Illalla Possessa, nyt ressissä.

Vaatestressi iski. Tuo kutsumaton vieras tuli kyläilemään taas juuri silloin, kun kalenteri on yhtäkkisesti täyttynyt yllättävistä, mutta ihanista työkeikoista ja aika ei riitä mihinkään. Juuri silloin, kun olisi kiva näyttää hyvältä, koska kutsu kameroiden eteen kävi. Televisioon. Töllöön. Huih!

Rakastan Possea. Ensimmäisen kauden ennakkoluuloista (”Perinteet kunniaan. Turha sitä on ryhtyä hulluttelemaan ja vieraiden kanssa leikkimään.”) selvittyäni minusta on kuoriutunut Posse-fanaatikko. Katson suihkuralliklippejä neljättä kertaa YouTubesta ja kauhistelen stuntteja. Jos livelähetys jää katsomatta, en malta pysyä poissa Katsomosta. Nyt mua pyydettiin mukaan illan ohjelmaan ja totta kai suostuin. Sillä varauksella, että esitin kainon toiveen jättää haisevat kalat ja märät t-paidat muille vieraille. Sähkökaulapanta – sopii. Kakku naamaan – sopii.

 

katrinmekossa

 

Sitä vain mietin, että mitä sitä päälleen oikein pukisi. Olen sillä tapaa suunnitelmallinen, että katson aina edellisiltana seuraavan päivän vaatteet valmiiksi sohvan laidalle. Helpottaa aamu-unisen aamuja huomattavasti. En tietenkään tarkoita, että välttyisin mikään-ei-näytä-miltään -päiviltä. Eilen vaihdoin asua kolmesti (!) aamukiireessä. Ei siitä sen enempää…

Illalla sitten ryhdyin valkkailemaan sopivaa asustusta tälle päivälle. Koettelin mustia silkkihousuja, löysiä nahkahousuja, lyhyttä nahkahametta, pitsistä nahkamekkoa (nahkabuumi menossa), merimieshenkistä mekkoa, metsänvihreää lempimekkoa. Jokaisella sovituksella näytin ryysyläiseltä. Miten ihmeessä sama mekko voi yhdessä hetkessä olla maailman kaunein ja toisessa muuttua jätesäkiksi?!

Possessa toki kikkelit vilisevät siihen malliin, että alastikin varmaan pääsisi mukaan. Ajattelin kuitenkin jättää sen Hirviniemen ja kumppaneiden harteille ja jatkaa ryysykaapilla tuskailemista.

Illalla nähdään, löytyikö kaapin uumenista mitään.
Tsekkaa Posse Maikkarilta klo 20 ja pidäthän hyvänen aika mulle peukkuja pystyssä!

nimmari

 

 

 

Kuva: Viime viikon kuvauksista. Tilanteesta, kun joku muu on valinnut mulle vaatteet ja laittanut nätiksi. Ei ressistä tietoakaan. Asu on Katri Niskasta, mun lempparia!

Räjäytä mut tässä!

Viime aikoina on tullut käytyä aivan liian vähän keikoilla. Tämä oli kuitenkin pakko nähdä. Haloo Helsingin tunteita ja tulitteita täynnä ollut Areena-keikka ennen tauolle siirtymistä.

kuva1

kuva3

kuva5

kuva7

Siellä me yhdessä huudettiin, matkattiin maailman toiselle puolen ja tanssittiin kuin Pulp Fictionissa. Ellin kauniin käheä ääni kaikuu vieläkin korvissa. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, miksi bändi on tällä hetkellä yksi suosituimmista – ellei jopa ykkönen. Niin siistiä huomata, että kotimaiset eivät häviä piiruakaan ulkomaan sisarilleen. Lisää näitä!
nimmari
ps. Ei tule ihan heti mieleen toista näin suosittua artistia, joka olisi pystynyt onnistuneesti kääriytymään samanlaiseen mystisyyden verhoon kuin Elli. Jotain niin herkkää tuossa salaperäisyydessä on, ettei sitä edes tee mieli rikkoa. Joskus kysymykset voivat olla kiehtovampia kuin vastaukset.

Sillä tää on uneton yö…

Yksi niitä raivostuttavia sunnuntaiöitä, kun nukkumatti on lähtenyt karkuun. Minne lie juossut unisäkki kourassaan, mutta edes tötteröhatun tupsua ei näy mailla halmeilla. Kello käy yli kolmen ja minä olen vieläkin valveilla.

kuva iisalmi

Ei, tämä ei ole jokaöistä, eikä minulla ole mitään hätää. Mutta kukapa meistä haluaisi tähän aikaan kukkua kotisohvallaan. (Sehän on ihan toinen juttu, jos rillutellaan baanalla ja saadaan snägärikiskalla kuningasajatus lähteä viettämään jatkoja. Silloin juhlat ovat tähän aikaan vasta alkamassa, eikä loppumisesta, saati unesta ole tietoakaan.)

Olen aina ollut herkkäuninen. Stressi, pienikin, tulee helposti uniin ja ylikierroksista on vaikea rauhoittua nukkumaan. Sunnuntaiöitä vihaan, vaikka sunnuntaipäiviä ja jopa aamuja (okei, aamupäiviä) olen oppinut rakastamaan. Puhutaan tästä myöhemmin lisää. Jonakin parempana päivänä. Tai yönä.

Kadehdin ihmisiä, jotka nukkuvat huolensa pois viisveisaten melusta, saati omista murheistaan. Minä kun mietin ja pohdin ja yritän yön pimeinä tunteina ratkoa kaikki maailman ongelmat. Ja kokemuksesta voin kertoa, että öisin en ole vielä elämänkuunapäivänä saanut yhden yhtä ongelmaa ratkottua. Harmaita hiuksia sen sijaan on tullut muutama.

pori tyhja

Senkin olen tähän ikään oppinut, että hermostunut noidankehä “aamulla väsyttää – nyt on pakko saada unta – huomisesta tulee helvetti” ei auta yhtään mitään. Siksi nousin nytkin syömään makaronimössöä, hedelmäsalaattia ja lukemaan sunnuntaihesaria. Jos en kerta saa unta palloon, niin yritetään nyt edes nauttia hetkestä. Parempi kärsiä huomenna tietäen, että oli jokin järkevä syy valvoa.

Sitä paitsi. Kuinka usein oikeastaan on aikaa kuunnella hiljaisuutta? Joku viisas on joskus sanonut, että hiljaisuudessakin kuulee paljon, kun vain muistaa kuunnella. (Pätee muuten aika hyvin myös ihmisten kanssa härvätessä tuo neuvo. Jos ei ihan ymmärrä, kannattaa usein kuunnella vielä vähän tarkemmin. Myönnän, että unohtuu usein minultakin.) Rentouttavaa yön hiljaisuus ainakin on, jos ei muuta. Vieressä tuhisevan poikaystävän uni kuulostaa, noh, jotenkin hyvin turvalliselta.

IMG_8625

Vielä hetken mä kuuntelen hiljaisuutta, surinaa, tuhinaa ja rapinaa. Luen vielä pari artikkelia ja sitten menen pötköttelemään. En ala jahdata Nukkumattia. Se pentele ei pyytämällä tule. Mutta odottelen rauhassa. Jossain vaiheessa se uteliaisuuttaan taas kurkistaa kulman takaa. Rauhassa siis. Peace.
Hyvää yötä, aamua, omaa aikaa.
nimmari
ps. Taidan ottaa vielä yhden mansikanmakuisen Brunbergin suukon. Ostin niitä ison laatikollisen Hulluilta Päiviltä. Lupaan, ettei viikon päästä ole yhtään jäljellä. Ehkä Nukkumatilta on tipahtanut makeannälässään sinne myös ripaus unihiekkaa.

Kuvat: Iisalmen illasta, Porin yöstä ja Helsingin aamuyöstä. Minun ottamiani, paitsi tuo jatkokuva, jossa halaan tiukasti ystävääni Aamukahvilla-blogin Henriikkaa. Kuvan otti joku jatkoilla mukana ollut kaveri. Hetki hämärtynyt, kuten kuvaajan henkilöllisyyskin.