What keeps me going

Joskus on niitä hetkiä, kun elämä tuntuu todella väsyttävältä ja on sellainen olo, että tahtoo vain peiton alle nukkumaan. Kirjoittelinkin teille siitä tunteesta viime viikolla tuntiessani hetken ajan, että kaikkea tehtävää on ihan liikaa.
Onneksi sitten on kuitenkin niitä hetkiä, kun tajuaa, että eihän tässä itseasiassa mitään hätää ole. Ne hetket ovat niitä, kun selviää itselleen asettamista välietapeista ja saa asia kerrallaan tekemistä odottaneita hommiaan tehtyä. Silloin huomaa, että hyvä tästä vielä tulee kun ei stressaa liikaa ja ottaa asian kerrallaan.
Palkitsevinta on kuitenkin se, kun tajuaa, että joku asia on mennyt oikeastaan aika hyvin. Kuten teille kerroin, olin viime syksynä Lontoossa opiskellessani se aivan mielettömän ärsyttävä perfektionisti, jollaista en itsestäni ollut Suomessa samalla lailla viimeaikoina löytänyt. Siinä ympäristössä ja sen tarjoamissa puitteissa koin, että minulla on ympärilläni suunnaton määrä mahdollisuuksia saada tietoa ja oppia uutta ja olisi sääli olla hyödyntämättä sitä. Menin täysillä, otin kaikesta kaiken irti, tein paljon ja opinkin siksi suunnattomasti niin alasta kuin itsestänikin.
Suomessa en ole enää löytänyt tuota samaa opiskelumotivaatiota, mutta tekemistä on silti täälläkin riittänyt. Viime viikko tuntui aivan erityisen stressaavalta, mutta samalla löysin myös niitä palkitsevia hetkiä. Perjantaisen tentin ja työpäivän jälkeinen kotiinpääsy tuntui hyvältä, mutta se viikon motivoivin ja palkitsevin hetki taisi silti olla, kun tämä todistus kilahti sähköpostiini:

Tämän nähdessäni muistin, että kaikki viime syksynä näkemäni vaiva ei ollut turhaa. Kaikki se uurastus palkittiin paperilla, jolla ei ole kellekään muulle mitään väliä ja jota kukaan muu tuskin koskaan tulee näkemään (paitsi te nyt…) tai jonka sisältö ei varmastikaan tule koskaan kiinnostamaan ketään muuta, mutta joka oli minulle henkilökohtaisesti aivan suunnattoman tärkeä ja merkityksellinen.
Minulle tuo paperi antoi juuri sen, mitä lähdin syksyllä Lontoolta hakemaan. Kun opiskelu alkoi, minua jännitti kovasti pysyisinkö luennoilla perässä. Välillä tuntui, että käsitteet olivat vaikeita ja oli aivan suunnattoman haastavaa yrittää oppia laajoja kemian, pakkausteknologian tai lainopin konsepteja tai yksityiskohtaisia, sanatarkkoja määritelmiä englanniksi. En läheskään aina tiennyt, mitä minun tulisi tehdä tai mitä minun edes olisi odotettu tietävän. Monet asiat tuntuivat vaikeilta eikä oloa helpottanut se, että tiesin muilla luokkakavereillani olevan kieliedun ja kemiantaustan.
Siksi tuntui aivan erityisen palkitsevalta nähdä omat arvosanansa virallisesi paperilla. Vielä palkitsevammalta tuntui kun sain tietää, että keskiarvoni oli (jaetulla ykkössijalla) koko Lontoon ryhmäni paras. Sen asian tajuaminen tuntui ihan uskomattomalta. Ei siksi, että olisin juhlinut mielessäni sitä, että voisin sanoa olevani parempi kuin muut, sillä se ei ollut hymyilyni suora aihe missään tapauksessa. Hymyn sai aikaan se, että tiesin omat lähtökohtani ja saatoin todeta, että niistä huolimatta olin kyennyt tekemään sen, mistä syksyllä saatoin vain unelmoida. Olin ylittänyt itseni tavalla, johon en olisi vielä syksyllä koulun alettua edes kuvitellut voivani ikimaailmassa pystyä.
Itsensä ylittäminen ja siitä seuraava tunne ovat melko eufoorisia. Samalla ne antavat sunnattomasti voimaa ja kokemuspääomaa, jonka voi sitten kaivaa esiin heikkoina hetkinään. Arvosanojeni näkeminen ei tuonut minulle tunnetta, että minun täytyisi Suomessakin nyt jotenkin yrittää erityisen paljon, sillä tällä hetkellä minulle riittää se, että suoriudun kaikesta kelvollisesti. Se toi minulle kuitenkin tunteen siitä, että vastaisuudessa tulen aina tietämään, että jos vain itse tahdon tarpeeksi kovasti onnistua jossakin, on minulla siihen kaikki mahdollisuudet päättäväisyyttä myöten kun vain olen valmis näkemään asian eteen vaivaa.
Palaan tällä viikolla koulussa Lontoon tunnelmiin vielä kerran meidän viettäessämme kansainvälistä viikkoa, jolla saan pitää auditoriossamme esityksen vaihtokokemuksistani. Sanoisin, että minulla on tuon paperin nähtyäni melkoisen mukava fiilis käydä kertailemassa muistoja elämäni haastavimmalta, mutta samalla myös palkitsevimmalta lukukaudelta. Ja niinhän se on, että lyhytkin aika kultaa muistot, sillä kaikista niistä tännekin kirjoittelemista vaikeuksistani huolimatta minulla ei ole kertoa juurikaan muuta kuin positiivisia asioita.
Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *