Does it sparkle joy?

Tämän päivän postaus on sidottu vanhan meikkisiveltimen ympärille, mutta itseasiassa sillä on laajempikin merkitys.

Meikkasin kasvojani eräänä aamuna ja valikoin käteeni useita vuosia sitten ostamani bareMineralsin Handy buki -kabukisiveltimen. Kun aloin pyöritellä sillä meikkipohjaa kasvoilleni kauhistuin: Apua, kuinka karhealta ja epämiellyttävä tämä nykyään tuntuukaan!

Kun ostin siveltimen maksoi se muistaakseni joitakin kymppejä, minkä vuoksi olen säästellyt sitä. Tuntuisi kurjalta heittää aikoinaan paljon maksanut sivellin pois, mutta onko sen säilyttämisessäkään mitään järkeä jos se ei tuntunut enää hyvältä?

Olen kertonut teille, kuinka olen viimevuosina muuttojen myötä karsinut jatkuvasti tavaroita pois. Tukholmaan muuttaessani minulla ei enää ollut kovinkaan paljoa tavaroita, mutta silti minusta tuntui, että niitä oli liikaa. Vaikka kuinka olin jo vuosien ajan keksinyt erilaisia keinoja vähentää tavaroita tuntui niitä silti olevan yhä liikaa siitäkin huolimatta, etten ole kummoinen shoppailija tai hamsteri.

Alkukesästä kuulin kuitenkin töissä kollegoiltani kirjasta, jonka lukeminen (okei, kuunteleminen) muutti elämäni. Tämä voi kuulostaa melko vahvalta ilmaisulta, mutta se ihan oikeasti teki niin.

Kirja oli japanilaisen järjestelyekspertti Marie Kondon kirjoittama teos, joka lupasi, että sen ohjeita noudattamalla raivaan kotini turhista tavaroista viimeisen kerran. En mene tarkemmin kirjan sisältöön nyt, sillä Marien kirjoittama kirja on täynnä loistavia ideoita, vinkkejä ja ohjeita kodin järjestämiseen, mutta kerron tässä yhteydessä sen kirjan parhaimman ohjenuoran, joka tiivistää koko hänen ajattelutapansa yhteen kysymykseen:

”Does it sparkle joy?”

Kirjan ohjeiden mukaan koko koti käydään läpi tavararyhmä kerrallaan yhtenä rykäyksenä tiettyä etenemisjärjestystä noudattaen ja jokainen esine ja asia otetaan konkreettisesti omaan käteen ja kysytään itseltään tuo kysymys. Jos vastaus on, että kyseisen esineen tai asian omistaminen saa tuntemaan iloa on se säästämisen arvoinen, mutta jos vastaus on ei, saa se lähteä eteenpäin.

Kävin muuttolaatikoita avatessani koko omaisuuteni läpi tuolla periaatteella. Jokaisen tavaran kohdalla mietin, onko minusta mukavaa omistaa se ja tuleeko sen omistamisesta hyvä fiilis. Halusin, että minulla olisi kotonani vaan tavaroita, jotka minusta oli ihana omistaa ja joista tuli minulle hyvä fiilis. Kukapa ei tahtoisi, että omasta kodista löytyisi vain asioita, jotka tekevät onnelliseksi?

(Tottakai jokaisella on kotona tiettyjä pakollisia käytännöntavaroita, jotka eivät herätä voimakkaita ilon tunteita, mutta joiden kohdalla tietää, että ne ovat tärkeitä ja tarpeellisia. Tällaisia voivat olla vaikkapa erilaiset työkalut tai tarpeelliset arkistoidut paperit, joita ei ole järkeä heittää pois, sillä niille on hyvin todennäköisesti tarvetta jossakin vaiheessa.)

Annoin itselleni luvan luopua monista asioista, joita olin säästänyt ihan vaan siksi, että koin fiksuksi säästää ne. Tällaisia olivat esimerkiksi ne omista valokuvistani teettämät canvas-taulut, joita joskus teille hehkutin. Olin säästänyt ne, koska pidin ottamistani kuvista, mutta kun otin taulut käsiini ei niistä todellakaan tullut enää hyvää mieltä. Muistin niitä pidellessäni reissuni Osloon ja sen elämänvaiheen, johon tauluni kuuluivat eikä se ollut sellainen vaihe, että olisin halunnut muistella sitä vielä vanhanakin (tai edes nyt). Tiesin ilman taulujakin käyneeni Oslossa, joten miksi ihmeessä säilyttäisin tauluja, joita en tahtonut nostaa ilolla seinille?

Kävin läpi samalla periaatteella koko omaisuuteni. Törmäsin Marie Kondon kirjaan minulle ideaalissa elämäntilanteessa, sillä olin juuri muuttanut ja purkamassa muuttolaatikoitani, joten kaiken omaisuuteni läpikäyminen oli helppoa.

Olen muutenkin jo pitkään ajatellut, että ostan vain sellaisia asioita, jotka oikeasti saavat minut hihkumaan ilosta.  Se ei tarkoita, että jokaista ostopäätöstäni olisi aina kypsytelty pitkään, sillä joskus rakkaus syntyy ensisilmäyksellä, mutta esimerkiksi vaatteiden kohdalla se tarkoittaa niitä vaatekappaleita, joiden ollessa sovistuskopissa vasta puoliksi päällä voin jo sanoa, että minulla on hyvä olla siinä. Vaatteiden kohdalla tämä tarkoitti myös sitä, että luovuon kaikista niistä vaatteista, joista minulle ei tullut heti hyvä olo. Säästin vaatetankooni kolmisenkymmentä vaatetta Project 333 -ideologian mukaisesti (jota olen taas jo jonkun aikaa toteuttanut) ja pakkasin pahvilaatikollisen muita vaatteita vintille odottamaan käyttöää.

Minulla on vielä paljon kosmetiikkaa, jonka omistaminen ei saa minulle tyytyväistä oloa, mutta nuo tuotteet ovatkin työvälineitäni, joiden kohdalla minun on tehtävä blogin vuoksi poikkeus.

Kun siis pitelin karhealta tuntuvaa meikkisivellintä kädessäni tajusin, ettei minun tarvitse säästää sitä enää vain velvollisuudentunnosta. Olin käyttänyt sitä paljon, se oli varmasti palvellut minua arvonsa edestä ja nyt minun oli aika sanoa sille samalla lailla hyvästit kuin olin sanonut monille muille tavaroilleni. Minä ansaitsen kodin, jossa jokainen esine ja asia tuo minulle hyvää oloa.

 

Onko joku muu inspiroitunut Marie Kondon ansiosta?

Elämäni korvattavissa olevat rakennuspalikat

Vietin viimeisiä päiviä soluhuoneessani ja pakkasin tavaroitani laatikoihin. Olin vuokrannut niitä varten varastokopin ja muuttoon Lontooseen olisi vielä yli kuukausi, joten tarvitsisin tavaroistani vielä useita. Olin juuri lähdössä Tukholmaan viikoksi lomamatkalle nauttimaan vapaistani, minkä jälkeen minulla olisi vielä muutamia ystävien kanssa vietettäviä vapaapäiviä jäljellä. Lisäksi minulla olisi vielä pari työpassia laivallakin jäljellä. Ja ennen kaikkea minun tulisi pakata Lontooseen mukaani kaikki siellä syyslukukauden aikana tarvitsemani. Olisi siis tärkeää, että pakkaisin tavarat hyvin ja selkeästi ja kirjoittaisin jokaiseen laatikkoon, mitä mikäkin niistä tarkalleen sisälsi, jotta löytäsin varastolla käydessäni helposti aina kaiken tarvitsemani ja osaisin syyskuussa helposti työntää Lontoon matkalaukkuuni tavarat, joita siellä tarvitsisisin. Vanhempieni kellarissa oli muutama laatikollinen kirjoja ja muutama muu juttu, muta muuten kaikki omaisuuteni oli yhä soluhuoneessani valmiina pakattavaksi.
Saatuani urakan valmiiksi katselin laatikoita tyytyväisenä. Elämäni on tällä hetkellä melkoista myllerrystä ja koko tulevaisuus kaikella tapaa todella epävarmaa joten oli ihanaa nähdä, kuinka edes  (lähes)koko omaisuuteni näkötti edessäni huolellisesti nimettyihin laatikkoihin pakattuna. Tiesin tarkalleen jokaisen tavaran sijainnin eikä laatikoiden joukossa ollut yhtäkään sekalaisen tavaran laatikkoa. Kaikilla tavaroilla oli paikkansa. Kuinka hyvältä ja helpottavalta se tämän kaiken myllerryksen keskellä tuntuikaan.
Aloin miettiä, että ”Tuossa se nyt on, mun elämäni laatikkoihin pakattuna.” Ei ihan suunnattomasti tavaraa, mutta enemmän kuin tarvitsisin. Toisaalta laatikot kuitenkin kätkivät sisälleen elämäni, eli saahan niitä olla useampi?
Hetken kuluttua kuitenkin tajusin, ettei edessäni tosiaankaan nököttänyt elämäni vaan ainoastaan omaisuuteni. Minun elämälläni ei ollut mitään tekemistä noiden tavaroiden kanssa, minun elämäni on jotain ihan muuta. Nuo tavarat toki auttoivat minua elämään haluamaani elämää, mutta eivät ne olleet se elämä, se elämä oli jossain ihan muualla. Kokemuksissa, elämyksissä, sydämessä, menneisyydessä ja tulevaisuudessa.
Aloin katsoa laatikoita ja miettiä, että jos niissä todellakin olisi minun elämäni, niin millaiselta se oikein niiden perusteella näyttäisi. 
Löysin yhden laatikon, johon olin pakannut erilaisia tarpeellisia sähkötarvikkeita vaa’asta latureihin ja kameratarvikkeisiin ja tietokoneessa tarvittaviin johtoihin. Toisessa laatikossa oli kirjanpitoni ja kotimappini, joka sisälsi kaikki tärkeät paperini todistuksista erilaisiin sopimuksiin. Laatikossa oli myös muutamia muita tärkeitä papereita. Yhdessä korissa oli kaksi lautapeliä ja laatikoiden välissä neljä taulua: kaksi itse kuvaamaani ja teettämääni ja kaksi kosmetiikka-aiheista kehystettyä kuvaa.
Mitä kaikki muut laatikot sitten sisälsivät? Vaatteita ja kosmetiikkaa. Olin tarkoituksella pakannut kaikki vaatteet ja kosmetiikat ryhmittäin, jotta minun olisi helpompi löytää haluamani tarvittaessa. Mekot, neuleet ja pitkähihaiset, kengät,  hiustuotteet ja aurinkotuotteet olivat kaikki jaoteltuina omiin laatikoihinsa ja muodostivat sen kaiken lopun tavaravuoresta. Herranjumala, oliko minun elämäni oikeasti pelkkää kosmetiikkaa, vaatteita ja asusteita?!
Olin kauhuissani. Olin kuvitellut, ettei vaatteita olisi enää niin paljoa, mutta kun ne jaoitteli omiin laatikoihinsa ja pakkasi väljästi, oli niitä yhä reilusti. Ja vaikka kosmetiikka oli sekin vähentynyt, löytyi sitä yhä roimasti. Tuntui jotenkin pelottavan konkreettiseslta nähdä nimettyinä laatikkoina edessään, että koko omaisuus on lähestulkoon pelkkiä vaatteita, asusteita ja kosmetiikkaa.
Hetken aikaa olin aivan järkyttynyt. Ihan oikeasti, kuinka hemmetin pinnallinen ja bimbo elämä minulla vaikutti näiden laatikoiden perusteella olevan? Olenko minä ihan oikeasti muuta kun mitä näiden laatikoiden sisältö antaa ymmärtää?
Pian tajusin kuitenkin, ettei minulla ollut syytä shokkiin. Oli nimittäin aivan mahtava tunne, että olen tosiaankin osannut luopua elämässäni niin paljosta kaikesta sekalaisesta, että suurimman ylimääräisen tilan omaisuudestani vievät vain vaatteet, asusteet ja kosmetiikka joihin en ole mihinkään millään lailla erityisen kiintynyt ja jotka voisin tarpeen tullen vaan jättää jälkeeni vaikka palavaan taloon niitä millään lailla jälkikäteen sen kummempia surematta. Nehän ovat kaikki korvattavissa.
Minulle tuli hyvä olo siitä, että tajusin oppineeni luopumaan asioista enkä ollut kiintynyt omaisuuteni sen suuremmin. Suurin osa kosmetiikasta oli minulla siksi, että ne odottivat blogipostauksia ja testailuja ja olivat vaan jääneet blogijuttujen tai töiden kautta minulle. Kivoja tuotteita, mutta voisin luopua useista niistä käsiteltyäni ne blogissa. Vaatteiden joukossa oli enää nykyään vain lähestulkoon superihania vaatteita, mutta tiesin niidenkin joukossa olevan muutamia ylimääräisiä, jotka voisin vielä eliminoida.
Tuntui hyvältä. Olin kokenut omaisuuteni jotenkin taakaksi, mutta jos suurin ja minua paikoilleen sitova taakka koostuikin vain pääosin vaatteista ja kosmetiikasta, niin minullahan ei ollut hätäpäivää.
Kävin seuraavana päivänä tavaroitani vielä hieman läpi tehden vielä pieniä vähennyksiä, mutta olin silti salaa mielessäni tyytyväinen. Vähennysprojektini oli todella hyvällä mallilla ja jatkuisi varmasti loistavasti.