Lapsuuden sankareista

Palataanpas parikymmentä vuotta taaksepäin lapsuuden maisemiin, Iisalmen kotikonnuille. Reilun kymmenvuotiaan Pikku-Tuijan maailma näytti aika erilaiselta, ihanan turvalliselta ja vähän maalaiseltakin. Asuin koko lapsuuteni samassa kerrostaloasunnossa. Siellä Äiti Pehkonen edelleenkin asustaa. Mä soitin pianoa (kunnes tuli murrosikä, eikä se tuntunut enää coolilta), pelasin koripalloa (se oli vähän liian raju laji mulle) ja kävin partiossa (nössöjen hommaa). Olin aika kiltti ja tunnollinen koululainen ja tykkäsinkin koulujutuista. Sen sijaan vihasin pisamiani ja silmälaseja. Muistan keskustelleeni tästä Äiti Pehkosen kanssa moneen otteeseen. Siitä, kuinka lasit tekivät minusta mielestäni ruman.

tuipeh_isometsa

Pienenä olin myös ihan järjettömän kova penkkiurheilija. Okei, en siskoni veroinen, sillä hän katsoi rallia lukuunottamatta ihan kaiken mahdollisen, mutta kyllä mäkin seurasin suomalaisten otteita aika tarkoin. Erityisesti katselin formuloita, yleisurheilua, tietenkin aina lätkän MM:mät (futis tuli kuvioihin vasta teininä). Myös hiihtolajeja seurasin ihan intona. Hiihtelinhän mä itsekin Iisalmen Sikokallion kymppikilsan lenkkiä ja lyhkäisempää vitosen metsäreittiä. Tekniikka ei ollut ihan huippuluokkaa, mutta sisulla painettiin. Ja nyt puhutaan siis ikävuosista 6 – 10.

Mun sankareita olivat Kirvesniemet, Myllylä ja tietenkin loppukirien mies Jari Isometsä. Jostain syystä tuo sisupussi vei sekä siskoni että mun sydämen. Kaksinkamppailujen mies, joka taisteli aina ankkuriosuudet viesteissä kunnialla kotiin.

No arvaatko, miten mä ilakoin, kun sain kyseisen miekkosen vieraakseni Yle Puheelle?! Hän olikin aikamoinen suupaltti, jonka hymy ei tuntunut hyytyvän. Muutenkin ihailen Isometsän elämänasennetta, elää ja olla hetkessä ja kuten hän sen sanoi: Jos paskaa tulee, se on vain lapioitava pois. Aika vahva kantti toki täytyykin olla, että on saanut pidettyä itsensä järjissään kaikenmaailman hiihtoskandaalien keskellä. Kuuntelehan tästä lisää miehen ajatuksia. Jospa tuosta asenteesta saisi itselleen ripauksenkin!

Ai niin. Ja mitä tulee niihin muihin lapsuuden sankareihin, niin ei ne pelkästään hiihtäjiin jäänyt. Mähän olin suorastaan ihastunut Mika Saloon. Formulatähteen, joka pikku-Tuijan silmissä näytti komeammalle kuin kukaan! Musamaailman puolelta Ressu Redford vei sydämeni. C-kasetilta kuuntelin kappaleita ja haaveilin yhteisestä tulevaisuudesta. Hänen kanssaan pääsin muuten vetäisemään kertaalleen NRJ-aikoinani myös suorassa lähetyksessä Kuusi Kuuta ja Saturnuksen Renkaat duettona! Taisi tulla tilanne silloin Ressullekin yllätyksenä… Ja sitten vielä yksi salainen sankari: urheilutoimittaja Ville Klinga, mies joka ei vanhene koskaan. Hatarat muistikuvat kertovat, että jossain myöhemmissä elämänvaiheissani olen hänelle jossain vaiheessa jopa vinkannut fanituksestani ehkä ei-niin-kovin-ihastuttavassa tilassa…

Mutta kaikilla meillähän näitä nostalgisia lapsuudensankareita pitää olla, eikö?

nimmari

ps. Tulevana keskiviikkona mun vieraaksi saapuu Lauri Tähkä klo 13! Olehan kuulolla.

Rintakompleksi, painokompleksi, kaksoisleuka…

Jäin viimeisen kirjoitukseni jälkeen miettimään omaa suhdetta vartalooni ja muutenkin ulkonäkööni. Oikeastaan olin mielestäni aika rohkea uskaltautuessani kameran eteen ilman rihman kiertämää. Olisikohan minusta ollut tähän kymmenen tai edes viisi vuotta takaperin? Tuskinpa vain…

tuija-6

Teininä minulla oli rintakompleksi. Kuvittelin, että olisin onnellisempi, jos olisin ihan aavistuksen povekkaampi. En minä koskaan ole jättiläismeloneista haaveillut, enkä edes mangoista, mutta ajattelin, että puolikkaat veriappelsiinit tekisivät elämästäni jotenkin hauskempaa ja minusta muiden silmissä viehättävämmän.

Treenasin paljon ja mitä enemmän urheilin, sitä litteämmiksi muotoni kävivät. Peilasin ja peilasin, puristelin rintojani muhkeammiksi ja käytin push up -liivejä. Laskeskelin ja säästin rahaa. Kuinka paljon tarvitsisin, että voisin hankkia silarit?

Parikymppisenä stressasin ulkonäöstä ja painosta ihan hirveästi. Minulla oli mielestäni liian möhköt käsivarret, liian pehmeä vatsa ja pyllykin vähän roikkui. Kaksoisleuka ärsytti. Ylipäätään minusta tuntui, että kiloja on liikaa ja ihan väärissä paikoissa. Miten kuvissa Hollywood-tähtien reidet tuntuivat tekevän loven, kun minun taas suihkivat ja lähmivät yhteen. Ei kovin sensuellia.

Treenasin välillä ihan hurjia määriä. Kahdeksan, yhdeksän treenikertaa viikossa oli ihan normaalia ja en nyt puhu mistään kevyistä kävelylenkeistä. Ei, kun minä tyttö treenasin, tein sen täysillä. Sixpackin kuvat silmissä tein 100, eikun 200 toistoa vatsalihasliikkeitä. Herkkuja rakastin jo tuohon aikaan, mutta tyytyväisimmilläni olin silloin, kun pystyin niistä kieltäytymään. Söin hirvittäviä määriä puuroa Pilttien kera. Vauvansoseet ja puuro sisälsivät mielestäni kaikki tarvitsemani ravintoaineet ja juuri sopivan niukasti kaloreita. Paastosin mielelläni päivällä, jos illalla odotti ravintoladinneri.

tuija-4

tuija-5

Nyt kolmekymppisenä kaikki on helpompaa. En tietenkään pysty sanomaan kaksikymppiselle Tuijalle, että otahan iisisti. Näytät ihan kivalta, eikä sinussa ole piiruakaan ylimääräistä. Eikä tarvitsekaan. Luulen, että nuo kaiken maailman kompleksit ja vääristyneet käsitykset itsestä kuuluvat kasvamiseen ja aikuistumiseen (Hyi, mikä sana!). Kantapään kautta, niinhän sitä sanotaan.

Mutta olen oppinut nauttimaan ulkonäöstäni ja ennen kaikkea arvotamaan itseäni juuri tällaisena. Mitä sitten, etten saa lihaksikkaita käsivarsia tai sixpackia vatsaan vaikka treenaisin kuinka? Minulla on kuitenkin käynyt onni geenien suhteen, sillä en myöskään liho kovin helposti, vaikka mutustelisin herkkuja mielin määrin. Olen oppinut katsomaan kuviani muualtakin kuin siitä ainoasta mielestäni suotuisasta kuvakulmasta ja pitämään näkemästäni. En enää puhaltele huulistani ankannokkaa kuvaustilanteissa, vaikka suutani ei voi hyvällä tahdollakaan kuvailla muhkeaksi. Ja luojan kiitos en ikuna kuuna päivänä ottanut tekotissejä! Nykyään rakastan v-aukkoisia paitoja, jotka näyttävät kivoilta pienten tisujen kanssa. Voin kulkea ilman rintsikoita topin alla näyttämättä härskiltä. Ja juokseminenkin on helppoa ilman hölskyntää.

tuija-7

Kyllä mua silti jännittää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Mulla on tosi kuiva iho ja huomaan jo nyt rypistyväni monia ikäisiäni enemmän ja nopeammin. Luulen, että mun silmäluometkin alkavat vanhemmiten lurpsottaa. Laskeutuvat luomet vai miksikäs niitä kutsutaan? Ja entäs pylly? Sen pyöreyden eteen saa jo nyt kyykätä niin perkuleesti. Mitähän se mahtaa olla viiden tai kymmenen vuoden päästä? Yritän kuitenkin muistaa, että jokaisen rypyn eteen on tehty paljon ja opittu vielä enemmän. Enhän mä haluaisi enää ajatuksiltanikaan olla mustavalkoisen mahdoton parikymppinen Pehkonen.

Ja vielä yhtä juttua mä toivon kovasti. Toivon, että voisin vanheta arvokkaasti. Näyttää superrouvalta ja joskus sitten rautamummolta. Sellaiselta, joka käyttää punaista huulipunaa ja huolehtii aina kynsistään. Aika näyttää.

nimmari

Kuvat: Karoliina Jääskeläinen / Valoon Photography
Kengät: Sorel Footwear (saatu)
Takki: Ellos (saatu)

Alasti kameran edessä

Oletko koskaan ollut alasti kameran edessä? Tiedätkö, miltä tuntuu poseerata ihan totaalisen nudena? Minä ainakaan en ollut, ennen kuin Hesarin Kuukausiliite pyysi minua mukaan Sielu & Ruumis -juttusarjaansa. Siinä ihmiset puhuvat suhteesta omaan kroppaansa ja poseeraavat alasti. Koska kyseessä on laatulehti ja mun lemppariosio kyseisestä lehdestä, päätin suostua. Sitä paitsi eivät ne mitään rivoja pornokuvia ole. Päinvastoin. Ihan älyttömän hienoja kuvia, joissa alastomuudella ei mässäillä, eikä sitä oikeastaan edes juuri ajattele kuvia katsoessaan. Niinpä mä astelin ensimmäistä ja luultavasti viimeistä kertaa ihan nakupekkana, ilkosillani kameran eteen.

mina_alasti

Kuvaaja, supermukava Liisa teki olostani kaikin puolin mahdollisimman rennon. Hän näytti ensiksi inspiraatiokuvia ja kertoili hauskoja tarinoita. Antoi oman aikansa mulle korjailla meikkiä ja pöhöttää tukkaa. Joku kävi hakemassa kamman ja hiuslakkaa lähikaupasta, kun niitä ei löytynyt studiolta. Tietenkin ihan vain siksi, että mulla olisi mahdollisimman mukava olo. No tietenkin mä se tunsinkin niskassani, paineen siitä, että olehan Pehkonen nyt rentona. ”Tämä on oikein mukava ja luonnollinen tilanne”, mitä se ei tietenkään todellisuudessa ollut.

Mietippä itse. Siinä sitten asettelet rintsikat ja pikkarit nättiin pinoon ja tepastelet ympäriinsä alasti, kun kuvaaja ihan huomaamattomasti fiksailee kameraansa kuntoon ja odottaa pääsevänsä vauhtiin. Jotenkin odotin kylpytakkia, mutta sitä ei ollut eikä tullut. Siispä kipitin ronskin rohkeasti kameran eteen ja yritin olla niin luonnollinen kuin alastomana kameran edessä voi vain olla. Ensimmäinen asettautuminen oli vaikein. Sanomattakin lienee selvää, ettei paikalla kuvaustilanteessa ollut ketään muita kuvaajan ja mun lisäksi.

Pari kertaa Liisa kävi näyttämässä kamerastaan mihin suuntaan mentäisiin, miltä kuvat näyttivät. Ai kauhistuksen kanahäkki. ”Jatketaan”, totesin.

Turhia ei aikailtu. Siinä meni ehkä vartti ja lopulta saimme kaksi meidän molempien mielestä tosi kaunista kuvaa. Sain miettimisaikaa, kumman lopulta haluaisin lehteen. Halusin tietenkin sen vähemmän rohkean, vaikka toinen kuva olikin uljaampi. Olin tyytyväinen valintaani ja ei, minua ei ole harmittanut hetkeäkään sen jälkeen.

Ai niin. Äiti tai Isi Pehkoselle en puhunut mitään ja toivottavasti ei ole puhunut kukaan muukaan.

nimmari

Kuva: Liisa Valonen / HS