Voisinpa kertoa, että kaikki on ihan hyvin

Voisinpa sanoa viisitoistavuotiaalle itselleni, että todellisuus on tarua ihmeellisempää. Voisinpa käskeä ottamaan iisisti ja hengittämään. Voisinpa ohjata oikeaan suuntaan, tukea ja sanoa, että murehtiminen on turhaa. Voisinpa vakuuttaa, että mukamas upeiden, käsiteltyjen, photoshopattujen kuvien takana on ihan tavallinen arki ja totuus, muhkurat, näppylät sun muut. Pääsisinpä kertomaan teini-Tuijalle, että ne virheet, joita itsessäni kuvittelin olevan; pisamat, lihavat käsivarret, möhköt reidet, lattapylly, pienet rinnat, kaksoisleuka, olivat ihan oman mielikuvitukseni tuotetta. Että oikeasti näytin aika kivalta viisitoistavuotiaalta tytöltä, jolla ei todellakaan ollut piirun vertaa ylimääräistä massaa kropassaan. Näiden tisujenkin kanssa olen ihan hyvin selviytynyt tähän päivään saakka. Kukaan ei ole ainakaan suoraan kehdannut tulla kommentoimaan. Eikä takapuolestakaan ole valitusoikeutta. Ei tarvitsekaan olla.

tuija-pehkonen-2

Eikä sillä ole merkitystä, mitä nuo minun kuvittelemat virheet itsessäni olivat. Jokaisella nuorella on omansa ja aivan yhtä todentuntuiset kuin minun. Pienellä ihmisellä on suuret tunteet ja ihan mahdottomat ajatukset. Eivätkä nuo ajatukset minnekään poistuneet, vaikka täytin kaksikymmentä ja enemmänkin. Eivät ne paineet ja huolet siihen lopu, kun tulee täysi-ikäiseksi.

Onneksi jossain vaiheessa kahden- ja kolmenkymmenen välillä tapahtui jotain. Jossain siinä välillä pystyin lopettamaan kaloreiden laskemisen, käsivarsien puristelun ja takapuolen tarkastelun. Jossain vaiheessa uskalsin rueta pitämään vapaa-päiviä treenistä, kun siltä tuntui. Opettelin kuuntelemaan kroppaani ja arvostamaan itseäni. Olikin niin, etten aina onnistunut valokuvissa ja ettei jokainen piiru minusta ollut täydellinen. Tämmöinen minä nyt vain olin ja olen. Ja oikein hyvä näin.

Nämä ajatukset nousivat pintaa, kun näin tämän videon, jolla nuoret kertovat paineistaan sosiaalisen median kauneusihanteiden puskiessa pintaan.

nimmari

Kuva: Karoliina Jääskeläinen 
MUAH: Taru Vuonamo-Pallasvirta

Kommentit
  1. 1

    Tiia sanoo

    Aivan täydellisesti kirjoitettu. Itse täytän elokuussa 30 ja niin onnellinen siitä, että ajatukset ovat 15 vuodessa muuttuneet niin paljon. Silloin häpesin puolestani näitä suhteellisen isoja rintoja, peittelin ja harmittelin. Nyt olen ihan ylpeä niistä, vaikka en halua edelleenkään korostaa sitä puolta itsessäni. Olisin myös halunnut ohuemmat hiukset (!!) kun näitä ei ikinä olisi ehtinyt kihartaa aamuisin. Nyt taas nautin leijonaharjastani.

    Tällä hetkellä yritän saada karistettua toisen lapsen mukanaan tuomia kiloja, mutta en silti häpeä itseäni. Tämä on elämää. Paino saattaa muuttua mutta stressaamatta sen saa sinne itselle mieluisampaan tiputettua.

    Olet todella kaunis ja ennenkaikkea aidon oloinen, iloinen nainen. Saat olla todella ylpeä siitä minkälainen nainen siitä teini-Tuijasta kasvoi.

    • 1.1

      Tuija Pehkonen sanoo

      Kiitos Tiia! Ihana kirjoitus myös sulta! Ja tsemppiä paitsi sinnikkäiden kilojen karistamiseen, myös kaikkeen muuhun! 🙂

      Tuija

  2. 2

    sanoo

    Ihanan lohdullinen postaus ja ajatus, että tuosta itsensä ruoskimisesta pääsisi joskus eroon – tai et se ainakin vähentyisi 🙂
    Pakko kyllä samaistua, että vielä nuorempana teininä sitä oli paljon julmempi itselleen ja etenkin ulkonäölleen. Mut me kaikki ollaan hyviä just näin! 🙂

    • 2.1

      Tuija Pehkonen sanoo

      Ikä opettaa. Se on parasta. Ja mun mielestä ihan kohtuullinen korvaus pikkuryppysistä silmäkulmissa. 😉

      Tuija

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *