Minä minä minä

Kun viimekesän lopulla tein päätökseni lähteä Lontoosta tuntui minusta, kuin sydäntäni olisi kuristettu. Pieni sydämeni tuntui ihan pakahtuvan sen surun edessä jonka sen kohtasi jouduttuani tajuamaan, etten enää koskaan saisi luultavasti kutsua Lontoota kodikseni. Se vaihe elämässäni oli ja meni ja nyt minun oli mentävä eteenpäin. Ei enää minua ja Lontoota.
Ja nyt olen taas tässä. Elän ja hengitän ja asun Lontoossa. Ohhoh! Ja tuntuu, ettei mikään ole muuttunut sen vuoden aikana kun olen täältä ollut poissa.
Tosiasiassa moni asia on kuitenkin muuttunut ja on tällä kertaa täysin erilailla.
Kun viimeksi muutin Lontooseen en muuttanut, koska olisin itse tehnyt töitä sen eteen. Muutin, koska silloinen seurustelukumppanini sai Lontoosta töitä ja minä vain lähdin mukaan, koska olin aina halunnut asua siellä ja vuorojaksoinen laivatyöni mahdollisti sen minulle. Exäni hoiti lähes kaikki järjestelyt asunnon hankkimisesta moniin muihin käytännön asiohin. Koin, etten olisi millään edes voinut tai osannutkaan tehdä kaikkea itse. Myös siksi ajatus siitä, että voisin joskus itse muuttaa Lontooseen takaisin tuntui mahdottomalta. Asunnon hankkiminen oli jo hänenkin taidoillaan meille haastavaa kaiken sen byrokratian kanssa, joten miten minulla ikinä voisi olla mahdollisuuksia siihen itse? Minä olin vain se, joka hänen töissäollessaan teki asunnosta kodin näköisen ja tuntuisen, mutta joka ei saanut edes pankkitiliä auki.

Tällä kertaa kaikki on kuitenkin aivan toisin.
Minä olen Lontoossa, koska minä päätin, että lähtisin opiskelemaan ja hakisin tänne vaihtoon. Minä pänttäsin pääsykokeisiini itse, minä pääsin pääsykokeistani itse läpi, minä tsemppasin kouluvuoteni, minä hain vaihtoon ja minä raivasin tieni opiskelemaan kosmetiikan kemiaa Lontooseen. Minä.
Minä myös hankin itselleni asunnon Lontoosta. Minä ihan itse ja ilman kenenkään apua ja Suomesta käsin. Minä tienasin rahat sen koko vuokran maksamiseen ja minä maksan kaiken ihan itse. Minä. (Ei sillä, ettenkö olisi viimeksikin tietysti maksanut omaa osuuttani.) 
Toissa elokuussa Karkkipäivän Sanni oli käymässä luonani Lontoossa. Minulla olivat menossa viimeiset päiväni ennen kuin muuttaisin takaisin Suomeen ja olo oli hieman haikea. Istuimme hurmaavan Lontoolaisen venesataman keskellä olevan monikerroksisen vekkulin pubin ulkoportailla viiniä siemaillen ja jutellen. 
Mietimme, kuinka upealta tuo alue näytti ja kuinka ihana eteläeurooppalainen venesataman tunnelma siellä vallitsikaan. Ja kuinka kamalaa olisi, että joutuisin jättämään Lontoon.
Enpä silloin osannut arvata, että se lontoolainen maisema, jonka silloin luulin menettäneeni iäksi tulisikin reilun vuoden kuluttua olemaan juuri se alue, jota voisin kutsua omaksi kotipihakseni.
Ihan tosi. Tämä ihana Tower Bridgen kupeessa oleva upea venesatama-alue on minun kotipihani!
Minulla on käynyt suunnaton tuuri löydettyäni täältä oman loukkoni joten en voisi olla onnellisempi.
Tervetuloa syksy, talvi ja uudet kemian kurssit. Meikä kyllä klaaraa, sillä universumi on ollut viimeaikoina niin vahvasti minun puolellani!
PS. Jos joku edelleen on seuraa vailla Lontoossa niin minulle saa laittaa sähköpostia! Tutustun mielelläni täällä uusiin tyyppeihin ja minusta saa seuraa niin kävelylle kuin vaikka pubikulttuuristakin nauttimaan. Itseasiassa kiitos sen kaksi vuotta sitten myös esittämäni vastaavan kehotuksen tutustuin täällä erääseen aivan mahtavaan tyyppiin, joka sattui olemaan juurikin estenomiopiskelija ja vaihdossa Lontoossa tuossa samaisessa koulussa, jonne itsekin olen menossa ja hän kannusti minutkin opiskelemaan ja vaihtoon. Hänen ansiostaan taidankin siis nytkin olla tässä. Iso kiitos tuolle ihanalle ihmiselle, jota näen valitettavan harvoin, mutta jonka seurassa on silti aina ihan mahtavaa!
Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Upeita kuvia! Näistä sun postauksista huokuu ihanan positiivinen energia tänne saakka 🙂 Niinhän sitä sanotaan, että kaikki on mahdollista, kun vain uskoo tarpeeksi ja tekee töitä sen eteen. Saat olla ylpeä itsestäsi 🙂 Onnea uudelle (ja tutulle) kotiseudulle!

  2. 2

    sanoo

    Harvoin innostun kommentoimaan, mutta nyt oli ihan pakko! Ihana postaus 🙂 Ilahdun aina, kun ihmiset tavoittelevat rohkeasti unelmiaan. Lähtevät opiskelemaan ja asumaan haaveidensa paikkoihin. Peukku tälle! Nauti Lontoosta! Tosi kauniita kuvia 🙂

  3. 3

    Anonyymi sanoo

    Aaaaahhhh nauti, joka päivästä, täysin siemauksin! En tiedä koska itse pääsen takaisin rakkaaseen Lontooseeni ainakaan pidemmäksi aikaa, ja tiedän hyvin tuon tunteen sydämen pakahtumisesta. Oon hirmu iloinen sun puolesta, ja näitä postauksia on ilo lukea. Kaikkea hyvää sinne Lontooseen, pärjäät kyllä! 🙂

  4. 5

    sanoo

    Onnea uuteen kotiin Virve!Tsemppiä opintoihin Lontoossa 🙂 Tuot sitten Laureaan vinkkejä seuraaville vaihtoonlähtijöille 😉

  5. 6

    Anonyymi sanoo

    Oi ihanaa! Unelmat todeksi! Voit olla todella ylpeä itsestäsi! 🙂 onnea ja menestystä! 🙂

  6. 7

    Anonyymi sanoo

    Voi miten ihanaa! Olen käynyt tuolla alueella ja ihmettelin, miten tuollainen paikka voi yhtäkkiä löytyä keskeltä Lontoon vilinää 🙂

  7. 8

    Anonyymi sanoo

    HYVÄ sinä! Wow. Osasitpa muuten eläväisesti pukea sanoiksi tuon tunteen, joka tulee siitä kun itse saa aikaan jotakin jossa aiemmin on kokenut olevansa toisen varassa. Ja ihania fiilistelyjä! Voi että… voin kuvitella miten hykerryttävää on voida lähteä iltakävelylle omasta kotoa keskellä Lontoota 🙂 Itsekin olen asunut siellä mutta en noin itsenäisesti, ja silti tämä kirjoituksesi ja kuvasi palauttivat vahvasti mieleen miltä tuntui juuri aikuistuneena ja itsenäistyneenä kulkea siellä pitkin poikin. Hurjan paljon onnea ja kiitos tästä kurkistusikkunasta nuoren naisen elämään!

  8. 9

    sanoo

    No onhan se nyt sit munkin ekaa kertaa kommattava eli ilmottele vaan jos eksyt Manchesteriin reissus aikana 🙂 Ja nyt kuvia uudesta kotipesästä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *