Olethan armollinen?

Mua jännittää. Koko maaliskuu tuntuu olevan täynnä kutkutusta ja odotusta. Parin viikon päästä alkaa Suomen ihanimmat häät ja mun debyytti TV-juontajana. Vaikka mitä muutakin tapahtuu. Eniten juuri nyt mua kuitenkin jännittää huominen sunnuntai ja Huippujengin alkaminen. Tätä on odotettu viime syksystä saakka. Koko reissu on ehtinyt unohtua. Ja ainakin se, että tuo huima reissu tosiaan taltioitiin ja matsku pärähtää kaiken kansan nähtäville ihan pian.

b jengi

Olen vastaillut reissun jälkeen kymmeniä ja kymmeniä kertoja kysymykseen: ”millainen reissu se oikein oli?” Se oli uskomaton, ainutlaatuinen, raskas, opettavainen reissu. Se oli pelottavakin reissu. Unohtumaton. Se reissu oli täynnä suuria tunteita ja kokemuksia. Saan vieläkin kylmiä väreitä tuon matkan ajattelemisesta. Välillä kyyneleet pukkaavat ihan pyytämättä pintaan. Niin tapahtui tuolla reissussakin. Monesti. En usko meistä kenenkään tienneen etukäteen, miten äärirajoille matkalla joutuisimme. Mielessäni on kymmeniä asioita, joita matkasta haluaisin sanoa, mutta noita kaikkia tunteita ja kokemuksia on vaikea pukea sanoiksi. Koko tuo reissu oli hyvin äärimmäinen kokemus.

Löysin itseni tilanteista, joissa mua pelotti kuin pientä sikaa. Löysin itseni tilanteista, joita en koskaan uskonut kohtaavani. Löysin itseni tilanteista, joista en koskaan olisi uskonut selviytyväni.

b reinin kaa

b pyykille

b poikki ylhaalla

b ryhma

Mulla on korkeanpaikankammo, ja yhtäkkiä olin neljän ja puolen tonnin korkeudessa vieraiden ihmisten kanssa kameroiden koko ajan kuvatessa. Olisi pitänyt olla skarppi, hauska, hyväkuntoinen, onnistua harjoituksissa, selviytyä. Sen sijaan mä huomasin olevani reissussa tosi herkillä, välillä heikkokin. Se suojamuuri, jonka olin ajatellut rakentaa itseni ja kuvausryhmän, kameroiden väliin, oli murtunut jo siinä vaiheessa, kun ensimmäinen vatsatauti nappasi otteeseensa. Mä en voinut mitään koti-ikävälle, peloilleni, korkeanpaikankammolleni. Meitä oli tietenkin varoitettu, että noin vähähappisessa ilmassa aivomme eivät kävisi ihan täysillä, eikä järjenjuoksu olisi parhaimmillaan. Kyllä se silti yllätti.

Mä pelkäsin mennä yöllä pissille, kun ei koskaan tiennyt, mikä eläin tänä yönä teltta-alueella vaeltelee. Mua pelotti, koska oli ihan pilkkopimeää, eikä piskuinen otsalamppu tuonut kovinkaan paljon valoa tai turvaa. Paleli. Ulkona ja varmasti teltassakin oli pakkasta.

Ahdisti, kun ei saanut riittävästi happea. Noissa korkeuksissa happea on puolet vähemmän kuin merenpinnan tasossa. Hengästyin koko ajan ja kaikesta. Varmaan jokainen meistä havahtui heräämään yöllä henkeä hapenpuutteesta haukkoen ja ahdistuksesta, minne makuupussin suuaukko oli kadonnut. Pikkuhiljaa siihen tottui. Onneksi mulla ei ole ahtaanpaikankammoa.

Mulla ei ollut perusleirissä mukana rasvapurtilon rasvapurtiloa. Paitsi aurinkosuojaa. Se oli kertoimeltaan 50, sillä päivisin aurinko poltti jo vartissa. Se oli ainoa rasva, millä voidella rutikuivaa ihoa. Niin ja fiksummilta kiipeilykavereilta lainaamani Bebanthen. Olisin antanut omaisuuden, jos olisin saanut purtilon itselleni. Naama rapisi kuivuuttaan. Huulet olivat korput. Mun sormet olivat  täynnä (ja tarkoitan ihan täynnä) ihon alle kuivuudesta tulleita vesirakkuloita. Yököttävää. Ei varmaan tarvitse edes sanoa, että suihkussa ei käyty tuon reissun aikana. Savett pelasti sen, mikä pelastettavissa oli. Ai niin, ja halutessaan pystyi peseytymään vieressä virtaavassa joessa. Vesi oli kylmempää kuin avannossa.

Mua väsytti niin paljon, etten ole koskaan voinut kuvitella väsyttävän. Koin tilanteita, joissa jalat eivät kantaneet enää askeltakaan. Sellaisia hetkiä, kun olin niin loppu, etten osannut, pystynyt, jaksanut enää hetkeäkään enkä metriäkään. Ja tiedätkö, kun nämä tilanteet tapahtuvat keskellä vuoren rinnettä, on vaihtoehtoina vain jatkaa eteen- tai taaksepäin.

Mulla oli aivan jäätävä ikävä kotiin. Yhteyksiä ei tietenkään satelliittipuhelimia lukuunottamatta ollut. Ja jotenkin noin äärimmäisissä oloissa olisi kokemuksen mielellään jakanut jonkun läheisen kanssa. Ei sillä, meidän joukkio todella oli Huippujengi ja kaikki jeesasivat tarvittaessa toisiaan. Mutta kyllä mä väitän, että on ihan eri asia kuulla läheisensä ääni rätisevänä satelliittipuhelinyhteyksien kautta ja saada tieto, että kaikki on hyvin.

No mitä mä sitten enää jännitän, kun kaikki tämä on jo koettu ja takanapäin? Mua jännittää jakaa noin henkilökohtainen ja äärimmäinen kokemus koko maailmalle. Pikkuisen mua jännittää, onko minusta leikattu tyhmä, kitisevä pelle tai sanonko jotain idioottimaisuuksia, joista twittervelhot saavat huumoria revittäväkseen. Vielä enemmän mua jännittää se, että olen ihan oma, pelkäävä, innostuva, herkkä itseni. Miten minut sitten otetaan vastaan?

b tuijapoikki

b tukkaa

b tuija kiipeaa

Olettehan armollisia, jookos? Sunnuntaina. Maikkarilta. Kasilta.

nimmari

Kuvat otti reissussa mukana ollut J, Juha Marttila. Laskuvarjojääkärikillan miekkosia. Herra tulee kyllä sarjan myötä tutummaksi.

Kommentit
  1. 1

    Marta sanoo

    Hitsit, kun en pääse näkemään debyyttijaksoa! Mut hyvin se menee 🙂

    Terkut Pariisista!

  2. 2

    Heikki sanoo

    Niissä olosuhteissa, niistä lähtökohdista ja sillä tsempillä ja asenteella millä selvitit eteen tulevat haasteet, ei ole mitään syytä olla nöyrä. Huippujengissä kaikki olivat huippuja!

    • 3.1

      Tuija Pehkonen sanoo

      Kiitti vinkkauksesta, Antti. Siellä oli semmonen tekninen tötterö, joka ilmeisesti käänsi osan kuvista ympäriinsä.

      Tuija

  3. 4

    Jenni sanoo

    Hyvältä näytti ainakin ensimmäisen jakson perusteella. Turhaan jännität! 🙂

    Oot ihana ja rohkea nainen, minua helpottaa kun joku muukin on tehnyt samanlaisia valintoja elämässä kuin minä itse. Nostan suuresti hattua, että uskaltauduit korkeanpaikankammoisena lähtemään. Odotan innolla suuria tunteita, sillä ihmisiä me vain olemme, ei se olisi ihminen joka ei reagoisi mitenkään tuollaisissa olosuhteissa! Go Tuija, you rock!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *