Kuolema pelottaa niin perkeleesti

Aika tavalla Maria Veitolan julkisuuskuva on heittänyt häränpyllyä viimeisten vuosien aikana. Vai muistatko vielä, millaisena koit ja pidit Veitolaa joskus ammoisina aikoina Nelosen Maria! –shown aikoihin? Ei hänestä ainakaan maailman miellyttävintä kuvaa saanut. No entäpä nyt? Mä kyynelehdin melkein jokaisessa Veitolan Yökylässä -jaksossa ja aidompaa julkisuudessa töitä tekevää esikuvaa saa hakemalla hakea.

tuija_veitola_pusut2

Miten ihmeessä ihminen oppii ja muuttuukin niin himputisti, kun alkaa etsiä ja löytää itseään. Sitä Veitolakin teki vuosia –terapiassa ja sen ulkopuolella. Tajusi tapailleensa ihan vääränlaisia miehiä, uskalsi lähteä treffeille aivan erilaisen ihmisen kanssa, rakastui ja sai lapsen. Niin se elämä heittää häränpyllyä.

Kun itse elää parhaillaan melkoisen pyörremyrskyn keskellä, tuntuu lohdulliselta kuulla tällaisia voimatarinoita. Ja voimanainen tämä mimmi todella onkin.

Haastattelu kannattaa ihan ehdottomasti kuunnella kokonaisuudessaan täältä. Tää oli varmasti yks hienoimpia ja koskettavimpia, joita olen saanut tehdä.

tuija_veitola_selfie
Jossain vaiheessa haastattelua mainitsin Marian viime vuonna poisnukkuneestä isästä ja selvisi, että käsillä oli vuosipäivä tämän poismenosta. Kysyin ikävästä, siitä toipumisesta ja että helpottaako se ikinä. Eikä Maria siihen vielä osannut oikein omasta kokemuksestaan vastata. Mutta aikahan auttaa kaikkeen. Ja taitaa vielä olla se ainoa asia ylipäätään, joka oloa surun keskellä helpottaa.

Kysyin näistä siksikin, että kuolema on aina pelottanut itseäni tosi paljon. Sekä pelko omasta että läheisten poismenosta. Sanoin Mariallekin, etten koskaan ole menettänyt ketään tosi läheistä ihmistäni lopullisesti. En pysty kuvittelemaan sitä lopullisuuden tuskaa ja surun määrää, mikä kuolemaan täytyy liittyä. Ja jotain inhimillistä, ihmisyyteen kuuluvaaahan siinä kuitenkin täytyy olla, kun me ihmiset kohdataan sitä kaiken aikaa, kaikkialla ja selviydytäänkin siitä. Olisko koko asiaan jotenkin helpompia suhtautua, jos kuolema ei meidän kulttuurissa olisi tabu, eikä siihen liitettäisi niin vahvoja pelkoja? Varmasti. Jos täälläkin ajateltaisiin, että kuoleman jälkeen kohta synnytään kirppuna tai harakkana, tuntuisi poismeno paljon helpommin kohdattavalta. Mutta mua se ahdistaa, pelottaa, kauhistuttaa, surettaa. Ehkä kaikista eniten juuri tuota viimeistä. Mun päässä kuolemaan liittyy ihan pelottavan karmiva määrä surua. Sellainen taakka, josta kai jokainen jotenkin selviää, mutta mä en vain käsitä miten.

Mä olen aina se, joka huutaa vakavalla naamalla Aina Inkeri Ankeisen malliin: ”Hiljaa!”, kun joku alkaa heittää kehiin liian mustaa tai kuolemaa sivuavaa läppää. Jotenkin mä ajattelen, että ei nyt vaan missään nimessä leikitä tulella. Ensimmäistä kertaa jouduin ihan oikeasti miettimään näitä asioita ja puhumaankin niistä, kun viime syksynä mua pyydettiin mukaan elinluovutuskampanjaan. Siihen mä lähdinkin mukaan, koska aihe on supertärkeä. Kampanjaa tehdessä oli pakko kerran jos toisenkin miettiä, mitä kuolemasta kaiken sen pelon ja surun takana ajattelee. Aika vähän mä uskalsin silti miettiä.

Hui, mulla tulee nytkin kylmät väreet. Saako tästä aiheesta edes kirjoittaa? Voiko ihan näin vain pohtia ja mietiskellä? Pystyykö omaa kuolemanpelkoa voittamaan? Voinko mä julkaista tätä tekstiä?

Huh. Pelottaa. Mutta otin taas yhden pikkiriikkisen kinkerän askeleen eteenpäin. Sitä paitsi. Meistä kenlläänhän ei ole hajuakaan, mitä kaikkea tämän kaiken jälkeen oikein tapahtuu…

Elämäniloista viikonloppua!

nimmari

Kommentit
  1. 1

    Hentsu sanoo

    Mä pelkään kuolemaa myös niin paljon (omaa sekä läheisten) että alkoi pelkästään tätä lukiessa jo oksettaa ja kurkkua kuristaa. Siis jo pelkästään se sana. Kuolema. Mä en vaan voi käsittää sen lopullisuutta. Huh, alko pyörryttää. Kiitos silti kun kirjoitit tän. Kaikkea hyvää! 🙂

    • 1.1

      Tuija Pehkonen sanoo

      Kiitos, kun kommentoit, Hentsu. Muakin pyörryttää ja kuristaa ajatella näitä juttuja. Siksi mä kirjoitin. Ja sainkin vastaukseksi osuvan viestin. ”Kaikki kuolemanpelkoon käytetty aika on hukattua elämää”. Musta se oli tosi hyvin sanottu.

      Tsemppiä!
      Tuija

  2. 2

    Sofia sanoo

    Tämä vastaus tulee myöhään mutta kuitenkin. Olen nyt 63 v. ja olen pelännyt kuolemaa lapsesta asti eikä vieläkään hellitä. Joskus ahdistaa niin paljon että tulee fyysisesti tuskainen ja hikinen olo. Ja henkinen ahdistus on melkein pyörryttävä. Eniten pelottaa se ettei kuoleman jälkeen ole mitään ja etten voi enää osallistua muiden elämään.

    • 2.1

      Tuija Pehkonen sanoo

      Tsemppiä Sofia. <3 Mä ainakin haluan uskoa johonkin hyvään kuoleman jälkeenkin. Ei tunnu niin lohduttomalta.
      🙂
      Tuija

  3. 3

    Sirpale sanoo

    Itselleni kuolema on tullut tutuksi tässä kuuden kuukauden aikana, enkä olisi voinut koskaan uskoa mitä kaikkea suru pitää sisällään ja miten pitkään se kestääkään. Näin alle kolmekymppisenä kun menettää puolison, niin matto tosiaan vedetään jalkojen alta.

    En tiedä auttaako kuolemasta puhuminen ja tabun poistaminen, sillä eihän tähän voi valmistautua mitenkään. Erilaiset uskomukset, esim uudestisyntyminen antaa toivoa, mutta ei poista sitä tosiasiaa, että kukaan ei todellisuudessa tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu – se laittaa oman uskon koetukselle, vaikkei varsinaisesti mihinkään uskoisikaan. Mutta hyvä näistä on puhua avoimesti, sitä kannatan itsekin.

    Ihmeellisistä asioista me ihmiset selviämme. Jännä oli lukea, ettei joku ole menettänyt ketään läheistään, siitä voit olla tyytyväinen! Itse en muista edes miltä tuntuu ”normaali” olotila saatikka puhdas onnellisuus, sillä suru on läsnä joka sekunti. Näiden kokemuksien jälkeen silmät avautuvat ja maailma näyttäytyy eri tavalla, mutta ihmiset on rakennettu vahvoiksi ja pohjalta aina ponnistetaan ylös 🙂

    Aurinkoisia kevättä!

    • 3.1

      Tuija Pehkonen sanoo

      Voi Sirpale sentään. Ei tuohon oikein muuta voi sanoa, kuin toivottaa kovasti tsemppiä, voimia ja jaksamista. Ja kuten kirjoitit, me ihmiset selviämme ihmeellisistä asioista! <3

      Tuija

  4. 4

    Hetukka sanoo

    Aivan ihana kirjotus, ja must kuolemast saa puhuu. Se on itelleni aihe siinä, missä muutkin. Tosin työskentelen sihteerinä päivystysluonteisel sairaalaosastol, nii kuolema on läsnä jokaikinen vuoro. Alussa tuntu, etten pysty kellekää omaiselle selittämään mitään käytännön asioita, kun omat kokemukset tulee mieleen, mut yllättävän hyvin sitä oppii ottamaan etäisyyttä niihin omiin kokemuksiin.

    Mä luulin aikoinaan, et sanonta ”aika parantaa haavat” ois palturii. En edelleenkään väitä sen pitävän täysin paikkaansa, mut kyl se aika ihmeitä tekee. Menetin ite ensimmäisenä oman vanhemman teinivuosien ja kotoota poismuuttamisen keskellä. Se ensimmäinen menetys oli tajuttoman raskas, ja pohjalla käymisen jälkeen, jos jaksaa taistella, nii kyl se elämä voittaa. Nyt melkein seittemän vuotta myöhemmin voin sanoo, et nää vuodet on opettanu mulle itestäni tosi paljon. Se suru ei oo unohtunu mihinkään, vaikka nykyään nauran paljon enemmän, vaan se muuttaa vuosien varrella muotoaan. Eka luulin, etten tuu selviimään elämästä, mut kyl lähipiirin tuki on ollu korvaamatonta.

    • 4.1

      Tuija Pehkonen sanoo

      Aika parantaa kai lähestulkoon kaiken, kun siihen jaksaa vain uskoa ja luottaa.
      🙂
      Tuija

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *