MIKÄ MEITÄ OIKEIN VAIVAA?!

Mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa? Milloin hyvät käytöstavat menivät pois muodista ja tilalle tuli ilkeily ja dissauskulttuuri? Mitä ihmettä meille järkeville ihmisille oikein on tapahtunut somen ja varmaan kaiken muunkin maailman mullistusten myötä.

Mulle teki vähän pahaa lukea juttuja Pirkko Arstilan kolumnista. En halunnut lukea itse kolumnia ja antaa klikkaustani, siis nettiääntäni jutulle. Oikein karvat nousivat pystyyn, että eikö me nyt vieläkään tässä maailmassa voitaisi pitää toistemme puolia ja olla ainakin julkisesti arvostelematta toisten ulkosia piirteitä tai pukeutumista. En olisi oikein halunnut lukea kolumnista kirjoitettuja juttujakaan, ja sitä valtavaa raivomyrskyä, jonka Arstilan kolumni sai ilmoille, mutta turha tässä on jeesustella. Kyllä mä niitä luin. Mua harmitti ensin Arstilan ääneen lausumat asiat ja sitten mua vähän harmitti, että hän sai niskaansa sellaisen paskamyrskyn kuin sai. Hirveä älläkkä, jossa kukaan ei voittanut tälläkään kertaa.

Tuija-1117-30Voi että mua ottaa päähän joka ikinen kerta, kun huomaan, että me eletään maailmassa, jossa ulkoisilla asioilla on niin hirvittävän suuri painoarvo. Harmittaa ihan hitosti, että se miltä mä näytän ja miltä sä näytät ja miltä se Arstilan kolumnin parikymppinen mimmi näyttää, määrittää meitä kaikkia niin vietävästi. Mua harmittaa, että me eletään maailmassa, jossa toisen tyylille tai tyylittömyydelle voi naureskella ja ivata. Mua harmittaa, että me eletään maailmassa, jossa muiden dissaaminen on sallittua. Erityisesti mua harmittaa, että meille ihmisille on tullut jostain päähämme sairaalloinen ajatus siitä, että kaikki negatiiviset, ikävät, jopa toisia halveksuvat kommentit on ihan ok lausua ääneen ja tuoda julki. Tekis mieli oksentaa noiden kommenttien päälle.

Mua suretti ihan vietävästi lukea juttua Ylen mukamas tyhmästä toimittajasta, joka kyseli miksei naisia ollut Tuntemattomassa Sotilaassa rintamalla. Someraivo pääsi jälleen aivan uusiin sfääreihin ja kenenkään siihen osallistuneen ei kannattaisi olla kovinkaan ylpeä. Toimittajahan ei ihan tuota kysynyt tai ainakaan tarkoittanut. Eikä hän ollut tyhmä laisinkaan.

Mutta kun tässä maailmassa ja tässä hetkesssä mokaat, niin sua ei suinkaan auteta pystyyn, vaan sulle nauretaan ja sut häpäistään. Joku tulee potkaisemaan maassa makaavan vielä vähän enemmän lysyyn, ehkä sylkäiseekin päälle. Sitten hän jatkaa tomerasti eteenpäin, sillä potkittavaa kyllä riittää. Me ihmiset kaatuillaan ja kompuroidaan vähän väliä, milloin omaan näppäryyteemme, milloin ihan vain vahingossa, milloin taas tyhmyyttämme. Joka ikinen horjahtaa aina silloin tällöin. Ja siinä hetkessä, kun itse makaat maassa, niin olisi kiva, jos joku ojentaisi kätensä ja auttaisi pystyyn. Taputtaisi ehkä olalle ja tsemppaisi eteenpäin. Ei ainakaan ottaisi megafonia käteen ja julistaisi sitä sun kompurointia koko maailmalle.

Mutta niinhän me tässä tehdään kaiken aikaa. Some on meidän jokaisen oma pikkuruinen megafoni, jonne voi suoltaa kaiken mielen päällä liikkuvan. Ei siinä paljon filtterit auta, jos suodattimia ei ole käytetty laisin.

Tuija-1117-31Totta kai mä tiedän, että aina ihmisiä on arvosteltu. On sanottu milloin huumorin, milloin rehellisyyden nimissä kaikenlaista. Mutta on ihan eri juttu jutella asioista kaksin parhaan ystävän kanssa kuin huutaa kommenttinsa ääneen somessa tai jossakin muussa kanavassa. Ihmisillä on tunteet, eikä niitä tarvitsisi tieten tahtoen loukata. Ei kukaan halua tulla julkisesti arvostelluksi, rumaksi haukutuksi tai epäonnistumisestaan nöyryytetyksi! En pysty näkemään, kuka tässä pelissä on voittaja.

Miten ihmeessä me ihmiset ei tajuta, ettei toisia dissaamalla ja arvostelemalla ei päästä kuin alaspäin? Miten helvetissä voi olla niiin vaikeaa pitää ne ilkeät kommentit omassa päässä ja mölyt mahassaan? Miten ihmeessä kukaan ei enää edes yritä ymmärtää, vaan kaikista mieluiten ymmärretään väärin tai ei ollenkaan? Miten ihmeessä me ei tueta ja nosteta toisiamme, vaan lytätään ja lasketaan, jos siihen tarjotaan pienintäkään mahdollisuutta. Mitä terävimmin sanankääntein kipakan viestisi ilmaiset, sitä parempi.

Tiedätkö mitä mä ajattelin, kun seurasin tätä Arstilan kolumnista käytävää keskustelua. Ajattelin ihan rehellisesti itseäni, omaa naamaani. Ajattelin ihmeellistä allergiaa, joka mulle on puhjennut ja johon ei ole löytynyt syytä. Ajattelin sitä kommenttia, jonka kuulin äskettäin, että siinä voi hyvinkin käydä niin, että yhtäkkiä koko ihottuma ja kaiken maailman oireet lävähtävät oikein kunnolla päälle ja koko kroppaan. Sitten ei meikkailla, eikä naamaan tupsautella yhtään mitäään muutakaan. Ajattelin sitä, että olisi ihan kamalaa, jos joku pitäisi mua vähemmän arvokkaana, jos näyttäisin sitten erilaiselta, rumalta niin kuin tänä päivänä suoraan sanotaan. Ja että olisi tosi loukkaavaa, jos joku vielä huutaisi nuo kommenttinsa suureen ääneen ja vähättelisi mua. Että enhän mä siitä miksikään ihmisenä muuttuisi, vaikka ihoni ei sileän hehkeä olisikaan.

Ja arvaatko jo, mitä mä ajattelin, kun seurasin tuota Ylen toimittajaa käsittelevää kohua? Ajattelin, että noin voisi käydä ihan hyvin myös mulle. Suoran lähetyksen paineessa vähän sekoaisin sanoissani tai ajatuksissani, en juuri siinä hetkessä saisi ilmaistua itseäni ihan sataprosenttisesti. Mietin, että miten mä kestäisin sen, että yhtäkkiä olisinkin kaikkien silmissä tyhmä? Että veisikö se yksi sekoaminen tai moka tai hetkellinen keskittymisen herpaantuminen sitten kaiken muun älykkyyden mukanaan vessanpönttöön? Mietin, että kestäisin tuon kaiken varmaan ihan tosi huonosti. Jotenkin kestäisin, mutta kyllä mä murenisin.

Tuija-1117-29Näinä hetkinä mä mietin, että tää maailma on niin sairaan julma paikka, että voitaispa me ihmiset yrittää ymmärtää toisiamme, yrittää kohdella toisiamme hyvin ja yrittää käyttäytyä. Eipä me jaksettaisi ja haluttaisi tarttua sellaisiin asioihin kuin toisten ihmisten ulkonäkö tai epäonnistumiset. Olis ihan pikkiriikkisen helpompaa meillä kaikilla.

Raivostunein maailmanparannusterkuin,

nimmari

Neule: Gina Tricot
Kuvat: Karoliina / Valoon Photography

Welcome to my life

Tämmöstähän tää elämä on. Välillä löydän itseni Barcelonasta ilman hotellia, kun olen varannut (ja maksanut) sen toiselta puolen maata. Välillä syön juon aamiaiseksi smoothiekoneessa survoutuneen korkin. Tässä taannoin olin hyvin asiallisessa palaverissa, kunnes toinen läsnä olleista miehistä kysäisi vaivaantuneena, että kuuluukohan paitani olla siten kuin se nyt on. Nappi oli pompsahtanut oikein mojovasti auki ja siinähän mä seisoskelin tissiliivit tanassa odottamassa pääsyä ison pomon puheille. Harvoin punastelen, mutta tässä kohtaa helahdin paloautoksi.

thumb_PB060860_1024Nyt olen hermoillut puolittain kipeänä, puolittain terveenä melkein viikon. Omaa tyhmyyttä, mitäpä muuta, kun lähdin viime viikolla pikkuisen flunssaisena treenaamaan. Nyt ei olla treenattu viikkoon. Eikä räkävanalle näy loppua. Mistä ihmeestä sitä riittääkiin loputtomiin? Gröhöm, ei tarkempia detaljeita, lupaan.

Eilen vietin koko aamun ja päivän kotona yökkäriin ja villasukkiin pukeutuneena kotikoneella töitä naputellen. Ihan kauhean hirveästi teki mieli jotain hyvää, eikä kaapissa tietenkään ollut mitään. Eipä siinä, kätevänä emäntänä päätin tietenkin tekaista köyhiä ritareita, kun kaapissa sattui olemaan paahtoleipää, vaahterasiirappia ja munia. Tulokset näette kuvasta. (Huomaa myös kauniin rento blogiruokakuva, jossa villasukat vilahtava huolettomasti.)

french toastIhan nappiinhan se meni, ainakin melkein. Leivät unohtuivat pannulle juuri kriittisiksi hetkiksi. Mua nauratti ääneen ja teki mieli raivota itselleni. Piipahdin hetkeksi makkarissa leipien paistuessa ja jäin kiinni johonkin typerään tekstiviestiinsomeenmeilisotkuun ja mitänäitänyton. Siitäpä neidolle ylikypsä paahteinen french toast. Hyvä muistutus taas siitä, miten olisi ihan hyvä keskittyä aina yhteen asiaan kerrallaan. Ja siitä, että nää nykyajan aikasyöppöpuhelimet kaikkine härveleineen ovat kuin pieniä pirulaisia! Tai sitten me käyttäjät ollaan, ihan kummin tahansa.

Kodissani leijaili harmaa sumupilvi ja savun tuoksu ja ihanien french toastien sijaan päädyin nakertamaan raakaa inkivääriä paranemisen toivossa. Ei vienyt makeantuskaa, mutta toivottavasti vie taudin. Tämmöstä tää mun arki on. Aina.

thumb_PB060857_1024

Puspus,

nimmari

Kuin juna, joka puksuttaa eteenpäin

Löytäisipä itselleen sellaista tasaisuutta ja varmuutta, että ei ihan pienistä hätkähtäisi. Ei huojuisi, vaikka maailma ympärillä vähän sekoaisi ja maa jalkojen alla tärisisi. Olisipa sellainen juna, joka puksuttaa vaan eteenpäin huolimatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Että Perun vuorilla kiivetessä keskittyisi vain ja ainoastaan siihen kiipeämiseen, eikä mihinkään muuhun turhaan tai ylimääräiseen. Uskaltaisipa silti aina välillä hypätä uuteen ja olla rohkea, luottaisi siihen, että elämä ja asiat järjestyvät kyllä. Voisipa keskittyä olennaiseen, eikä antaisi ajatusten harhailla sinne tänne.

23262181_10156720681777542_2015141456_oMä olen vähän väkkärä. Olen joskus tainnut kirjoittaa, että mussa on tosi vahvasti kaksi puolta. Mussa on se reipas, villi, tekeväinen ja iloinen puoli. Se puoli, joka musta näkyy ulospäin ja päällepäin. Se kuplivainen säkkärä, joka tohottaa menemään. Se puoli on itsevarma ja ryhdikäs, eikä se puoli pelkää sanoa ajatuksiaan ääneen. Se puoli tykkää painaa duunia jos nyt ei sata lasissa, niin ainakin yheksääviittä. Se tykkää välillä pippaloida ja hullutella. Jatkotkin on jees.

Mutta sitten on myös se toinen puoli, joka ei ehkä ulospäin heti näy. Se herkkä ja pehmeämpi puoli. Se puoli, joka tarvitsee omaa aikaa ja rauhaa, etteivät kierrokset nouse liian koviksi. Se, joka jää miettimään ja pohtimaan asioita, stressaantuu jos ei lepää. Se, joka aistii ihan liian tarkasti asioita ympärillään ja kaipaa koti-iltoja viltin sisällä. Välillä se puoli miettii, pohtii ja aistii niin paljon, että on vaikea keskittyä olennaiseen. Siitä puolesta tulee levoton ja rauhaton, jos sen yrittää jättää huomiotta.

23314452_10156720681737542_855521483_oJäin miettimään itseäni, kun olin saanut Harkimon Leenan vieraakseni radioon. Kun Leena astuu huoneeseen, on kuin itse Varmuus olisi saapunut sisään. Hän tulee sillä tapaa tyynen rauhallisesti, tekemättä itsestään numeroa, tyylikkäästi. Hänen saapumisensa ei jää huomaamatta, eikä hän hätkädä huomiostaan, niin kuin ei tunnu hätkähtävän juuri mistään.

Hän on nimittäin se juna, joka puksuttaa eteenpäin, se tasaisen varma ja vakuuttava nainen, jota kuvailin tuohon alkuun. Hän ei ole huojunut, vaikka elämässä ja uralla on tullut vastaan kaikennäköistä. Hän on jatkanut tasaisen varmasti eteenpäin kivikoissa ja kiivennyt vuoristossa varmoin askelin. Me tutustuimme Perussa Huippujengin kuvauksissa ja samaan aikaan, kun minä hermoilin milloin missäkin taudissa ja kärsin koti-ikävästä, Leena otti päivän kerrallaan ja kiipesi meistä kaikista pisimmälle. Hän on tasaisuudestaan huolimatta kuitenkin uskaltanut tehdä urallaan myös hyppyjä uuteen, tuntemattomaan ja tyhjän päälle, ja rohkeutta jos jotain, mä arvostan.

Leena Harkimo on ihan huima nainen, ja monesti koetan ihan pikkiriikkisen muistaa itsekin pitää yllä leenamaista asennetta. Siinä mulla on vielä opittavaa. Tuota tasaista rauhallisuutta mä koetan vähän elämässäni opetella, että mun kaksi erilaista puolta pysyisivät tasapainossa keskenään. Siksi olin superiloinen, kun Leena tuli mun vieraaksi kertomaan tarinaansa.

Jos haluat kuulla Leenasta lisää, niin Yle Areenasta, täältä löytyy meidän koko keskustelu.

nimmari