Lapsuuden sankareista

Palataanpas parikymmentä vuotta taaksepäin lapsuuden maisemiin, Iisalmen kotikonnuille. Reilun kymmenvuotiaan Pikku-Tuijan maailma näytti aika erilaiselta, ihanan turvalliselta ja vähän maalaiseltakin. Asuin koko lapsuuteni samassa kerrostaloasunnossa. Siellä Äiti Pehkonen edelleenkin asustaa. Mä soitin pianoa (kunnes tuli murrosikä, eikä se tuntunut enää coolilta), pelasin koripalloa (se oli vähän liian raju laji mulle) ja kävin partiossa (nössöjen hommaa). Olin aika kiltti ja tunnollinen koululainen ja tykkäsinkin koulujutuista. Sen sijaan vihasin pisamiani ja silmälaseja. Muistan keskustelleeni tästä Äiti Pehkosen kanssa moneen otteeseen. Siitä, kuinka lasit tekivät minusta mielestäni ruman.

tuipeh_isometsa

Pienenä olin myös ihan järjettömän kova penkkiurheilija. Okei, en siskoni veroinen, sillä hän katsoi rallia lukuunottamatta ihan kaiken mahdollisen, mutta kyllä mäkin seurasin suomalaisten otteita aika tarkoin. Erityisesti katselin formuloita, yleisurheilua, tietenkin aina lätkän MM:mät (futis tuli kuvioihin vasta teininä). Myös hiihtolajeja seurasin ihan intona. Hiihtelinhän mä itsekin Iisalmen Sikokallion kymppikilsan lenkkiä ja lyhkäisempää vitosen metsäreittiä. Tekniikka ei ollut ihan huippuluokkaa, mutta sisulla painettiin. Ja nyt puhutaan siis ikävuosista 6 – 10.

Mun sankareita olivat Kirvesniemet, Myllylä ja tietenkin loppukirien mies Jari Isometsä. Jostain syystä tuo sisupussi vei sekä siskoni että mun sydämen. Kaksinkamppailujen mies, joka taisteli aina ankkuriosuudet viesteissä kunnialla kotiin.

No arvaatko, miten mä ilakoin, kun sain kyseisen miekkosen vieraakseni Yle Puheelle?! Hän olikin aikamoinen suupaltti, jonka hymy ei tuntunut hyytyvän. Muutenkin ihailen Isometsän elämänasennetta, elää ja olla hetkessä ja kuten hän sen sanoi: Jos paskaa tulee, se on vain lapioitava pois. Aika vahva kantti toki täytyykin olla, että on saanut pidettyä itsensä järjissään kaikenmaailman hiihtoskandaalien keskellä. Kuuntelehan tästä lisää miehen ajatuksia. Jospa tuosta asenteesta saisi itselleen ripauksenkin!

Ai niin. Ja mitä tulee niihin muihin lapsuuden sankareihin, niin ei ne pelkästään hiihtäjiin jäänyt. Mähän olin suorastaan ihastunut Mika Saloon. Formulatähteen, joka pikku-Tuijan silmissä näytti komeammalle kuin kukaan! Musamaailman puolelta Ressu Redford vei sydämeni. C-kasetilta kuuntelin kappaleita ja haaveilin yhteisestä tulevaisuudesta. Hänen kanssaan pääsin muuten vetäisemään kertaalleen NRJ-aikoinani myös suorassa lähetyksessä Kuusi Kuuta ja Saturnuksen Renkaat duettona! Taisi tulla tilanne silloin Ressullekin yllätyksenä… Ja sitten vielä yksi salainen sankari: urheilutoimittaja Ville Klinga, mies joka ei vanhene koskaan. Hatarat muistikuvat kertovat, että jossain myöhemmissä elämänvaiheissani olen hänelle jossain vaiheessa jopa vinkannut fanituksestani ehkä ei-niin-kovin-ihastuttavassa tilassa…

Mutta kaikilla meillähän näitä nostalgisia lapsuudensankareita pitää olla, eikö?

nimmari

ps. Tulevana keskiviikkona mun vieraaksi saapuu Lauri Tähkä klo 13! Olehan kuulolla.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *