Miten oppisin olemaan huolehtimatta?

Voi että mä oon aina elämässäni toivonut, että olisin rento. Se vähän sinnepäin oleva kaveri, joka tulee ja menee miten sattuu, mutta onnistuu silti pitämään kaikki langat käsissään, elämään ja selviytymään. Olen toivonut, että olisin se tyyppi, joka nauraa, kun sattuu ja tapahtuu ja asiat menevät päin honkia. Olisinpa se, joka toteaisi vain hymyillen, että kaikella on tapana järjestyä ja että 99% stressaamistamme asioista on turhia huolenaiheita. Hengittäisinpä silloin syvään, kun satamiljardiatuhatta asiaa kaatuu päälle ja tyhjentäisin mieleni. Olisinpa se, jota ei lainkaan huoleta, kuka, missä, mistä, minne, milloin ja ehditäänkö, osataanko, pystytäänkö.

thumb_tuija-pehkonen-s-10_1024

Olisinpa se, joka uskaltaa luottaa hetkeen ja elämään ylipäätään.

Fiilistelen aina ajatuksella, etten tekisi kalenterimerkintöjä kovin pitkälle etukäteen, mutta eihän siitäkään mitään tulisi. Kaikki mielessä pyörivät asiatkin on pakko kirjoittaa ylös, että voin ren-tou-tua. Miten mä voisin elää suunnittelematta ja hermoilematta niin hirmuisesti kaikesta, kun se on osa mua? Jonkun on pidettävä asiat järjestyksessä. Mä olen se organisaattori.

Vai olenko?

Olen viimeisen vuoden aikana stressannut syystä ja ilman syytä. Välillä olen stressannut liikoja töitä, välillä pelännyt, että niitä on liian vähän. Välillä olen ajatellut, että asiat ovat nyt hyvin, mutta jännittänyt, miten ne ovatkaan puolen vuoden päästä. Olen kiirehtinyt, juossut aikatauluja kiinni, myöhästynyt ja unohtanut. Välillä olen pidätellyt itkua ja välillä purskahtanut itkuun. Kaikki on silti tullut hoidettua. Ihan niin kuin on pitänytkin ja ehkä paremminkin.

Ensimmäisiä kertoja olen myös huomannut, etten aina nautikaan siitä, että mun pitää huolehtia ja huolestua.

tuija-pehkonen-s-11

Olen huomannut, että välillä tympii olla aina se, joka varaa lentoliput, laskee riittävätkö rahat, laittaa säästöön pahan päivän varalle, kirjoittaa muistilistat ja suunnittelee ja tarkistaa. Että sitten voisi olla ihan varma, että kaikki menee juuri niin kuin pitääkin.

Paitsi että ei voi. Sillä jos yhden asian tätä elämää käsikirjoittava tyyppi on mulle opettanut, se on tässä: Mikään ei ikinä koskaan missään ole varmaa – paitsi tämä hetki. Se on ainoa juttu, mikä meillä ikinä on ja hetken päästä sekin on mennyt ja tilalla on jotain ihan uutta. Ehkä juuri siitä ainutlaatuisesta hetkestä kannattaisi siksi pitää kiinni ja vaikka vähän nauttiakin.

Yhdellä ystävälläni on tapana sanoa, että hän haluaa elämänsä olevan rentoa. Mä mietin aina raivoissani mielessäni: ”Mutta kun ei elämä ole rentoa!”. Vasta viime aikoina olen ruennut miettimään, voisiko se kuitenkin olla vähän rennompaa?

tuija-pehkonen-s-12

Olen aina ajatellut, että minä en olisi minä, jos en katsoisi perään, suunnittelisi, huolehtisi ja stressaisi. Mutta voisinkohan mä silti vähän hellittää ja höllätä menettämättä itseäni? Ehkä mä en kadottaisikaan minuuttani, vaikka joskus antaisin asioiden olla, välillä lopettaisin huolehtimisen ja joskus jopa uskaltaisin uskoa siihen, että mönkäänkin menneet asiat voivat järjestyä. Voisinko mä oppia luottamaan elämään ja siihen, että jos lentolippuja ei saada, kulkee juna ja bussi? Jos oikein kova hätä tulee, pääsee vaikka kaverin autolla perille. Eikös se aina ole ollutkin niin.

Vedä syvään henkeä, Pehkonen. Sitä mä muistuttelen tasaisin väliajoin itselleni. Ei musta rennonletkeää hippiä tule. Enkä mä sitä kyllä haluakaan. Mutta tänä vuonna mä täytän 32. Toivon tosiaan, että voisin oppia ihan himppasen enemmän elämään hetkessä ja olemaan huolehtimatta. Ja sitten seuraavaksi eniten toivon, että osaan myös hyväksyä itseni juuri tällaisena kuin olen nyt näiden kaikkien maailman vajavaisuuksien kanssa. Matkalla tässä ollaan jo. Ja taitavat nuo molemmat toiveet liipata aika läheltä toisiaankin…

No stress.

nimmari

Ps. Loppuun vähemmän stressaavaa aihetta. Nuo päälläni olevat vaatteet ovat Suomessa uudelta Neo Noir -brändiltä, jota myy mm. Dots Helsingissä. Yksi lemppareistani, ellei se kaikkein lempparein. Sain siis sekä jakkusen että samettihousut lahjaksi ja rakastuin merkkiin täysin.

Kuvat otti Karoliina, mut kuntoon laittoi Taru.

 

Kommentit
  1. 1

    Oona sanoo

    Voi hyvä luoja kun osu ja upposi. Ihanan kamalaa, mutta erityisesti helpottavaa on kuulla että meitä murehtija-huolehtijoita on muitakin! Kunpa sitä oppisi vähän hölläämään ja hellittämään eikä stressaisi aivan kaikesta, varsinkaan niistä asioista mihin ei itse voi vaikuttaa. Pikkuhiljaa.. sitä ennen pari hengitystä sisään ja ulos, aivan rauhassa 🙂

  2. 2

    Tuija Pehkonen sanoo

    Tehdään hei Oona sellainen diili, että ollaan vain väliaikaismurehtijoita. Kyllä me tästä hengitys kerrallaan opitaan. 🙂

    Tuija

  3. 3

    Maiju sanoo

    Vasta vähän aikaa sitten eksyin tänne blogiisi ja täytyy sanoa, että onpahan ollut mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää luettavaa! Vaikka noin 10 vuotta siuta nuorempi olenkin, niin kyllä on moni teksti kolahtanut ja kovaa 🙂 Etenkin tämä ja Milloin kiltteydestä tuli kirosana -kirjoitukset ovat saaneet miettimään ja jopa hämmentymään, koska ne kuvaavat niin paljon omaa elämää osuviksi sanoiksi puettuna! Samojen asioiden kanssa täällä painitaan ihan jatkuvasti, vaikka kovasti yritän itsestäni hieman armollisempaa itselle saada. Ei vaan ole mikään helppo homma, mutta pienin askelin yritetään mennä eteenpäin… Siulla on kyllä ihan huipputekstejä, jatka samaan malliin 😊

    Terveisin yksi kiltti ja herkkä huolehtijatyyppi

    • 3.1

      Tuija Pehkonen sanoo

      Ihanaa, kun löysit tänne! Toivottavasti pysyt mukana jatkossakin! 🙂 Ja tsemppiä kaikkeen. Täältä me kiltit tullaan rymisten!

      Tuija

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *