Saanko esitellä: Yrittäjä Pehkonen

Siitä on kaksi vuotta, kun vedin viimeisen radiolähetykseni NRJ:llä ja hyppäsin tuntemattomaan. Otin lopputilin ja lomakorvaukset ja hyppäsin yrittäjyyteen. Mun kauhistutti ja innostutti samaan aikaan. Pelotti, että saanko mä koskaan ikinä ever niitä töitä ja jos saaan, niin millaisia töitä saan. Mietitytti, miten sitä itseään markkinoisi ja myisi. Ja hermostutti, että mitä kaikkea sitä oikein voisikaan lopulta tehdä!

thumb_P8270054_1024Nyt pari vuotta myöhemmin, vanhempana, viisaampana, vähän ryppyisempänä ja onnellisempana (!) voin todeta, että päätös hypätä oli oikea. Oikeastaan pystyin kyllä toteamaan sen jo aika pian irtisanoutumiseni jälkeen. Uusi ovi avasi enemmän mahdollisuuksia kuin uskalsin toivoakaan. Olen oppinut ja kehittynyt ihan hurjasti. Se taisi olla yksi suurimmista syistä lähteä. Tuntui, että vanhassa työssäni olin tallannut sen ihanan, tutun ja turvallisen polun jo niin moneen otteeseen ees ja taas, ettei siinä ollut enää mitään uutta nähtävää ja koettavaa. Varsinkin se rassasi, että tunsin oman kehitykseni junnaavan paikoillaan. Mutta tämä parivuotinen on kyllä opettanut yrittäjyydestä. Luulen oppineeni ainakin himppasen siitä itsensä markkinoinnista ja myynnistä. Puuh. Kivaa se ei edelleenkään ole, mutta ei maistu ihan kengänpohjaltakaan.

thumb_P8270038_1024
Olen myös saanut oppia työstäni, mediasta. Olen oppinut radiosta. Teen ihan toisenlaista ohjelmaa ja saan viikoittain tavata ihmisiä, joiden tarinoita voisin kuunnella tuntitolkulla. Olen saanut näistä kohtaamisista niin paljon ajatuksia ja eväitä elämään. Välillä mä tietenkin kaipaan myös sitä päivittäistä radion tekemistä. Sitä, että sai toivotella huomenet tai iltapäivät niille tutuille tyypeille siellä linjan toisessa päässä. Siltä se tuntui, että kavereille sitä tehtiin. Ehkä vielä jonain päivänä…

Olen päässyt tekemään telkkaria, oppimaan ihan toisen median ja sen myötä uusia puolia itsestäni ja esiintymisestä. Olen aloittanut blogin ja kirjoittanut ihan kauhean paljon, niin tänne blogiin kuin ihan vain itseäni varten omiin salaisiin arkistoihini. Joskus pikku-Tuijana mä nimittäin taisin haaveilla myös kirjoittavan toimittajan hommista. Siinä opettajan, laulajan, pianonsoittajan ja presidentin urahaaveiden ohella.

Jos totta puhutaan, en ole kuullut kenenkään koskaan sanovan, että katuisi vastaavanlaista hyppyään. Sen sijaan olen kuullut kerta toisensa jälkeen ihmisten miettivän, että uskaltaisiko sitä ja kunpa vain pystyisi. Mä jotenkin luulen, että aika moni pystyykin, jos oikeasti haluaa. Jos kerää sitä rohkeutta sen verran, ettei pelota enää niin kauheasta, vaan ainoastaan kutkuttaa sopivasti vatsanpohjassa.

thumb_P8270036_1024

thumb_P8270045_1024

thumb_P8270043_1024Sehän siinä yrittämisessä kai eniten pelottaa, että pärjääkö sitä taloudellisesti, onko niitä töitä. Ainakin mä olin laittanut pahan päivän varalle silloin tällöin saturaisen, joten tiesin pärjääväni hetken aikaa ilman vakituisia tuloja. Eikös jokainen ainakin yritä laittaa vähän sivuun ja justiin tämmöisiä tilanteita vartenhan niitä euroja on pantattu. Tähän liittyen ehkä ainoa asia mikä näin jälkikäteen vähän harmittaa, on se, etten pystynyt ottamaan niistä ensimmäisistä, rauhallisista kuukausista enempää irti. Suuri osa ajasta kului murehtiessa ja suunnitellessa, että miten tämän homman saisi käyntiin. Mutta niin kai me ihmiset taidetaan toimia. Relata voi vasta sitten kun tietää, että asiat varmasti järjestyvät.

Mukavuusalueella löllöttely on ihanaa. Ja kun on kovasti raatanut, saakin välillä ottaa rennommin ja nauttia työnsä tuloksista. Saa olla ja höllötellä ja mennä eteenpäin neljääkymppiä. Mutta loputtomasti siihen mukavuudentilaan ei kannata rakastua. Mä ainakin työskentelen parhaiten pienen paineen alla. Silloin kun on pakko tehdä ja pakko onnistua, saa usein aikaiseksi parhaita tuloksia. Välillä pitää kiihdyttää, sata lasiin tai satakakskymmentä. Yrittäjänä saa kiihdytellä ehkä vielä vähän useammin kuin vakkariduunissa.

Yrittäjyydessä on ihan hirveästi haasteita. Eniten rassaa se turvattomuus, kun kaikesta on vastuussa yksin ja itsekseen. Jos jotain tapahtuu, ei ole plan b:tä. On vain minä. Ja se kai tässä kaikessa on parastakin.

thumb_P8270012_1024Mä palaan vielä aiheeseen ihan pian. Lupaan.

nimmari

Kuvat: Pupulandian Jenni
Paita & takki: H&M
Housut: KappAhl
Korut: Efva Attling

 

Uskaltaisinko mä olla rohkea?

On ollut hetki aikaa järjestää ajatuksia. Miettiä, mikä oikeastaan on tärkeää ja mikä ei.

Olen miettinyt, mitä asioita sitä tekee itsensä vuoksi ja mitä muiden. Mitä tekee todistaakseen jotain ja mitä tekee siksi, että pelkää jotain. Olen miettinyt ihan hurjasti, että mitkä jutut tekee mut onnelliseksi. Olen ollut niin onnellinen menneen kesän, että olen jotenkin yrittänyt purkaa sitä järkevään muotoon. Olishan se mahtavaa, jos aina saisi pidettyä sen fiiliksen. Olen miettinyt, millaisia ihmisiä arvostan ja millaisia haluan elämässäni olevan. Olen miettinyt, mitkä asiat saa mut hymyilemään ja mitkä nauramaan.

thumb_DSC04474_1024Olen pyöritellyt päivät pitkät käsissäni ystävältä synttärilahjana saatuja hauskoja pyykkipoikia. To-do, not-to-do, remember, ignore, forget. Auttavat pitämään elämän järjestyksessä, niin isot kuin pienet asiat. Huomasin noita pyöritellessäni, että mulle kaikista vaikeinta taitaa olla tuon ignore- ja forget -osaston täyttäminen. Sekin vaatii rohkeutta. Luovuttaa, antaa olla, unohtaa, päästää irti. Ja tekee niin pirun hyvää, sillä luopuessaan jostain sitä samalla myös antaa tilaa jollekin uudelle.

Mä rakastan arkea, tasaisuutta, turvaa. Arvostan luotettavutta, pitkäjänteisyyttä, sitotutumista, puurtamistakin. Silti elän itse usein kiireistä, jännittävääkin vuoristorataelämää, ja jotenkin hakeudun (omasta tahdosta tai tahtomattani) hässäkän keskelle. Sattumuksia nyt vain sattuu ja tekevälle tapahtuu. Nyt on ollut hetki toisin. On ollut aikaa ja rauhaa omassa päässä ja ympärillä. On ollut tilaa luovuudelle ja hulluillekin ideoille.

Olen miettinyt paljon rohkeutta ja sitä, miten maanläheisistä, perinteisistä arvoistani huolimatta ihailen rohkeita ihmisiä. Sellaisia, jotka uskaltavat hypätä tuntemattomaan! Ihailen ihmisiä, jotka jaksavat luottaa itseensä ja tehdä päätöksiä, jotka tuntuvat heistä itsestään oikeilta – silloinkin kun nuo päätökset olisivat kaikkien muiden mielestä aivan hullunmoisia tai älyttömiä. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat nauttia hetkistä murehtimatta liikaa tulevaa tai mennyttä. Ihailen ihmisiä, jotka avaavat uusia ovia, vaikka eivät yhtään tietäisi, mitä sieltä oven takaa mahtaa löytyä. Ja erityisesti arvostan sitä, että löytyipä sieltä mitä tahansa, siitä selviydytään.

thumb_DSC04502_1024Tein reilut kaksi vuotta sitten päätöksen, että yritän itsekin olla rohkea. Silloin järjestelin elämääni ihan uuteen uskoon. Laitoin pinoihin asioita, joilla on ja joilla ei ole merkitystä. Silloin irtisanouduin vakituisesta työstäni, mikä oli mulle ihan hirvittävän iso juttu. Se ei ollut ”tapaistani”, kuten moni sanoisi. Ja välillä en itsekään meinannut uskoa, että uskalsin.

Olen jälkeenpäin miettinyt, että vaikeinta siinä oli se päätöksen tekeminen, asian ääneen sanominen. Kun ajatustyö oli tehty ja asia pykäisty ulos, elämä alkoi vain rullata eteenpäin. En tietenkään tarkoita, että sen jälkeen olen voinut vain maata sohvan pohjalla ja asiat ovat tipahdelleet eteeni. Mutta jotain totuutta siinä vanhassa kliseisessä sananlaskussa uusista ovista ja mahdollisuuksista on.

Rohkeus on mulle vaikeaa, sillä rakastan turvallisuutta. Se tekee minut onnelliseksi. Arki ja rutiinit, niistä mä pidän. Tykkään siitä, että on tasaista ja asiat rullaavat mukavasti eteenpäin. Ja sitten jostain selän takaa salakavalasti kipittää se ajatus, joka vaatii mua haastamaan itseni. Se kuiskii korvaan, että kannattaisi taas ottaa pikkiriikkinen hyppy johonkin vähän pelottavaan. Ja pahinta – tai parasta – on se, että kun ajatus on sanottu ääneen, sitä ei enää noin vain otetakaan takaisin.

thumb_DSC04510_1024

thumb_DSC04523_1024Yhtenä ihan rauhaisana aamuna mä laitoin itselleni ihanan aamiaisen. Luin Hesaria ja sitten aloin tehdä töitä. Luin Riitta Väisäsestä, joka oli tulossa mulle vieraaksi ja kirjoittelin taustakysymyksiä ylös. Ja se pitkään mielessä painostanut ajatus vain pulpahti ulos. Enää en saa sitä mielestäni. Nyt yritän taas asetella ajatuksia noihin pinoihin: mikä on tärkeää, mikä on turhaa ja mikä on syytä unohtaa, mikä pitää saada tehdyksi.

Sen voin nimittäin luvata, että tämä ei ole ainoa hullunkurinen ajatus, joka mun mieleeni on viime viikkoina pulpahtanut. Elämä ja yllätykset. Ei muuta kuin rohkeusreppu selkään ja menoksi.

Uskallatko sä kertoa ääneen, mistä haaveilet?

nimmari

 

Onni on sunnuntai ja ystävät

Onni on ystävät, jotka tulevat sunnuntaiaamuna sun luo ja täyttävät olohuoneen naurunremakalla. Yksi nirhaa juuston hyppyrimäen malliseksi kolmioksi, toinen ei saa sanaa suustaan eilisillan huurujen painaessa pääkopassa. Mä tarjoilin lisää mehua. Sillä se lähtee!

Ehdittiin miettiä muutamalla sanalla tulevia häitä. Ei valitettavasti omiani. Niitä ei ole näköpiirissä lähimainkaan. Yksi sai venyteltyä takareisiään hetken ja toinen antoi topakasti ohjeita. Keskustelu poukkoili siellä täällä ja mä kommentoin kertojaäänenä väliin mitä sun sattuu.

thumb_DSC04528_1024Sohvatyynystä löytyi vielä hintalappu. Siinä se on töröttänyt koko kesän, eikä kukaan ole kehdannut huomauttaa mitään. Höröpömpeliomistaja taas ei moisia ole ehtinyt edes huomata. Olenhan mä harva se päivä kulkenut itsekin hintalaput takin pieluksista roikkuen.

Suklaakakkuakin oli tarjolla. Suoraan pakastealtaasta. Mutta kaikki palaset taisi mennä yhden tyypin suihin. Mä taas söin kolme croisanttia. Pöydän alla on nyt ympäriinsä murusia, vaikka imuroin hirmuhässäkässä juuri ennen heidän tuloaan.

Aurinko häikäisi suoraan silmiin ikkunan läpi. Ei näytä syksyltä, eikä tunnukaan juuri nyt. Mutta hyvältä tuntuu. thumb_DSC04546_1024Nyt mä olen vaan. Nautin. Life is good.
Ihanaa sunnuntaita!

nimmari