Hidastamalla tahtia voi nauttia enemmän

Minulla on missio. Haluan arkeeni enemmän aikaa ja tilaa. Tiedän sen siitä, että päähäni pompsahtelee välillä kuvia rauhallisesta maaseutumökistä, välillä jopa erämökistä. Että joku himo olisi muuttaa keskelle ei mitään? Oikeasti ei ole. Se kertoo vain tarpeestani saada elämään enemmän rauhallista aikaa ja vähemmän menoa ja puuhaa. Nimittäin jos lähden viemään ajatuskulkua eteenpäin ja pohdin, millaista olisi lapsiperheemme arki siellä jossain kaukana kaikesta, en ole enää aivan vakuuttunut.

Haluan ainakin tällä hetkellä elellä edelleen siellä missä elän. Olen myös aivan varma, että saan muokattua arjesta hitaammalla tahdilla etenevän. Arjen, jossa on aikaa nauttia elämästä. Vähemmän suoritteita, enemmän rentoutta. Iloa ja naurua.

Tiedän että en ole asiani kanssa yksin. Olen jo muutaman ihmisen kanssa jutellessani huomannut, kuinka helppoa on haalia itselleen kaikkea kivaa tekemistä, joista on vaikea päästää irti. Joku joskus sanoi, että tämä erilaisten tehtävien ja asioiden ahmiminen ja niillä arjen täyttäminen juontaa juurensa ihmisen kuolemanpelosta: Kun tiedämme, että loppu tulee jossain vaiheessa, on hirveä kiire saada kaikki mahdollinen tehtyä.

Vaikka tavoitteiden asettamisessa ei missään nimessä ole mitään väärää, ne voivat joskus pitää yllä suorittamisen kehää. Siis sitä, että edetään hirveällä hopulla tavoitteesta toiseen. Matkan varrella pää on niin täynnä kaikkea ja suuntautuneena tulevaan tavoitteeseen, että matkasta ei ehdi nauttia laisinkaan.

Vaikka olisi sata miljoonaa mukavaa asiaa, joita kärsimättömänä haluaisi tehdä (=meikäläinen), ei kannata. Ei kannata, koska ne sata miljoonaa mukavaa asiaa ei jonkun ajan päästä enää tunnu mukavilta, kun kone on hyytymässä käsiin. Elämässä on priorisoitava kulloinkin tärkeimmät asiat etusijalle. Sen lisäksi voi käyttää kaikenlaisia vipuvoimia, kuten yksinkertaistamista, antamaan lisää aikaa ja tilaa arkeen.

Nimittäin jos ei priorisoi ja painaa vain nilkka suorana kaasua, koko elämän kauneus voi jäädä näkemättä. Ja sitähän me emme halua.

Washingtonin metroasemalla seisoi mies soittamassa viulua. Hän soitti Bachin teoksia noin 45 minuutin ajan. Tuona aikana hänen ohitseen kulki noin 1100 ihmistä. Kun mies oli soittanut kolmisen minuuttia eräs keski-ikäinen mies huomasi hänet, hidasti askeleitaan, pysähtyi muutamaksi sekunniksi ja kiirehti sitten pois paikalta.

Eniten huomiota viulua soittava mies sai kolmivuotiaalta pojalta. Äiti yritti hoputtaa poikaa eteenpäin, mutta itsepintaisesti poika pysähtyi kuuntelemaan. Viimein äiti sai pojan väkisin liikkeelle, mutta pojan pää kääntyi toistuvasti katsomaan viulunsoittajaa. Tämä toistui useiden lasten kohdalla, ja poikkeuksetta vanhemmat aina pakottivat lapset jatkamaan matkaa.

45 minuutin aikana vain kuusi ihmistä pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. Viulunsoittaja oli Joshua Bell, yksi maailman lahjakkaimmista muusikoista. Viulu jota hän soitti, maksaa 3,5 miljoonaa dollaria. Kaksi päivää aikaisemmin hän oli soittanut Bostonissa loppuunmyydyssä konsertissa, jonka liput maksoivat 100 dollaria. Tilanteen metroasemalla oli järjestänyt Washington Post -lehti. He halusivat tutkia, kuinka kiireiset ihmiset kiinnittävät huomiota kauneuteen: pysähtyvätkö he, huomaako kukaan? *

ID-100320075

 

*Katkelma hieman lyhennettynä kirjasta Elämisen arvoista.

 

Kuva.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *