Kiire ja stressi

Luin juuri hyvän kirjoituksen kiireestä. Sattui sopivaan saumaan, koska olen vastikään itsekin kiinnittänyt huomiota samaan. Kiire on siitä jännä kaveri, että joskus se livahtaa kylään ihan huomaamatta. Kuka nyt tarkoituksella haluaisi sännätä pää kolmantena jalkana vapaa-ajallaan? En ainakaan minä. Ja silti niin välillä käy.

Mutta miksi ihmeessä se kiire tulee, jos siitä ei pidetä eikä sitä haluta?

Väittäisin, että meillä on nykyään aivan mahdoton määrä asioita, joita haluaisimme tehdä. Lisäksi on vähintään yhtä paljon asioita, joita odotamme itsemme toteuttavan. Tähän jälkimmäiseen voi lukea kaikenlaista aina kehon muokkauksesta kodin puunaukseen ja uralla etenemiseen.

Kyse on pitkälti siitä, että emme osaa ja malta luopua asioista. Haluamme tehdä kaikkea ja mieluiten mahdollisimman pian. Joku on jopa sanonut, että kiireen takana on kuolemanpelko. Kun tiedämme, että aika on rajallista, emme halua heittää sitä hukkaan. Kuvittelemme, että tilkitsemällä ja aikatauluttamalla jokaisen mahdollisen vapaan minuutin saamme elämästä kaiken mahdollisen irti.

Kiire tuntuu muuttuvan myös maantieteellisesti, kun liikutaan Suomessa etelästä pohjoiseen. Helsingissä on kiireisiä ihmisiä paljon, Keski-Suomen kohdalla alkaa jo vähän hidastumaan, ja Lapissa on sitten ihan oma aikataulunsa. Kiireen kokemus on tietysti myös yksilöllistä. Toiset haluavat, että koko ajan on sutinaa päällä, kun toiset taas tekisivät kaiken mielellään hitaasti ja rauhallisesti. Itse kuulun johonkin näiden kahden väliin.

Mistä sitten tietää, että tekemistä ja kiirettä alkaa olla liikaa? Näistä kolmesta kysymyksestä yleensä tiedän, onko kiire päässyt niskan päälle:

1. Pystynkö keskittymään siihen asiaan, jota olen tekemässä? Laukkaako mieli suorittamaan ajatuksen tasolla seuraavaa asiaa, vaikka edellinenkin on vielä kesken?

2. Kiristyykö pinna pienestäkin viivästyksestä? Jos pieni viivästys kaataa korttitalon välittömästi, on aikataulu aivan liian kireällä.

3. Hoputanko läheisiäni tai hoenko kiirettä koko ajan?

Kiire on siitäkin inhottava, että se tarttuu. Kun toinen tarpeeksi kauan hötkyilee vieressä levottomana, huomaa vähän ajan päästä itsekin tekevänsä samaa. Yritän muistaa aina vastareaktion mahdin silloin, kun kiirettä on liikaa: hiljennän vauhtia, alan toimia korostuneen rauhallisesti ja pyyhin puolet suunnitelmista listalta pois.

Kuva täältä.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *