Hyppy tuntemattomaan

Olin pari viikonloppua sitten ystäväni polttareissa. Korkeanpaikankammoisen polttarisankarin ainoa toive oli, ettei hän joutuisi hyppäämään yhtään mistään yhtään minnekään. Noh, lisäksi minua oli erikseen kehotettu olemaan hankkimatta paikalle miesstripparia tai seksivälinemyyjää. (Mielestäni hauskuttavat tilanteessa kuin tilanteessa. Muut eivät olleet samaan mieltä, vaan jupisivat jotain vaivaantuneisuudesta ja kiusallisista tilanteista.) Suostuin jättämään tilauksen tekemättä tällä kertaa. Mutta odottakaas vain, kun seuraava ystäväni päättää mennä naimisiin ja tälle järjestetään polttareita!

11224422_10153698357999974_7703225881489393481_n

Sillallehan me sankarin joka tapauksessa veimme. Hyppyä varten tietenkin. Pelot kun on tehty voitettaviksi. Sankari tärisi ja tutisi, pullikoi vastaaan, mutta hyppäsi lopulta ja voitti itsensä.

Ja entä me muut? Muutama hullu aikoi hypätä perässä, minä mukaanlukien. Siitäkin huolimatta, etten koskaan ole haaveillut benji-hypyistä, laskuvarjohypyistä, en ylipäätään mistään hypyistä tai korkealla suoritettavista asioista. Päinvastoin.

12004120_10153698076749974_6772099117865756826_n

12049589_10153698356964974_1039488347982592883_n

 

Mikähän kumma minuun menikin, kun kuitenkin piti mennä uhoamaan, miten tuttuja välineet olivatkaan mulle kiipeilyreissun jäljiltä ja käydä varmistamassa, että tuplasolmut todella pitävät. Oikein tunsin, kuinka itsevarmuus sisälläni kasvoi.

Kiipesin sillan yli, lipsahdin, “Ei tässä mitään”, ajattelin ja päätin hypätä. Kunnes sadasosasekunnin ehdin vilkaista alas ja vedin itseni takaisin. Sama toistui. Ja yhtäkkiä itseluottamuksestani ei ollut enää tietoakaan. Silmät sirrillään olin tarrautunut sillan kaiteeseen henkeni uhalla – kirjaimellisesti. Huohotin, eikä henki meinannut kulkea. Höpisin itsekseni typeriä voimalauseita ja yritin olla kuulematta ympärillä hyörivän naislauman horinoita.

Tajusin, että vaikka Perun kiipeilyreissulla olin kohdannut pelkoni ja korkeanpaikankammon, se ei ollut poistunut minnekään. Vuorilla olin oppinut elämään pelon kanssa ja toimimaan siitä huolimatta, ja niin minun olisi tehtävä nytkin. En tiedä, oliko se yksi niistä hetkistä, kun pikkiriikkisestä mietteestä kasvaa kuningasidea, voimaannuttava ajatus, jota miettii vielä vuosien päästä. Siinä ohikiitävässä hetkessä tajusin, että hullunrohkeaa extremenaista minusta ei saa tekemälläkään, mutta päänsisäisiä pelkojani minun pitäisi rohkeasti kohdata jatkossakin.

Ja kyllä. Minä hyppäsin.

12002102_10153698358109974_4762362440586887576_n 12038473_10153698357679974_6490031697626570138_n 12039190_10153698356989974_4202252375851455240_n

Ps. Äitini sattui soittamaan juuri hypyn jälkeen täysin tietämättönänä tilanteesta. Keskustelu meni jotakuinkin näin:
Äiti Pehkonen: Missä oot?
Minä: Hyppäsin just sillalta.
Äiti Pehkonen: TÄÄÄH?!
Minä: — *Syvä hiljaisuus ja paluu lapsuusaikoihin, siihen tunteeseen, kun tajusi tehneensä jotain kiellettyä…*

nimmari

Paikka: Myllykosken silta Nurmijärvellä
Kuvat: Emmi-Liia Sjöholm

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *