Mikä tunne se on?

Olen oppinut tämän syksyn aikana Lontoossa ollessani aivan uuden tunteen, jollaista en edes tiennyt olevan olemassa. Se on minulle niin outo välitilatunne, etten edes tiedä, onko sille omaa sanaakaan. Tuo tunne seikkailee jossain tyytyväisyyden, pettymyksen ja turhautuneisuuden välimäästossa ja on ollut läsnä huomaamattani koko syksyn ajan aina jollain muotoa.

Yleisesti syksy on mennyt hyvin. En ole koskaan elämäni aikana oppinut näin paljon kosmetiikkateollisuudesta ja elämästä ylipäätäänkin näin lyhyessä ajassa ja kaikki tuo saamani tieto on auttanut minua aivan suunnattomasti monissa asioissa. Olen niin valmis lähtemään rakentamaan tämän tiedon pohjalta vaikka mitä ja oppimaan aina vaan lisää. Ette edes usko, kun jossakin vaiheessa vihdoin kuulette, mitä kaikkea kivaa on luvassa!
Kaikki me haluamme mitata onnistumistamme jossain määrin. Toisille se mittari on oman hyvänolon mittari, meille toisille taas jotain konkreettisemmin hahmotettavaa ja luettavaa. Minulle tuo mittari on tänä syksynä ollut, että olen saanut viikkotesteissä ja kurssien epävirallisissa välitenteissä luokan parhaita arvosanoja. Se on se hetki, kun minun pitäisi oikeastaan pysähtyä olemaan tyytyväinen ja osata todeta, että me olemme kaikki täällä saaneet saman mahdollisuuden oppia ja olen kieli- ja koulutaustani erilaisuudesta huolimatta kyennyt pääsemään saavuttamiini suorituksiin.
Sitten on kuitenkin se turhautuneisuuden puoli kun tajuaa, ettei sekään itseasiassa vaan ole tarpeeksi, että saa ryhmän parhaita arvosanoja jatkuvasti. Sitten kun joku näyttää, millaisiin suorituksiin täytyisi ylettyä, jotta vielä oikeasti saisi niitä loistavia arvosanoja ei voi kuin tuntea turhautuneisuutta. Ja ennen kaikkea pettymystä itseensä.
Konkreettinen esimerkki tästä tuli minulle vasten kasvoja, kun saimme lainsäädännön välitentit takaisin. 68 prosentilla oikein olin luokkamme parhaimpia, mutta luku oli minusta ihan turhauttavan pieni. Oikeasti, minä luulin tehneeni hyvää työtä, miksi en kyennyt olemaan parempi? Sainhan Suomessakin kosmetiikkalainsäädännön kurssista nelosen ja luulin tänne tullessani, että osaisin asian jo melko hyvin.
Mistä homma siis kiikastaa?
Voidakseni saada parempia arvosanoja täytyisi minun osata ulkoa melkolailla sanatarkasti TODELLA paljon asioita englanniksi. Nyt olen sillä tasolla, että tiedän, mistä mikäkin lainsäädännön kohta rakentuu ja mitä ne tarkoittavat ja jos en muista, tiedän tarkalleen, mistä tuon infon löydän. Suomen koulussa sain opin tähän ja se on juuri sitä konkreettista tietoutta, jota varmasti elämässäni tarvitsen ja johon kouluni valmisti minut loistavasti. Täällä tuolla minulla alunperin päähän käyttövalmiiksi ladattuna olleella tiedon määrällä ei varmasti edes pääsisi kurssista läpi. Ei vaikkapa tietenkään riitä, että osaan kertoa turvallisuusraporttiin liittyvät kohdat pääpiirteittäin ja sanoa niiden löytyvän lainsäädännön ensimmäisestä liitteestä tarkemmin, vaan täällä ne on ihan tosi osattava ulkoa itse. Pidän siitä, että täällä vaaditaan paljon, mutta samalla se tekee minulle todella kyvyttömän olon.
Selasin tenttiäni läpi turhautuneena. Minulla oli ollut täysi työ yrittää ehtiä vastaamaan kaikkeen sallittujen aikarajojen puittessa ja vieläpä löytää ne oikeat sanatkin. Sain vastattua kaikkeen, mutta mikä meni pieleen?
Okei, voin hyväksyä, etten osannut määritellä toksikologian termiä täsmälleen oikein englanniksi. En osaisi nytkään. Hyväksyn, että menetin siinä kolme prosenttia. Okei, voin hyväksyä, etten ymmärtänyt yhtä kysymystä ihan oikein siihen vastausta kirjoittaessani. Kielimuuri, minkäs sille voi. Mutta jotkut pienet seikat saavat silti minut tuntemaan itseni niin pettyneeksi itseeni! Siinä meni seitsemän prosenttia.
Ja joo, en tajunnut, että eräässä tehtävässä kikkailtiin sanoilla. Homma kuulosti oikealta, mutta yhden sanan vuoksi merkitys muuttui. Osaisin asian kyllä unissanikin ulkoa, mutta en vain tajunnut kielellistä eroa kyseessä olleen väittämän paikkansapitävyyttä arvioidessani. Olisi varmasti pitänyt lukea tarkemmin. Siinä meni kaksi prosenttia.
Sanatarkka määritelmä kosmetiikkatuotteesta? Hemmetti, muistin joka ikisen muun asian ja kohdan, mutta tuo suuhygienia… ääh, kuinka saatoin unohtaa sen? 0/5 pistettä, pieleen meni. Tätä on jauhettu viime vuonna läpi niin moneen kertaan täällä, että on väärässä paikassa, jos ei tätä osaa kokonaisuudessaan ja säälipisteitä ei heru. Okei, ymmärrän. Ja silti tulen tästä päivästä lähtien varmasti muistamaan lopun elämääni unissanikin ulkoa tuon määritelmän ihan vaan tämän itseeni turhautumisen vuoksi. Siinä lähti kolme prosenttia.
Kuinka lasketaan kosmetiikkatuotteen aineen turvallisuus? Tein siitä postauksenkin, muistan sen ihan tasan tarkkaan! Missä meni vikaan?
Olen kirjoittanut kaikki laskukaavatkin oikein tehtävien alle, eli tiesin tasan tarkkaan, millä lasketaan ja miten. Miten voin mennä tässä pieleen? Jossakin vaiheessa täytyy grammat muuttaa milligrammoiksi… olen osannut kirjoittaa viereenkin, että 1000 mg = 1 g ja silti olen heittänyt pilkun värään paikkaan. Lopputulos oli, että tuote on turvallinen ja laskin sen ihan oikealla menetelmällä sen osoittaen, mutta koska pilkkuni oli väärässä kohdassa, oli se lopputuloksessakin väärässä kohdassa. Ja onhan se tietysti ihan pelkkää omaa tyhmyyttäni, jos en vielä tässä vaiheessa elämää osaa muuttaa grammoja milligrammoiksi. Harmittaa vaan, että tuli todettua se lainsäädännön tentissä, jossa matematiikka ei ole se pääjuttu. Siinä meni jo yhdeksän prosenttia pisteistä…
Siinäpä ne pisteet sitten suurinpiirtein menivätkin. Olen samaan aikaan tyytyväinen itseeni ja siihen, että ihan oikeasti osaan nuo kaikki asiat ja tulokseni oli luokan parhaita. Mutta samalla olen niiiiin vietävän pettynyt siihen, etten vaan voinut olla mokaamatta noissa kohdissa, joista lähes kaikki tiesin unissanikin.
Minulla on ensiviikolla vielä luvassa pakkausteknologian ja lainsäädännön varsinaiset tentit ja olen sellaisen tunneryöpyn vallassa, ettei toista ole hetkeen nähty. Olen luullut olevani melko järkevä ihminen, mutta juuri nyt taistelen minulle aivan vieraiden tunteiden keskellä ja mietin, kuinka koomista kamppailua järki ja tunteet pääni sisällä käyvätkään. Olenko sittenkään niin järkevä kuin mitä olen luullut?
Kykenenkö oppimaan kaiken? Osaan asiat elämää hyödyttävällä tasolla ja niihinhän opiskelulla tähdätään, mutta voinko olla tyytyväinen itseeni, jos suoritan tenttini niin, että tiedän minulla olevan valmiudet tosielämää varten, mutta arvosanani näyttävät huonoilta? Tiedän, ettei sillä ole mitään väliä, joten miksi ihmeessä annan sen häiritä minua? Vaatimukset eivät ole millään lailla kohtuuttomia, mutta ne ovat vain todella kovia minulle henkilökohtaisesti.
Minun tosielämäni on vaikkapa sitä, että erotan muovilaatuja toisistaan ja tiedän, miksi tuotteita pakataan toisenlaisiin pakkauksiin ja mihin kaikkeen nämä pakkausvalintojen taustalla olevat asiat perustuvat. Minun tosielämässäni tulee riittämään, että tiedän, miksi jokin tuote pakataan LDPE:hen PET-muovin sijaan, miksi tietynlainen korkki on tehty tietystä muovilaadusta tai miksi suihkugeeliä ei kannata pakata lasipulloon, mutta tässä tosielämässä minun täytyisi myös tietää asiat niin paljon syvällisemmin ja vieläpä tuottaa vastaukseni ulos nopeammin kuin edes suomeksi.
Naurettavinta on, että teen näistä jutuista ihan itse vaan itselleni näin haastavia. Ei kukaan vaadi minulta mitään mielettömiä suorituksia paitsi minä itse ja samalla ymmärrän järjelläkin, että on esimerkiksi aivan se ja sama, mitä saan lainsäädännön tentistä, sillä olen suorittanut kurssin jo Suomessa enkä edes saa siitä suoraa kurssimerkintääkään. Pitäisi siis olla se ja sama kuinka monta prosenttia siitä saan kunhan vaan pääsen kurssista läpi. Ja silti se sisäinen kauheasti vaatijani huutaa, että onhan se nyt noloa kaiken tämän jälkeen antaa opettajan kirjata minulle huono numero siitä.
Ja ihan tosi, ei minusta tule koskaan sitä ihmistä, joka ihan oikeasti analysoi polymeerien ketjuja ja kiraalisuutta ja päättää tuotepakkauksen muovilaadun sen pohjalta. Jos minusta jotain tulee, niin ehkä se, joka oman tietonsa pohjalta sanoo, että tämä tuote olisi hyvä olla pehmeässä muovituubissa, jotta sitä saa helposti ulos ja nyt voitaisiin selvittää, että onko tuon muovilaadun kaasun ja kosteudenläpäisevyys sopivat tähän tarkoitukseen, onko tässä muovin kanssa reagoivia raaka-aineita ja voiko pakkausmateriaalille printata vai pitääkö sen pinta käsitellä jotenkin vai laitetaanko toisentyyppinen etiketti. Ja kyllä minä tiedän, mitä siinä etiketissä täytyy lainsäädännön näkökulmasta lukea.
Miksi siis on niin vaikeaa yrittää samaan aikaan ymmärtää, että on oppinut ihan mielettömästi, mutta että se on ihan ok, vaikkei se näkyisikään suoraan arvosanoissa? Miksi on niin vaikeaa hyväksyä, että voi olla hyvä jossakin ilman, että siitä on konkreettista kirjallista todistetta?
Koettuani kaikki tämä tunneskaalan tunteet ja paruttuani nenä kiinni oppikirjoissa pari tuntia kysyin englannissa opiskelleelta ja täällä asuvalta ystävältäni, missä täällä edes menee hyvän raja ja mitä täällä yleensä saadaan. Vastaukseksi sain, että yleensä se on se vähintään 70% oikein joka tuottaa sen paikallisittain parhaan arvosanan.

Täh, oikeasti? Vain 70 prosenttia?
Tämän jälkeen vaikutin jo psykopaatilta nauraessani kyynelteni seasta. Miksen ollut tiennyt tätä? Luulin, että se vaatisi vähintää 90 prosentin onnistumista! Ai mitä muuta? Ai että meidät ilmeisesti vaan skaalataan toisiamme vastaan. Jos siis vaan opiskelen ahkerasti yhä edelleen on todennäköistä, että saan hyvän arvosanan.
Motivaationi oli palannut. Kyllä minä voin täällä sittenkin pärjätä. Lakkasin soimaamasta itseäni virheistäni ja totesin, että kun vaan luen vähän lisää ja keskityn tentissä, saan varmasti minua tyydyttävän arvosanan.
Psykopaatti kuittaa. Saa nauraa, nauran itsekin itselleni.
Kommentit
  1. 1

    Elli sanoo

    Nyt alat tosiaan vaikuttaa vähän hysteeriseltä näiden opintojesi kanssa. Teet postauksen jossa selität lukijoillesi (tai itsellesi) että kyllä sinä ihan oikeasti osaat vaikka tentistä ei tullut täysiä pisteitä. Minussa tämä teksti aiheuttaa silmienpyörittelyä, koska kerrot olevasi luokan paras mutta et kuitenkaan pysty olemaan tyytyväinen. Vähän sama kun joku laiha ihminen valittaisi jostain mikroskooppisen pienestä ihopoimusta. Kehotan sinua nauttimaan saavutuksistasi ja olemaan ihan oikeasti ylpeä osaamisestasi! Vähempi stressi, parempi mieli 🙂

    • 1.1

      sanoo

      Niin no se oli postauksen idea. Ihan realistinen kuvaus siitä, kun omassa ajatuksenjuoksussa ei vaan ole enää mitään järkeä ja kun itsekin pyörittelee silmiään itselleen nauraen samalla omalle hölmöydelleen sen ihan selvästi edessään nähdessään osaamatta silti ottaa täysin rennosti. 😉 Ehdottomasti aivoloma ja Suomi tulevat tarpeeseen ja oli mukavaa saada viestiä muutamilta siitä, kuinka samoja tunteita yllättävän moni käy läpi. 🙂
      PS. En sentään sanonut olevani luokan paras, sen haluaisin korjata. 😉

  2. 2

    Anonyymi sanoo

    Tuttu tunne. Meidän tiedekunnassa suomalaisessa yliopistossa arvosanojen jakaminen on täysin mielivaltaista. Vaikka olisi lukenut kuinka hyvin (ja erään kerran en edes tiennyt mitä muuta tentissä olisi pitänyt vastata), saa kolmosen. Nelosia jaetaan silloin tällöin ja vitosia erittäin harvoin. Eihän tässä sinäänsä ole mitään vikaa, jos pystyy asennoitumaan arvosanoihin niin, että suhteuttaa osaamistaan muihin, mutta itse koen käytännön erittäin motivaatiota laskevaksi. Tenteissä kysytään myös toisinaan niin epäolennaisia asioita, että herää kysymys mittaako tentti ollenkaan oppimista…

    Onneksi pikkuhiljaa, kun opinnot ovat noin puolessa välissä, alkaa ymmärtämään että ei tarvitse yrittää saada täydellisiä arvosanoja, kunhan vain osaan asiat joilla on merkitystä jatkoa ajatellen. Olisi vain kiva, jos opiskelusta edes joskus palkittaisiin hyvällä arvosanalla.

    • 2.1

      sanoo

      Onhan se tosiaan niin, että jos on ihminen, joka tarvitsee osaamisensa mittariksi jotain konkreettista (esim. itse kaipaan juuri noita selkeitä numeroita mittariksi) niin voi olla vähän kovilla välillä. 🙂

      Tämä on ollut melko mielenkiintoinen piirre löytää itsestään, sillä se ei ole aiemmin ilmennyt näin ja katoaa taas Suomeen päästyäni varmasti kun koko elämä normalisoituu. Alan ehkä kutsua sitä Lontoo-syndroomaksi, sillä monen täällä töitä tai opiskeluja tosissaan tekevän fiilikset ovat aivan samanlaisia. Lontoo tekee ihmisille helposti sen, että alkaa vaatia itseltään ihan liikaa nähdessään, mitä mahdollisuuksia hyvät suoritukset itselleen siellä myös avaavat. 🙂

  3. 3

    Anonyymi sanoo

    Välillä tosiaan kannattaa muistuttaa itseään siitä, että jokainen askel on otettava ja jokainen, pieninkin, vie eteenpäin. On ok olla keskeneräinen, itseasiassa olemme koko elämämme ajan keskeneräisiä. Kun näkee esikuviaan, tai lukee heidän menestyksestään, helposti unohtaa ja aliarvioi, että hekin ovat joskus olleet keskeneräisiä ja epätoivoisia. Jos päästämme itsemme sille linjalle, että emme elä hetkessä vaan haluamme aina sitä mitä meillä ei vielä ole tai mitä emme osaa, emme ole koskaan tyytyväisiä. Emme edes silloin kun olemme saavuttaneet jotain suurta, aina on nimittäiin olemassa jotain vielä suurempaa. Hengitä, kaikki on hyvin juuri nyt 😉

    • 3.1

      sanoo

      Viisaita sanoa, kiitos. 🙂

      Täällä huomaa ehkä parhaiten sen, kuinka normaalit koti-Suomessa koetut ihmissuhdekontaktit ovat vähissä ja elämä pyörii niin vahvasti koulun ympärillä, ettei seurauksena sitten kauheasti olekaan muuta. Suomeen kun pääsee niin elämä on niin täynnä kaikkea muuta, ettei tällaisille minulle oudoille ja vieraille tuntemuksille sitten enää ole aikaakaan. 🙂

  4. 4

    Anonyymi sanoo

    Toivottavasti jää tosiaan vain "Lontoo-syndroomaksi", kuulostaa lähinnä perfektionismilta. Se on rankkaa itselle ja läheisille. Jos olisin sinä niin yrittäisin ihan tosissani kääntää ajatteluani (itseäni ja epätäydellisyyttäni) hyväksyvämmäksi, koska jokaisella tulee jossain se raja vastaan, ettei enää osaa jotain asiaa, vaikka kuinka pänttäisi. Ja vaikket ikinä törmäisi em. rajaan niin mitä jos vaikka sairastuisit, etkä pystyisi enää suorittamaan opintoja tai edes olemaan työelämässä? Jos mittaat arvoasi suorituksilla ja numeroilla niin tuollaisessa tapauksessa kokisit itsesi täysin arvottomaksi. Muistathan että ihminen on muutakin kuin suorituksensa.

    • 4.1

      sanoo

      Haha, laitan ihan Lontoo-sydrooman piikkiin, sillä tämän ulkopuolella minulla on niin paljon muutakin elämää, etten ehdi keskittyä tällaiseen stressailuun. Täällä muu elämä ja esimerkiksi läheiset ihmiset ovat olleet niin vähällä, että elämä pyörii väkisinkin vain koulujuttujen ympärillä. Eli varmasti tilanne normalisoituu ihan jo ensiviikolla kun pääsen takaisin Suomeen ja omaan normaaliin elämääni. Kuten totesinkin, ovat tilanne ja tuntemukset minulle aivan uusia ja siksi jopa hieman hämmentäviäkin. 🙂

  5. 5

    sanoo

    Hah, tiedän tuon tunteen, en tosin koulun puolelta, vaan ratsastuksesta. Kilpailin aiemmin kouluratsastuksessa, joka on täysin puhtaasti tuomarin näkemykseen perustuva arvostelulaji, eli on täysin mahdollista, että jos tuomari ei tykkää sinusta/hevosestasi/hevosesi rodusta/hevosesi väristä, voit saada todella huonot pisteet. Ihan tavallista on, että kahdelta samaa luokkaa tuomaroivalta tulee hyvin erilaiset pisteet, ja siihen pitää puuttua vasta jos ero on 10% tai yli. Yksi tuomari painottaa enemmän liikkeiden täsmällisyyttä, toinen hevosen liikkumisen näyttävyyttä, kolmas sitä kuinka vaivattoman näköistä touhu radalla on. No, eniveis. Olin kerran kisoissa, sain hyvät prosentit ja sijoituin toiseksi luokassani. Silti vain mietin, että olisinpa tuonkin kohdan voinut tehdä noin ja olisi pitänyt verryttelyssä ratsataa tämä asia paremmin läpi.

    Tiedän siis mistä puhut. Ja koska ihmettelit, mitä tunteita nuo ovat, vastaan sulle oman näkemykseni mukaan. Ne ovat ylianalyyttisuus sekä itseluottamuksen puute. Harva paineen alla, esim. kokeessa, suorittaa oihan sitä parasta osaamistaan, kuten itsekin jo esitit. Sen takia hevosmaailmassakin on lentävä lause "kyllä se kotona menee" 😉

    • 5.1

      sanoo

      Ylianalysointi oli kyllä nyt oikein täysin osuva, kiitos! Jatkan sitä myös sillä, että kun on eristäytynyt tänne pois läheistensä ja niiden normaalien hommiensa luota ja elämä pyörii vain ja ainoastaan koulun ympärillä niin sitä alkaa realiteetit katoamaan. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *