Hetkessä elämisen taito kateissa?

 

Eilen sain taas itseni kiinni levottomasta ajatuksenjuoksusta. Sinne, tänne, menneeseen ja tulevaan, aivot sykkyröivät joka suuntaan. Tai siis sykkyröivät kaikkialle muualle paitsi tähän hetkeen. En kai mä ole ainoa? Kai jonkun muunkin pään valtaa aina silloin tällöin järkälemäinen ajatustulva täynnä huolia, murheita, innostusta, ideoita, ajatuksia, toiveita, epätoivoa? Ja kaikki nuo tietenkin ei-niin-sulassa-sovussa karmeana mössönä.

Osaispa sitä olla ihan vaan tässä hetkessä. Miten sen oppisi? Ettei miettisi mennyttä, ei liiaksi suunnittelisi tulevaa. Olisi vain. Kirjoitin alkuvuodesta siitä, miten toivoisin, että oppisin olemaan huolehtimatta. Ehkä mä vähän olen oppinut. Olen relannut ihan oikeasti monella osa-alueella. Oppinut, ettei kaikkea tarvitse aina ottaa niin vakavasti, ja että siitäkin selviää, jos hotelli on varattu väärästä kaupungista tai jatkot kestävät aamukuuteen. Kiireisistä aikatauluistakin selviää ja viime hetken muutoksista.

Mutta kyllä mulla on vielä paljon opittavaa.

tuija-pehkonen-s-8Mä olen aina ollut tosi sunnitelmallinen.  Mä mietin, pohdin, een todo-listoja, olen päämäärätietoinen, suunnittelen mieluummin vähän yli kuin ali. Ja mielellään vielä vähän pidemmälle, jos vain mahdollista. Asiat pysyvät hyvin järjestyksessä, kalenteri on täynnä merkintöjä ja elämä hyvin hallinnassa.

Silti mä kateellisena katson ihmisiä, jotka pystyvät olemaan ja elämään juuri tässä hetkessä. Eivät murehdi eilistä tai viimeviikkoista, kun sillehän ei enää mitään voi. Eivät jankkaa, pyöritä ajatuksissaan, kelaile turhia. ”Mitä se stressi edes on”, yksi ystäväni kysyi. Ei kuulemma auta miettiä ja pohtia asioita. Pitää toimia ja tehdä niille jutuille, joihin voi vaikuttaa ja olla murehtimatta menneitä.

Miksi mun päähän jää pyörimään ihmeellisiä keloja? Miksi mä mietin ja murehdin sekä mennyttä että tulevaa välillä niin paljon, että se meneillään oleva aika meinaa jäädä kaiken tuon ajattelun alle? Kun lopultahan meillä ei kuitenkaan ole mitään muuta kuin tämä hetki.

Yritän oppia, että jotenkin uskaltaisin luottaa hetkeen ja elämään, antaa asioiden olla, mennä ja tapahtua. Mutta ei se kovin helppoa ole, jos aina on elänyt pohtien kaiken maailman mahdollisia skenaarioita.

tuija-pehkonen-s-6Mä olen mielessäni jakanut ihmiset kahteen tyyppiin. Niihin, jotka elävät elämäänsä varautuen pahimpaan. He laittavat rahaa säätöön, koska se tuo turvaa ja vapautta. He tietävät selviävänsä, vaikka jotain yllättävää tapahtuisi. Silloin he pystyvät olemaan rennommin ja nauttimaan elämästä.

Sitten on se toinen ryhmä. Ihmiset, jotka nauttivat jokaisesta hetkestä tässä ja nyt. He eivät säästä, koska olisi kurjaa, jos jotain jäisi käyttämättä ja kuolema korjaisi. Mitä kaikkea kymppitonnilla olisi voinutkaan tehdä? Olisi sääli, jos jokin elämys jäisi kokematta, vaikka mahdollisuus olisi ollut.

Kuten varmaan arvaat, mä kuulun ehdottomasti tuohon ykkösryhmään. Enkä mä jälkimmäiseen haluaisikaan kuulua. Huih! Ihan liian hurjaa. Mutta haluaisin ottaa ihan pikkiriikkisen askeleen sitä kohden. Napata sellaisen rohkeuden murusen, joka vakuuttelisi mulle aina silloin tällöin, ettei ole mitään hätää.

Stressitöntä viikkoa!
nimmari

ps. Vinkkejä hetkessä elämiseen otetaan ilolla vastaan!

Kuvat: Karoliina Jääskeläinen

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *