Kuolema pelottaa niin perkeleesti

Aika tavalla Maria Veitolan julkisuuskuva on heittänyt häränpyllyä viimeisten vuosien aikana. Vai muistatko vielä, millaisena koit ja pidit Veitolaa joskus ammoisina aikoina Nelosen Maria! –shown aikoihin? Ei hänestä ainakaan maailman miellyttävintä kuvaa saanut. No entäpä nyt? Mä kyynelehdin melkein jokaisessa Veitolan Yökylässä -jaksossa ja aidompaa julkisuudessa töitä tekevää esikuvaa saa hakemalla hakea.

tuija_veitola_pusut2

Miten ihmeessä ihminen oppii ja muuttuukin niin himputisti, kun alkaa etsiä ja löytää itseään. Sitä Veitolakin teki vuosia –terapiassa ja sen ulkopuolella. Tajusi tapailleensa ihan vääränlaisia miehiä, uskalsi lähteä treffeille aivan erilaisen ihmisen kanssa, rakastui ja sai lapsen. Niin se elämä heittää häränpyllyä.

Kun itse elää parhaillaan melkoisen pyörremyrskyn keskellä, tuntuu lohdulliselta kuulla tällaisia voimatarinoita. Ja voimanainen tämä mimmi todella onkin.

Haastattelu kannattaa ihan ehdottomasti kuunnella kokonaisuudessaan täältä. Tää oli varmasti yks hienoimpia ja koskettavimpia, joita olen saanut tehdä.

tuija_veitola_selfie
Jossain vaiheessa haastattelua mainitsin Marian viime vuonna poisnukkuneestä isästä ja selvisi, että käsillä oli vuosipäivä tämän poismenosta. Kysyin ikävästä, siitä toipumisesta ja että helpottaako se ikinä. Eikä Maria siihen vielä osannut oikein omasta kokemuksestaan vastata. Mutta aikahan auttaa kaikkeen. Ja taitaa vielä olla se ainoa asia ylipäätään, joka oloa surun keskellä helpottaa.

Kysyin näistä siksikin, että kuolema on aina pelottanut itseäni tosi paljon. Sekä pelko omasta että läheisten poismenosta. Sanoin Mariallekin, etten koskaan ole menettänyt ketään tosi läheistä ihmistäni lopullisesti. En pysty kuvittelemaan sitä lopullisuuden tuskaa ja surun määrää, mikä kuolemaan täytyy liittyä. Ja jotain inhimillistä, ihmisyyteen kuuluvaaahan siinä kuitenkin täytyy olla, kun me ihmiset kohdataan sitä kaiken aikaa, kaikkialla ja selviydytäänkin siitä. Olisko koko asiaan jotenkin helpompia suhtautua, jos kuolema ei meidän kulttuurissa olisi tabu, eikä siihen liitettäisi niin vahvoja pelkoja? Varmasti. Jos täälläkin ajateltaisiin, että kuoleman jälkeen kohta synnytään kirppuna tai harakkana, tuntuisi poismeno paljon helpommin kohdattavalta. Mutta mua se ahdistaa, pelottaa, kauhistuttaa, surettaa. Ehkä kaikista eniten juuri tuota viimeistä. Mun päässä kuolemaan liittyy ihan pelottavan karmiva määrä surua. Sellainen taakka, josta kai jokainen jotenkin selviää, mutta mä en vain käsitä miten.

Mä olen aina se, joka huutaa vakavalla naamalla Aina Inkeri Ankeisen malliin: ”Hiljaa!”, kun joku alkaa heittää kehiin liian mustaa tai kuolemaa sivuavaa läppää. Jotenkin mä ajattelen, että ei nyt vaan missään nimessä leikitä tulella. Ensimmäistä kertaa jouduin ihan oikeasti miettimään näitä asioita ja puhumaankin niistä, kun viime syksynä mua pyydettiin mukaan elinluovutuskampanjaan. Siihen mä lähdinkin mukaan, koska aihe on supertärkeä. Kampanjaa tehdessä oli pakko kerran jos toisenkin miettiä, mitä kuolemasta kaiken sen pelon ja surun takana ajattelee. Aika vähän mä uskalsin silti miettiä.

Hui, mulla tulee nytkin kylmät väreet. Saako tästä aiheesta edes kirjoittaa? Voiko ihan näin vain pohtia ja mietiskellä? Pystyykö omaa kuolemanpelkoa voittamaan? Voinko mä julkaista tätä tekstiä?

Huh. Pelottaa. Mutta otin taas yhden pikkiriikkisen kinkerän askeleen eteenpäin. Sitä paitsi. Meistä kenlläänhän ei ole hajuakaan, mitä kaikkea tämän kaiken jälkeen oikein tapahtuu…

Elämäniloista viikonloppua!

nimmari

Superhelppo ja terveellinen vihersmoothie

Kerroin muutama viikko takaperin ei-niin-kovin onnistuneesta aamunaloituksestani. Vihersmoothieni joukossa söin ihan pokkana myös sinne silppuamani muovikorkin. Vaikka kokkaustaitoni tuskin vakuuttivat tuolla perusteella, sain kuitenkin useita kyselyitä, mitä aamusmoothieni mahtaa ilman sitä muovikorkkia sisältää.

thumb__DSC2338_1024Tässäpä tulee ohje. Ja koska pidän rutiineista, mulla on tapana miksailla suurin piirtein samoja ainesosia pienellä twistillä lähestulkoon jokaisena aamuna. Tämä saattaa liittyä myös aamu-unisuuteeni. En pysty heti herättyäni tekemään isoja, enkä oikein pieniäkään päätöksiä. Vaatteetkin laitan aina sukkia ja pikkareita myöten valmiiksi edellisenä iltana tuolin karmille. Aamulla tärkein tehtävä on vain selviytyä ylös sängystä ja saada itsensä liikkeelle.

thumb__DSC2352_1024

Superhelppo ja hyvä vihersmoothie

Kurkkua

Omenamehua

Pinaattia

Lehtikaalia

MSM-jauhetta (Se saa hiukset kasvamaan ihan oikeasti hurjaa vauhtia. Lupaan, että toimii.)

Kollageenia (Tämä tekee hyvää iholle.)

Sitruunaa

Inkivääriä

Lisäksi nappaan usein mukaan myös banaania, avokadoa tai tuoretta ananasta. Joskus lorautan sekaan vielä kookos- tai seesamöljyä. Kaikki ainekset heitetään siis blenderiin ja hurautetaan mössöksi. Mulla blenderin korkin virkaa ajaa nykyisin joko lasi, omppu tai avokado.

Ja se kaikista tärkein asia on, että tämä ei sitten maistu vihreältä eikä yliterveelliseltä. Molemmat saavat nimittäin oksureaktion aikaan. Tämä maistuu hyvältä ja raikkaalta.

thumb__DSC2340_1024

thumb__DSC2344_1024Olen vähän haksahtanut ajatukseen, että jokainen päivä olisi hyvä aloittaa jollakin vihreällä jutulla. Nehän puhdistavat kroppaa. Otan siis mieluusti vastaan pikkuvinkkejä muista hyvistä smoothievaihtiksista. Tämä ainakin toimii ihan yksistään kiireaamuina tai sitten ihanien herkkuleipien tai tuorepuuron kaverina.

thumb__DSC2346_1024

Että huomentapäivää vaan ja ihanaa viikon aloitusta!

nimmari

Kuvat: Marta Valtovirta

 

 

”Siis mitä sä oikeastaan teet työksesi?”

Aika usein multa kysytään, mitä mä oikeastaan teen työkseni, että millaisia työpäiväni todellisuudessa ovat. Teen siis elääkseni mediaa, radiota ja tv:tä. Rakastan radiota. Sitä mä olen tehnyt jo aika pitkään. Töllö taas on tullut mukaan kuvioihin puolisentoista vuotta sitten. On ollut niin siistiä oppia siitäkin. Varsinainen duuni kuitenkin pitää sisällään aika paljon sellaista työtä, mikä ei näy ulos.

_MG_4656_web

Mä teen siis kaikennäköistä mediaan, juontamiseen, toimittajan hommeleihin liittyvää. Tällä hetkellä mua työllistää eniten Tuija Tähtien Kanssa -ohjelma ja keskiviikon henkilöhaastattelut radion puolella. TV:ssä pyörii myös Suomen Ihanimmat Häät, mutta se kuvattiin kasaan jo syksyllä, joten välillä itsekin meinaan unohtaa olevani mukana ohjelmassa!

Ihaninta on se, että päivät ovat vaihtelevia ja saan tehdä päällekäin monia erilaisia projekteja. Se tietenkin tarkoittaa myös ihan konkreettisesti paljon hommia, kun jokaiseen projektiin pitää aina paneutua uusilla aivonystöillä.

Yle Puheelle teen siis keskiviikkoisin henkilöhaastisohjelmaa, jossa tunnissa piirtyy radioselfie haastateltavasta. Ja yllättävän paljon niitä taustoja saa lueskella etukäteen, että on oikeasti kartalla toisen elämänkulusta ja myös itse varmalla fiiliksellä, että tunnin suora lähetys hoituu. Varsinkin, jos kyseessä on vaikkapa poliitikko tai pitkän uran tehnyt artisti, riittää juttuja kyllä luettavaksi. Mä taustoitan haastateltavia aina useampana päivänä etukäteen, mikä tarkoittaa esimerkiksi googlettelua, vanhojen artikkeleiden lukemista ja Ylen omien arkistojen matskuihin paneutumista. Kaivan etukäteen pari haastateltavalle läheistä tyyppiä ja sovin puhelinhaastikset heidän kanssaan, jotta livetilanteessa haastateltava kuulee itse, kun joku lähipiiristä kuvailee häntä. Aika hauskoja reaktioita on tullut itkukohtauksista huutonauruun. Ja tietenkin kirjoittelen haastiksen rakenteen ja kysymykset etukäteen, vaikka tilanne aina viekin mukanaan. Olen kuitenkin oppinut, että rennoin ja luontevin haastattelu syntyy silloin, kun itsellä on niin varma olo, että uskaltaa rauhassa poiketa sivupoluillekin.

_MG_4661_web

_MG_4692_web

Mun keskiviikot ovatkin tällä hetkellä aikamoista hulinaa, sillä radiohommien jälkeen suuntaan suoraa päätä Tuija Tähtien Kanssa -kuvauksiin ja ilta menee nauhoittaessa studio-osuuksia vieraan kanssa ohjelmaan. Kalenterin osalta keskiviikot näyttävät suurin piirtein tältä:

8.30 Herätys, nopsa aamupala ja menoks. Olen superuninen aamuisin ja huono herääjä.

9.30 Ylelle. Kuppi kahvia ja kuulumisten vaihtoa tuottajani Hanskun kanssa. Käydään läpi vielä päivän haastista.

10.30 Ensimmäinen puhelinhaastis ja sen leikkaus.

11 Toinen puhelinhaastis ja sen leikkaus.

12.12 Piipahdus Yle Puheen suorassa lähetyksessä kertomassa päivän vieraasta.

12.40 Vieras saapuu. Somekuvat. (Ihan aina tää ei mee minuutilleen nappiin. Tiukimmillaan haastateltava on saapunut paikalle noin 15 sekuntia ennen tunnarin alkua. Aika piinaavia sekunteja ovat odotellessa. Puheella kun ei voi laittaa hätävaroiksi biisiä soimaan. Mutta koskaan kukaan ei ole jättänyt tulematta ilmoittamatta.)

13 – 14 Suora lähetys.

14.10 Vauhdilla syömään.

14.30 Kyyti Angelin studiolle. Vedän matkan aikana aina syvään happea ja yritän resetoida aivoni uuteen. Usein olen aika syvällä vieraan maailmassa ja yhtäkkinen hyppäys tanssiin ja ihan toiseen vieraaseen käy aivojumpasta.

15 – 16 Maski. Samalla käydään läpi kässäriä. Jossain välissä on tsekattu vaatteet kuntoon. Yleensä juon alkuun rauhassa kahvin ja uppoudun vasta sitten kässärin ja päivän vieraan pariin. Tai rauhassa ja rauhassa. Olen aika usein saanut kuulla olevani meikkituolissa kuin väkkärä. Joku on kutsunut 2000-luvun Riittä Väisäseksi. Hän ei kuulemma malta olla hetkeäkään paikallaan.

16 – 19 Tuija Tähtien Kanssa studiokuvausten nauhoitus. Paikalla on aina joku TTK-henkinen vieras kertomassa omista muistoistaan ja analysoimassa viikon polttavia aiheita. Tää on kivaa hommaa.

19.30 Kotiin. Tässä vaiheessa olen yleensä niin rättipuhkipoikki, ettei aivotkaan enää raksuta. Olen antanut itselleni luvan laiskotella keskiviikkoisin ja tilata iltaruoat Foodoralla kotiovelle. Ja kyllä. Tällöin nappaan aina myös taksin himaan. Se on mun arjen luksusta keskiviikkoisin.

_MG_4827_web  _MG_4749_web

Aika usein mä huomaan miettiväni päivän päätteeksi, miten onnellinen olen, että saan työkseni tehdä ihania juttuja, toteuttaa itseäni, tavata huipputyyppejä ja oppia siinä samalla niin mediasta kuin elämästäkin. Sen mä kuitenkin olen myös huomannut, että välillä on pakko ottaa happea ja ajatella ihan muita juttuja. Viime syksy oli mulle opettavaista aikaa ja tein itselleni lupauksen, että joka viikko pyhitän yhden päivän ihan vain itselleni. Pidän vapaapäivän. Aika helposti kotonakin koneella häärisi illat pitkät ja hupsvain, yhtäkkiä kello käykin jo puolta yötä.

_MG_4840_web

_MG_4798_web

Niin ja niistä muista päivistä. Koska tämä ei suinkaan ole se kaikista perinteisin. Osa päivistä on pelkkää suunnittelua ja valmistelua. Milloin suunnitellaan radio-ohjelmaa, milloin juontokeikkaa. Välillä istun koko päivän kotona koneella kirjoittamassa ja taustoittamassa.

Harvoin sitä varmaan miettii, että eiväthän vieraatkaan sinne lähetyksiin pyytämättä ilmesty, ja se onkin aikamoinen palaveri se. Ensin mietitään sopivat vierasvaihtoehdot, sitten kaivetaan heidän yhteyshenkilöiden yhteystiedot, laitellaan meiliä, soitellaan, sovitaan, mietitään, lopulta toivottavasti saadaan päivä ja aika sovittua. Ja vasta sitten varsinainen työ voi alkaa.

Välillä ryntään palavereihin tai palaverista toiseen. Mulla on huono taipumus aikatauluttaa päiväni vähän liian tiukalle. Ikään kuin lentäisin paikasta toiseen, enkä muista, että siirtymätkin vievät oman aikansa. Opettelen, opettelen.

Niin ja sähköposteja mä vihaan. Nytkin iso liuta odottaa vastaamista. Ihan karmea aikasyöppö tuo koko härveli. Puhelimella selviäisi niin paljon nopeammin.

_MG_4774_web

Tässä duunissa on myös sellainen jännittävä puoli, että hirveän pitkälle etukäteen en tiedä tulevasta. Toisaalta, uskon sen tekevän mulle lopulta vain ihan hyvää. Ei tätä elämää niin pitkälle voi muutenkaan suunnitella.

Tajuan muuten tätä kirjoittaessani, että tähän duuniin sisältyy ihan hirveästi juttuja meikkituolista tunnekuohuoihin ja sähköposteista juontokortteihin. Taisin avata vasta murto-osan. Jos on jotain, mitä vielä haluaisit tietää, niin kerrothan!

nimmari

Kuvat otti supertaitava Fotonokan Anthony Ubaud, joka juoksenteli yhden keskiviikon mun mukana.