Miksi mua itkettää?

Sanottakoon heti alkuun, että tämän tekstin kirjoittaminen vähän kauhistuttaa. Toivottavasti en ”anna itsestäni liikaa” (Tätähän sitä aina välillä punnitsee, kun tänne blogiin kirjoittaminen tuntuu melkein terapialta. Meinaan välillä unohtaa, että nämä eivät tallennukaan ainoastaan omaan mappi Ö:höni.) Vastapainoksi kyyneleille laitoin kuviksi viime aikojen kivoja hetkiä. Niitäkin on ollut paljon. Kaiken aikaa en ole itkennyt.

Mutta iloista ihmistäkin itkettää. Mikä ihme ja kumma siinä onkin kun itkettää niin paljon? PMS on vain kerran kuussa, joten ei se selitä tätä kyynelvirtaa. Mä olen viimeisten viikkojen aikana itkenyt siellä, täällä ja tuolla. Välillä liikutuksesta, välillä onnesta, välillä on vain harmittanut niin pirkuleesti, että kyynelvirta on tulvahtanut.

tuija hymy

tuija shamppisKirjoitinkin perjantain Radiogaalasta, että lavalla juontaessa silmät kostuivat pariin otteeseen, kun liikutuin kollegojen onnesta niin kerrakseen. Radioihmiset tunnetusti osaavat puhua ja voittopuheet menivät kirjaimellisesti välillä tunteisiin. Seuraavana päivänä menin katsomaan rakkaan ystävän esikoista, viiden päivän ikäistä pientä murusta. Ensimmäinen näky ovensuusta oli tuore äiti imettämässä pienokaistaan. Mä purskahdin samoin tein kyyneliin.

Lauantaina sain ystävältäni viestin: ”Olet niin aito oma itsesi tuolla teeveessä. Ja nyt mä itken himassa teidän takia.” Nii-in. Mähän aloin vollottaa oikein kunnolla TTK:n kuvauksissa, kun Laura Malmivaara ja Mikko Ahti kertoivat omasta, todella koskettavasta tanssistaan. Tai jos totta puhutaan, jouduin jo aiemmin laskemaan mielessäni lampaita, kun kuulin heidän riipaisevan biisinvalintansa ja vielä vaikeammaksi tilanteen teki, kun näin Lauran silmien kostuvan. TTK:ssa tanssien teemana oli viime viikolla rakkaus. Se teki tehtävänsä ainakin mun suhteen. Pari ärräpäätäkin taisi lipsahtaa, kun tajusin, että kaikki tallentui kameralle.

20170317_Ingman Choice_JPL0147

20170317_Ingman Choice_JPL0148Ja entäs se radiohaastattelu sitten. Veitola oli mulla vieraana puolisentoista viikkoa sitten, puhui isänsä kuolemasta ja taas kyynelehdittiin. Puhumattakaan hyvän ystäväni synttäreistä viikonloppuna. Noilla nelikymppisillä itkivät puheiden pitäjät ja näitä kuuntelevat. Suurien tunteiden juhlat kuten juhlittavakin.

Mulla oli tapana penskana naureskella Äiti Pehkoselle, joka tirautti kyyneleitään siellä täällä. Sellaisissakin tilanteissa, jossa niitä todellakaan ei oltaisi tarvittu. Sitten hän aina totesi: ”Ei minussa ole sellaista nappia, että tämä loppuisi.” No sillä tapaa tuo kai on perinnöllistä, että ei ole muuten minussakaan. Ärsyttävää huomata itsessään juuri niitä piirteitä, joita vanhemmissaan karttoi tai joille naureskeli. Sitä paitsi, mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän mä herkistyn.

tuija uiNormaalia on varmaan, että PMS saa vähän itkuherkäksi. (Okei, myönnetään. Itken silloin aina. Poikkeuksetta. Ihan ilman syytä tai sitten maailman pienimmästä syystä.) Mutta se on vain kerran kuussa. Mites nää loput 28 päivää? Laitetaanko hormonien piikkiin vai luonneviaksi? Onkohan tää jokin väliaikainen vaihe vai paheneeko vaan kaiken aikaa? Löytyykö multa kohtalotovereita, jotka herkistyvät kyyneliin koskettavan biisin kuullessaan tai piirrettyjä katsoessaan? Pahin tilanne taitaa olla Tahkolta, jossa äidyin laulamaan kanssamatkaajille mun lapsuuden karaokebravuuria. Se on Dannyn Tämä Taivas, Tämä Maa. Matkasin mielessäni lapsuusmaisemiin Iisalmen torikahvioon, jossa pikku-Tuija lurautteli kyseisen biisin kerran jos toisenkin. Ja taas mä ulvoin.

Sen mä olen jo todennut, että helpompaa kuin itsensä muuttaminen, on itsensä hyväksyminen. Pätee varmasti tässäkin asiassa.

Tavoite voisi olla vaikka se, että poskilla virtaa jatkossa entistä enemmän onnenkyyneleitä.

nimmari

Nämä kuvat kyllä hymyilyttää mua. Kaksi ekaa on nappassut Dorit Salutskij ihanassa shamppiksenmaistelutilaisuudessa. Itse herra Clouet tarjoili minulle André Clouet -shampanjaa. Pitää muuten kuulemma nauttia isoissa kulauksissa. Kahdessa seuraavassa syödään jätskiöverit hyvän ystävän kanssa ja alimmassa olen onnellisesti uintitreeneissä.

Kommentit
  1. 2

    Itkupilli sanoo

    Mä niin samaistun suhun! Herkkyys hävettää ja pitäisikin oppia kääntämään se vahvuudeksi.

    • 2.1

      Tuija Pehkonen sanoo

      Moiks Itkupilli,
      Tiedätkö, kyllä se on monessa jutussa hyväkin, että on herkkä. Aina ei ole helppoa tuntea voimakkaasti, mutta ainakin me tunnetaan! 🙂

      Tsemppiä!
      Tuija

  2. 3

    Juha sanoo

    Aivan upeaa. Mikään ei ole sen upeampaa, kuin ihminen joka uskaltaa elämässä olla autenttinen, auki. Sinulla on harvinainen Lahja, jota kannattaa vaalia 😊

    Juha

  3. 4

    Milla sanoo

    Samaistun! En näe siinä mitään vikaa että näyttää tunteensa. Se kertoo juurikin aitoudesta kuten ystäväsi oli sulle sanonut. Nykyajan maailma on mennyt niin kylmäksi, että on vaan ihanaa kun on sunlaisia jotka uskaltaa itkeä <3

  4. 5

    Hetukka sanoo

    Yks vollottaja ilmottautuu! Tuntuu, etten osaa olla kyynelehtimättä päivääkää nykyään 😀 Toisaalt itkeminen helpottaa elämää, ainakii omalla kohallani, nii miksen itkis tai vähä päästäis kyyneleitä valuu. Oon tajunnu, et seittemän vuotta sitten mä suljin kaikki tunteet sisälleni, enkä näyttäny kellekää mitää tunteita. Semmonen elämäntapa tosin kulutti tajuttomasti. Nykyään oon tajunnu ja hyväksyny sen, et oon herkkä ihminen, joka ei tarvii, ku pari hulluu lausetta tai elettä, nii mä pillitän. Kävin vähä aika sitten keikalla, ja kun artisti alko pitää puhetta kesken keikan, nii mähän siellä itkin, enkä meinannu saaha sitä loppumaan 😀 Joten must ei tarvii laittaa minkään piikkiin, et itkettää joko sillon tällön tai päivittäin, koska se on normaali ihmistoiminto siinä missä nauraminenkii <3

    • 5.1

      Tuija Pehkonen sanoo

      Mitäs me herkkikset?! 😉 Ja tottahan toikin on, että on varmasti tosi raskasta vain sulkea kaikki tunteet sisäänsä. Tämmösiä me nyt ollaan joka tapauksessa.
      <3
      Tuija

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *