Does it sparkle joy?

Tämän päivän postaus on sidottu vanhan meikkisiveltimen ympärille, mutta itseasiassa sillä on laajempikin merkitys.

Meikkasin kasvojani eräänä aamuna ja valikoin käteeni useita vuosia sitten ostamani bareMineralsin Handy buki -kabukisiveltimen. Kun aloin pyöritellä sillä meikkipohjaa kasvoilleni kauhistuin: Apua, kuinka karhealta ja epämiellyttävä tämä nykyään tuntuukaan!

Kun ostin siveltimen maksoi se muistaakseni joitakin kymppejä, minkä vuoksi olen säästellyt sitä. Tuntuisi kurjalta heittää aikoinaan paljon maksanut sivellin pois, mutta onko sen säilyttämisessäkään mitään järkeä jos se ei tuntunut enää hyvältä?

Olen kertonut teille, kuinka olen viimevuosina muuttojen myötä karsinut jatkuvasti tavaroita pois. Tukholmaan muuttaessani minulla ei enää ollut kovinkaan paljoa tavaroita, mutta silti minusta tuntui, että niitä oli liikaa. Vaikka kuinka olin jo vuosien ajan keksinyt erilaisia keinoja vähentää tavaroita tuntui niitä silti olevan yhä liikaa siitäkin huolimatta, etten ole kummoinen shoppailija tai hamsteri.

Alkukesästä kuulin kuitenkin töissä kollegoiltani kirjasta, jonka lukeminen (okei, kuunteleminen) muutti elämäni. Tämä voi kuulostaa melko vahvalta ilmaisulta, mutta se ihan oikeasti teki niin.

Kirja oli japanilaisen järjestelyekspertti Marie Kondon kirjoittama teos, joka lupasi, että sen ohjeita noudattamalla raivaan kotini turhista tavaroista viimeisen kerran. En mene tarkemmin kirjan sisältöön nyt, sillä Marien kirjoittama kirja on täynnä loistavia ideoita, vinkkejä ja ohjeita kodin järjestämiseen, mutta kerron tässä yhteydessä sen kirjan parhaimman ohjenuoran, joka tiivistää koko hänen ajattelutapansa yhteen kysymykseen:

”Does it sparkle joy?”

Kirjan ohjeiden mukaan koko koti käydään läpi tavararyhmä kerrallaan yhtenä rykäyksenä tiettyä etenemisjärjestystä noudattaen ja jokainen esine ja asia otetaan konkreettisesti omaan käteen ja kysytään itseltään tuo kysymys. Jos vastaus on, että kyseisen esineen tai asian omistaminen saa tuntemaan iloa on se säästämisen arvoinen, mutta jos vastaus on ei, saa se lähteä eteenpäin.

Kävin muuttolaatikoita avatessani koko omaisuuteni läpi tuolla periaatteella. Jokaisen tavaran kohdalla mietin, onko minusta mukavaa omistaa se ja tuleeko sen omistamisesta hyvä fiilis. Halusin, että minulla olisi kotonani vaan tavaroita, jotka minusta oli ihana omistaa ja joista tuli minulle hyvä fiilis. Kukapa ei tahtoisi, että omasta kodista löytyisi vain asioita, jotka tekevät onnelliseksi?

(Tottakai jokaisella on kotona tiettyjä pakollisia käytännöntavaroita, jotka eivät herätä voimakkaita ilon tunteita, mutta joiden kohdalla tietää, että ne ovat tärkeitä ja tarpeellisia. Tällaisia voivat olla vaikkapa erilaiset työkalut tai tarpeelliset arkistoidut paperit, joita ei ole järkeä heittää pois, sillä niille on hyvin todennäköisesti tarvetta jossakin vaiheessa.)

Annoin itselleni luvan luopua monista asioista, joita olin säästänyt ihan vaan siksi, että koin fiksuksi säästää ne. Tällaisia olivat esimerkiksi ne omista valokuvistani teettämät canvas-taulut, joita joskus teille hehkutin. Olin säästänyt ne, koska pidin ottamistani kuvista, mutta kun otin taulut käsiini ei niistä todellakaan tullut enää hyvää mieltä. Muistin niitä pidellessäni reissuni Osloon ja sen elämänvaiheen, johon tauluni kuuluivat eikä se ollut sellainen vaihe, että olisin halunnut muistella sitä vielä vanhanakin (tai edes nyt). Tiesin ilman taulujakin käyneeni Oslossa, joten miksi ihmeessä säilyttäisin tauluja, joita en tahtonut nostaa ilolla seinille?

Kävin läpi samalla periaatteella koko omaisuuteni. Törmäsin Marie Kondon kirjaan minulle ideaalissa elämäntilanteessa, sillä olin juuri muuttanut ja purkamassa muuttolaatikoitani, joten kaiken omaisuuteni läpikäyminen oli helppoa.

Olen muutenkin jo pitkään ajatellut, että ostan vain sellaisia asioita, jotka oikeasti saavat minut hihkumaan ilosta.  Se ei tarkoita, että jokaista ostopäätöstäni olisi aina kypsytelty pitkään, sillä joskus rakkaus syntyy ensisilmäyksellä, mutta esimerkiksi vaatteiden kohdalla se tarkoittaa niitä vaatekappaleita, joiden ollessa sovistuskopissa vasta puoliksi päällä voin jo sanoa, että minulla on hyvä olla siinä. Vaatteiden kohdalla tämä tarkoitti myös sitä, että luovuon kaikista niistä vaatteista, joista minulle ei tullut heti hyvä olo. Säästin vaatetankooni kolmisenkymmentä vaatetta Project 333 -ideologian mukaisesti (jota olen taas jo jonkun aikaa toteuttanut) ja pakkasin pahvilaatikollisen muita vaatteita vintille odottamaan käyttöää.

Minulla on vielä paljon kosmetiikkaa, jonka omistaminen ei saa minulle tyytyväistä oloa, mutta nuo tuotteet ovatkin työvälineitäni, joiden kohdalla minun on tehtävä blogin vuoksi poikkeus.

Kun siis pitelin karhealta tuntuvaa meikkisivellintä kädessäni tajusin, ettei minun tarvitse säästää sitä enää vain velvollisuudentunnosta. Olin käyttänyt sitä paljon, se oli varmasti palvellut minua arvonsa edestä ja nyt minun oli aika sanoa sille samalla lailla hyvästit kuin olin sanonut monille muille tavaroilleni. Minä ansaitsen kodin, jossa jokainen esine ja asia tuo minulle hyvää oloa.

 

Onko joku muu inspiroitunut Marie Kondon ansiosta?