi vanhenemista, myös turvallista kotiinpaluuta ja kesän päättymistä. Seitsemisenkymmentä ihanaa juhlijaa takasi tunnelman ja kaiuttimista pauhasi muun muassa tämä biisi: (Biisistä löytyy muuten myös törkeän siisti Alex Mattson remix. Suosittelen kuuntelemaan.)

Apua. Mulle meinaa tulla itku silmäkulmaan ja tippa linssiin. Laitan nyt porakoneet kaappiin ja ryhdyn rakentamaan vuoden 2016 soittolistaa.

Parasta viikkoa. Laulellen se menee paremmin.
nimmari

Itävallan terveiset

Kotona ollaan taas. Home sweet home, kyllä se pätee tälläkin kertaa. Alpit ja Itävallan St. Anton jäi taakse ja paluu arkeen koitti. Minä, mäessä vain muutamia kertoja aiemmin hihhuloinut selviydyin hengissä ja taisin ohimennen oppiakin jotain. Jokaisesta rinteestä pääsin alas – suksilla. Haparoiden, mutta kuitenkin. Hauskaahan se oli, mutta kyllä naurussa oli pidättelemistä, kun näin ensimmäisen videon itsestäni. Mielikuvissani olin pujotellut rinnettä alas Palanderin lailla, halkonut tuulta suht varmoin ottein. Video paljasti totuuden ja se oli jotain ihan muuta kuin äsken kertomani. Julkaisukelvotonta kamaa, älä edes ajattele moista!

kyla

thumb_DSC07377_1024

me

kyltti

tuija

Minulle reissu oli ensikosketus Alppeihin ja Itävaltaan. Ensin mainittu kärsi lumen puutteesta, jälkimmäinen näytti parhaat puolensa. Mukana ollut ystäväpariskunta valitteli, että rinteet olivat heikommassa kunnossa kuin koskaan ja lunta aivan liian vähän. Minun menoanihan nuo eivät haitanneet, kun vertailukohta puuttui. Lapissa ja Tahkolla muutaman kerran lasketelleelle rinteet olivat kuin taivas ja lumen puutteen huomasi ainoastaan hisseillä näköaloja katsellessa. Itävaltalaiset olivat mielettömän ystävällisiä ja avuliaita, St. Antonin pikkukylä jotenkin heti viehättävän kodikas.

Shoppailut jäivät tällä reissulla piskuisiksi. Tuliasherkkuna mukaan lähti pullo kotikutoista mustaherukkalikööriä. Heräteostos, mutta ihastuin pieneen putiikkiin, joka oli täynnä (siis kirjaimellisesti) vieri vieressä nököttäviä liköörihanoja ja koko kaupasta tuli mieleen valtava sateenkaari. Kun ostajana sai vielä itse valita pullon ja liköörimäärän (vähimmillään 0,4 desiä, valtavimmillaan överikännit), oli konsepti mielestäni justiinsa sopiva.

juomaa

juomaaa

pulliot lahi

Ai niin. En minä tuon viikon aikana ehtinyt juuri muuta nähdä, kuin lähirinteet ja kyseisen Antonin pikkukylän. Joka päivä suunnittelin reissua lähikyliin, hiihtoretkiä, lenkkeilyä, vierailua paikalliseen kylpylään, vaikka mitä. Aina oli jotain tähdellisempää tekemistä. Välipäivät hurahtivat viinilasi kädessä ihania ruokia maistellen (ahmien) ja maha pömpöllään lepäillen. Parasta lomassa on se, että saa tehdä juuri niitä asioita, joita haluaa. Tai sitten olla tekemättä yhtään mitään. Hyvää teki. Tästä sopii aloittaa tammikuu. Terveellinen sellainen.
Tsemppiä ekaan, onneksi vähän vajaaseen viikkoon!

nimmari

Herkkuhommia ja terveellinen tammikuu

Minusta ei ole viimeisen puolentoista viikon aikana juuri kuulunut. Olen nauttinut ja löhöillyt Alpeilla, tarkemmin sanottuna St. Antonissa, Itävallassa. Palaan näihin tunnelmiin ihan lähipäivinä, mutta jos haluat tietää, mitä olen täällä (laskuharjoitusten lomassa) puuhannut, niin kerrottakoon: olen syönyt. Syönyt, juonut ja nauttinut. Pysähtynyt milloin viinilasilliselle, milloin omenastruudelille, ottanut jälkkärin ja välillä toisenkin (vaikka maha olisi jo huutanut hoosiannaa). Olen syönyt fish&chipsiä, maistanut paikallista erikoisuutta (kirkas lihaliemi, johon on lisätty pannarisuikareita tai sösseröisiä dumpling-möykkyjä), pekoniakin olen vedellyt muina naisina ja syönyt kyljykset läskineen päivineen. Lentokentältä ostin lähtiessä 640g suklaata. Kaikki meni ja lisää piti hakea lähikaupasta. Ai että, ihmisen on hyvä välillä relata ihan täysin. Luulen, että alitajuisesti olen tankannut terveellistä tammikuuta varten, sokeroinut itseäni ikään kuin varastoon.

thumb_DSC07293_1024

thumb_DSC07432_1024

thumb_DSC07396_1024

thumb_DSC07429_1024

Terveellinen tammikuu tarkoittaa minulle tipatonta, sokeritonta ja gluteenitonta ruokavaliota. Mutta koska vihaan ruokavalioehdottomuuksia, päätin että kerran viikossa saa lipsua, jos se on tarpeen. Ystäväni ovat naureskelleet, että mikä se tuommoinen lupaus terveellisyydestä on, jos repsahdukset sallitaan. No sitähän tämä elämä on: repsahduksia, kompromisseja, asioiden sovittelemista itselleen sopivaan muotoon. Heh, myönnän kyllä, että lupaus terveellisestä tammikuusta on tehty pilke silmäkulmassa. Raportoin matkan varrelta etenemisestä (tai mahdollisista stopeista). Olen päättänyt, että koetan leipoa ainakin yhden raakakakun ja muutenkin etsiä vähän huonoille urille lipsahtaneeseen ruokavalioon parempia vaihtoehtoja. Tarkoitus ei ole muuttua fitness-misuksi, mutta eiköhän pieni skarppaus vuoden alkuun tee hyvää.

thumb_DSC07441_1024

thumb_DSC07445_1024

thumb_DSC07281_1024

thumb_DSC07277_1024

thumb_DSC07412_1024

 

Ihanaa tammikuuta, muruset – oli se sitten terveellinen, tipaton tai ihan tavallinen!

nimmari