Kiitollinen, siunattu, onnellinen; matkannut tänne ohi ongelmien

Tämä syksy on ollut minulle melkoinen meditaatiomatka. En todellakaan olisi uskonut, että voisin löytää henkisen seesteisyyden ja sielunrauhan lähtemällä Lontooseen opiskelemaan kosmetiikan kemiaa ihmismassojen saartaman Oxford Circuksen nurkalle, mutta niin vain se on taitanut tapahtua -niin inhottavan ällönlällyltä kuin se teistä monista varmasti kuulostaakin.

Naurakaa vaan, mutta siltä minusta ihan oikeasti tuntuu. Olen tiennyt koko työurani ajan, että kosmetiikan maailma on se ainoa oikea vaihtoehto minulle, mutta viimeaikoina suuntani sillä oli ollut hieman hukassa. Olen myynyt kosmetiikkaa työkseni yhdeksättä vuotta tehden siinä ohella kolme vuotta parfyymimyymälän assarin hommia ennen opintovapaalle jäämistä saaden puuharepertuaariini hieman lisätöitä, mutta silti viimeaikoina oli alkanut tuntumaan, että homma tökkii.
Tässäkö tämä nyt oli? Tällaistako minun täytyisi tehdä lopunelämääni? Ai mitäkö minä sitten haluaisin muuta alalla tehdä? No en oikeastaan tiedä. Voisiko joku kertoa minulle?
Ja sitten tuli Lontoo ja College of Fashion ja ihan liioittelematta ja valehtelematta muutti ajatukseni aivan täysin. Yhtäkkiä koko kosmetiikkamaailma oli täynnä uutta ja mielenkiintoista opittavaa. Yhtäkkiä halusin syventyä siihen aivan uudella tavalla aina vaan lisää, lisää ja lisää. Yhtäkkiä tuntui, että minulla oli vaihtoehtoja vaikka millä mitalla. Tajusin myös järjellä ajateltuani, ettei kaikki enää tässä vaiheessa niinkään ole papereista kiinni ja että minun tulisi itsekin osata antaa respektiä sille kaikelle lukemalla ja kokemalla hankitulle tietotaidolle, mitä minulta jo löytyi.
Opiskelin lukion ohella ja jälkeen toista vuotta kosmetologiksi ennen kosmetiikkamyyjän urani aloittamista, mutta lopetin opintoni kesken tajuttuani, etteivät ne olleet sitä, mitä alalta hain. Jotenkin olen usein jättänyt mainitsematta sen, sillä olen kokenut opintojen keskeyttämisen nolona (ennen AMK:ta meillä olikin lähipiirin keskuudessa vitsi, että amiksen keskeyttäneenä bloggaavana beauty school drop outina olen paperilla esitettynä oikea helmi). Nyt tajuan, että tottakai minun täytyy aina tuoda esiin, että olen käynyt kokeilemassa sitäkin puolta ja saanut sieltä tietotaitoa ja käytännönkokemusta hoitolatyöskentelystä. Ei se ole noloa, se on tärkeä kokemus! Sitäpaitsi harva voi sanoa, että kirjoitti ylioppilaaksi samaan aikaan kun kävi lähes joka arkipäivä kahdeksasta neljään koulua.
Sitten olin Lumenella konsulenttina. Tein hommaa pari vuotta saaden loistavaa työkokemusta niin parista Suomen vilkkaimmasta tavaratalosta kuin Tarjoustaloihin, Citymarketteihin ja Anttiloihin tehdystä tuotteiden hyllytyksestäkin. Olin ihan juniori hommissa ja lähetän vaan kovasti terkkuja niille lumenenaikaisille työkavereilleni, jotka ottivat pikkulikan niin hyvin vastaan ja siipiensä suojiin. Minulla ei ollut päivääkään aiempaa työkokemusta ja minut palkattiin ihan aluksi ensisijaisesti ensin Helsingin Stockalle Lumenen ainakin silloiseen lippulaivapisteeseen. Tunsinko edes itseni tärkeäksi!
Sitten lähdin Kicksiin töihin. Olin päätynyt silloisen parisuhteen kautta Tampereelle, jonne avattiin tuolloin uusi myymälä ja olin mukana rakentamassa tyhjän liikehuoneiston myymäläksi. Kiinnitin ja pesin lasihyllyjä, hyllytin ja hinnoittelin tuotteita. En edes tiennyt, miltä lopputuloksen tulisi täysin näyttää, mutta olin innoissani. Lopulta me toisillemme vieraat ihmiset olimme rakentaneet yhdessä myymälän. Muistelen, että esimieheni olisi sanonut hakemuksia tulleen pitkälle yli sata ja hän valitsi meitä vakkareita kolme ja kaksi vielä ekstraksi. Tuntui mielettömältä, että minut oli valittu tuohon joukkoon!
Kicksissä ollessani tutustuin paremmin minulle jo netin kautta kosmetiikkajutuista tuttuun Karkkipäivän Sanniin, joka oli myös muuttanut Tampereelle ja alkanut opiskella jotain uutta ja jännää: ensimmäistä kertaa Suomessa voisi opiskella kosmetiikkamyyjäksi. Minäkin halusin! Otin yhteyttä koululle ja minut saatiin taustani vuoksi vielä pari viikkoa opintojen alkamisen jälkeen mahdutettua revohkaan mukaan. Oli siis täysin Sannin ansiota, että koskaan lähdin tuota tutkintoa suorittamaan. Kiitos vaan, ystävä!
Jotenkin aina myös unohdan mainita kaikille tuon tutkinnon, sillä en oikein tiedä, mikä se edes on. Myynnin ammattitutkinto, erikoistumisena kosmetiikkamyynti. Ajattelin ennen, että kuulostaa epämääräiseltä, mutta hemmetti, sehän on ammattitutkinto ja todistus siitä, että olen erikoistunut myymään nimenomaan kosmetiikkaa! Kyllähän se kannattaa mainita. Opiskelin tutkinnon aikana myös kosmetiikan kemiaa ja huipentumana oli, kun päätin lähteä kokeilun vuoksi laivalle työharjoitteluun. Kuulin opettajamme mainitsevan mahdollisuudesta ohimennen ja olin kärppänä siinä kiinni. Ketään muuta luokkakaveriani homma ei kiinnostanut.
Oltuani talvella laivalla toista viikkoa työharjoittelussa, haluttiin minut palkata sinne kesätöihin. Surffasin kesän Kicksin ja laivan väliä komboillen enkä ollut ehtinyt olla laivalla töissä kuin reilun kuukauden, kun minulle tarjottiin sieltä jotain pysyvämpää: Olisinko halukas tulemaan parfymimyymälän assariksi? Totta hemmetissä, harvalle 23-vuotiaalle tarjoutuu näin vähäisen työuran jälkeen mahdollisuus päästä tuollaiseen unelmalta kuulostavaan hommaan! Tartuin tilaisuuteen innolla miettien, olisiko joku laivalla jo pidempään olleista nyt minulle kateellinen paikastani.
Selvisi, ettei todellakaan ollut tarvetta olla eikä todellakaan kukaan varmasti ollutkaan, päin vastoin. Jos jossakin työpaikassani olen kasvanut ja kehittynyt aivan erityisesti niin se oli kyllä laivalla. Yhtäkkiä olinkin tyyppi, jonka piti osata tehdä tilaukset, vastaanottaa tavarat, tehdä kuormiin liittyvät reklamaatiot, välillä soitella kateissa olevien tavaroiden peräänkin, tietää ketä henkilöä mistäkin firmasta tulisi missäkin asiassa kontaktoida, tehdä inventaarioita ja hoitaa muuten vaan juoksevia asioita sekä ihan vaan tietää abaut koko myymälän valikoima ja jokainen kampanjatuote voidakseni pysyä hommassa kärryillä haluamallani tasolla. Samalla olin salaa ylpeä siitä, että välillä yhtiön sisäänostaja kysyi minulta ihan henkilökohtaista mielipidettäkin joidenkin tuotteiden valikoimiin ottamisesta.
Muistan vieläkin elävästi sen, kun ollessani tekemässä toista työpassiani parfymimyymälän assarina tuli minun tehdä ensimmäistä kertaa useiden kymmenien tuoteartikkelien kampanjatilaus itsenäisesti. Olin aivan kauhuissani, sillä en todellakaan tiennyt, tulisiko minun tilata yhtä deodoranttia kerralla 24, 48 vai 150 vai vaikka 300 jonkun hajuveden tai kasvovoiteen tilausmäärästä nyt puhumattakaan. Pyysin esimieheltäni apua ja hän katseli tilaukseni etenemistä muutaman tuoterivin verran ”Hyvinhän tuo menee, kyllä sä osaat,” totesi hän tarkoittaen sen kannustuksena ja lähti kahville. Thanks. Opin kuitenkin noiden vuosien aikana stressinsietoa, multitaskausta sekä itsehillintää ja organisointikykyjä ymmärtäen nyt, että esimieheni vaan ihan oikeasti luotti kykyihini.
Minulla on ollut jo ennen lukioon menoa haaveenani lähteä joskus opiskelemaan estenomiksi. Hainkin opintoihin jo keväällä 2007 ja olin matkalla pääsykokeisiin, mutta en koskaan päässyt perille. Jostain käsittämättömästä syystä en löytänyt pääsykoepaikkaa, minua huippasi ja hikoilutti ja päätin vaan, että nyt ei ole minun vuoroni. Samana vuonna muutinkin sitten Tampereelle. Tuon jälkeen minulla on aina ollut loistavia tekosyitä olla menemättä kouluun: asun Tampereella, olen laivalla töissä ja tämä palkka on liian hyvä eikä työssäkään ole valittamista ja asuin Lontoossa jne….
Sitten tutustuin Lontoossa asuessani lukijaani, joka opiskeli estenomiksi ja oli vaihdossa Lontoon College of Fashionissa. Hänen ansiostaan hain kouluun, pääsin sinne ja olin jo lähtökohtaisesti ottanut asenteeksi, että minä sitten menen Lontooseen vaihtoon. Ihan sama, vaikka paikkoja olisi rajattu määrä, minä tulin tänne päästäkseni sinne. Ja niin minä sitten pääsin.
Ja kun nyt täällä katson elämääni ja tähänastista uraani taaksepäin olen sittenkin aika tyytyväinen itseeni. Olen tehnyt alalla erilaisia juttuja ja saanut loistavan kokemuksen niiden kautta, mutta olen täällä ollessani myös oppinut opiskelemaan ja kouluttamaan itseäni aivan uudella tavalla. Olen löytänyt uusia, minua kiinnostavia asioita ja saanut ahaa-elämyksiä. Ja tietäisittepä vaan jo, mitä kaikkea olen ensivuodelle suunnitellut! Olen sanonut tämän jo vaikka kuinka monesti, mutta sanon silti vielä kerran: tähän kouluun edes hetkeksi pääsy on ollut minulle oikea onnenpotku.
Kun valmistun estenomiksi kahden vuoden kuluttua, on minulla takana kymmenen vuotta alan työkokemusta ja jos virtuaalimaailma vaan suo niin jo kahdeksan vuotta kosmetiikkabloggaamista. Ne ovat meriittejä, joita minun itseni täytyy muistaa arvostaa ja oppia tiedostamaan, että ne asettavat minut melko kilpailukykyiseen asemaan työmarkkinoilla. Olen tehny myyntityötä ja blogin sekä opiskeluiden kautta minulle on tullut laja käsitys alan markkinointipuolesta. Samalla ymmärrän myös jonkun verran tuotteiden valmistuksen teknistä puolta sekä imen itseeni jatkuvasti oppia alan lainsäädännöistä ympäri maailmaa. Minulla on koko paletti aika hyvin hallussa, minkä vuoksi minulla on kaikki syyt olla ylpeä omasta osaamisestani.
Täytyy kuitenkin myös aina muistaa, että sen ylpeyden löytämisen jälkeen on vasta puolivälissä matkaa, sillä se ylpeys ei paina vaakakupissa mitään, jos sitä ei osaa tasapainottaa nöyryydellä.
Koskaan ei saa jäädä laakereilleen lepäämään miettien, että nyt minä saavutin sen, mitä halusin ja olen tässä hyvä, sillä jos pysähtyy eikä jatka uuden oppimista ja itsensä kehittämistä, tulee aina joku, joka kävelee ohi. Näin käy suurille yrityksillekin, kun he tuudittautuvat markkinajohtajan asemaan eivätkä enää muista, että ollakseen askeleen muiden edellä täytyy heidän tehdä sen etumatkan pitämiseksi jatkuvasti töitä. Se, mikä on hieno saavutus tänään ei ole välttämättä enää mitään ensiviikolla jonkun pistettyä paremmaksi. Eikä sitäpaitsi kukaan jaksa liian ylpeän ihmisen seuraakaan.

Ylpeyden löytämistä vaikeampaa onkin siis jopa mahdollisesti löytää se täydellinen harmonia sen ja nöyryyden välillä ja yrittää tasapainoitella sillä ohuella nuoralla, joka ne erottaa toisistaan.

Oletteko te löytäneet sen harmonian?

Omana henkilökohtaisena tunnarinanihan tulee pysymään edelleen tämä kappale, terveisin Neiti 155,5 cm.

Kommentit
  1. 1

    Anonyymi sanoo

    Todella inspiroiva kirjoitus sinulta, kiitos taas kerran!

    Poimimasi mietelauseet toivat mieleeni erään, josta olen itse saanut voimaa ja energiaa: elämää eletään eteenpäin, mutta ymmärretään taaksepäin. Olen täysin samaa mieltä! Tapahtumahetkellä huonot, ikävät tai kamalat asiat löytävät usein jälkikäteen merkityksensä ja paikkansa oman elämän tapahtimaketjussa, ja ne ymmärtää paremmin.

    Aloitin tänä syksynä kaligrafian harrastamisen, ja olen saanut siitä paljon iloa ja onnistumisen tunteina elämääni muuten murheiden täyttämänä aikana. Kaverini tokaisi, että kaligrafiastahan se Steve Jobsinkin nousi alkoi, ja kuin naureskelin kommentille, hän lähetti linkin:
    http://m.youtube.com/watch?v=D1R-jKKp3NA

    Steve puhuu myös tuosta "you can only connect the dots afterwards", eli samasta mistä yllä mainitsin. Näin me suuret ajattelijat 😉

    Kaikkea hyvää syksyysi!

    T. Katja

    • 1.1

      sanoo

      Kiitos ihan suunnattomasti tuon linkin jakamisesta! Muistan alkaneeni katsoa tuota ehkä nelisen vuotta sitten, mutta siinä vaiheessa elämää se oli vaan "pitkä ja blaa blaa blaa -video", jota en jaksanut katsoa loppuun. Nyt kun aloin katsoa tuota ymmärsin ihan täysin hänen sanojensa merkityksen ja puhe todellakin puhutteli ainakin tätä kuulijaansa. Aivan mielettömän inspiroiva puhe ja kiitos, että jaoit sen täällä ja sait minut muistamaan sen olemassaolon! 🙂

  2. 2

    sanoo

    Mahtava postaus!! Niin tsemppaava ja inspiroiva. Löysin vastikään oman alani ja olen siitä niin innoissani! Haluaisin vain hehkuttaa kaikille kuinka huikeata opiskelu voi olla.

    • 2.1

      sanoo

      Minusta on aivan mielettömän mahtavaa kuulla jonkun löytäneen oman alansa! Onneaksi olkoon! 🙂
      Juttelin reilu vuosi sitten kaverini kanssa, joka oli juuri valmistumassa yliopistosta ja hän kertoi, ettei ole koskaan opintojensa aikana tuntenut mitään sellaista "jes, tää on mun ala" -tunnetta, mitä itse kerroin silloin tuntevani ja olin ihan kauhuissani tajutessani, että todella moni kokee noin. Miten kukaan jaksaa herätä päivästä toiseen aamuihin, joina tietää vain joutuvansa pakon edestä tekemään jotakin, mikä ei edes kiinnosta oikeastaan? Silloin tajusin kyllä voivani olla todella kiitollinen siitä, edttä olin keksinyt sen oman juttuni ja saan vieläpä tehdä sitä, sillä tilanne voisi olla aivan toisinkin. 🙂

  3. 3

    Emilia sanoo

    Hieno postaus, ole vaan ylpeä kaikesta mitä olet tehnyt! Voisit melkein linkittää tämän postauksen cv:seen työnhaussa 😀

    • 3.1

      sanoo

      Haha, kiitos. Itseasiassa CV-jutuista on tulossa lähiaikoina hieman juttua erään täällä Lontoossa tapahtuneen kohtaamisen vuoksi… 😉

  4. 5

    Anonyymi sanoo

    Kiitti hyvästä biisivinkistä! Laitoin sen Facessa kaverille. Sopii jotenkin niin hyvin meidän tuskailuun opparin teosta ja tulevaisuudesta :DD Ja kiitos mielenkiintoisesta blogista ja tsemppiä opiskeluihin!

    • 5.1

      sanoo

      Haha, eipä mitään. Tsemppiä ja isot kasat motivaatiota sinne teille molemmille opparien kanssa ja toivottavasti olette keksineet, mitä teistä tulee isoina ja mitä kohti motivoituneina matkaatte! 🙂

  5. 6

    sanoo

    Ihanaa, tiedän just mistä puhut! Oon useemman viikon ollu noissa samoissa fiiliksissä. Joinain päivinä tunnelataus on niin suuri, että tekis mieli vaan itkeä 😀 Mä oon just siinä missä mun kuuluuki olla. Oon tehny hirveesti työtä, tuun tekemään edelleen unelman saavuttamiseks, mutta välietapin määränpää alkaa selkiintyä ja se on huikeeta. Nyt opinnäytetyötä tekemässä ja vielä ainakin jaksan sitä hillittömällä draivilla ja energialla tehdä. Mua vaan niin motivoi tuleva valmistuminen, vaikkei se nyt ihan vielä olekaan ajankohtainen. Siitä sit seuraavaan kouluun jatkamaan 🙂 Tiedonjanoa ei voi hillitä. Näistä pitää nauttia täysillä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *