Eroon perfektionismista?

Tiesin jo ennen Lontooseen opiskelemaan tuloani, että olen perusluonteeltani tyyppiä ”ärsyttävä suorittaja”. Tiedostin asian jo ennen kuin lähdin ylipäätään opiskelemaankaan Suomessa estenomiksi ja se oli jopa yksi syy siihen, miksi lykkäsin opintojeni aloittamista vuodesta toiseen. En ollut varma, jaksaisinko itseäni ja itselleni asettamia vaatimuksiani.
Kun olin lukiossa, en välittänyt arvosanoistani niinkään. Halusin niiden olevan hyviä ja perusluontooni kuuluu, että tenttiin on hyvä mennä vasta kun asiat on opiskellut, mutta silloin olin ihan tyytyväinen niihin kasin arvosanoihinkin. Keskiarvoni taisi olla lukion jälkeen jonkun verran yli kahdeksan ja valmistuin ylioppilaaksi paperilla, jonka jokainen kirjain oli M. Olisi voinut mennä paremminkin, mutta olin ihan sinut sen kanssa eikä se haitannut yhtään.
Kun lähdin opiskelemaan kosmetologiksi koin, että nyt arvosanoillani on ihan oikeasti väliä. Tämä johtui siitä, että nyt minä opiskelin niitä asioita, jotka koin itselleni kiinnostaviksi ja joista minun oli siksi vaan tiedettävä kaikki mahdollinen. Halusin tietää ja osata kaiken alaan liittyvän ja saada kaikesta hyviä numeroita.
En ollut tiedostanut asiaa niin vahvasti ennen kuin eräässä kahdenkeskisessä kurssipalautteen antokeskustelussa opettajani kertoi minulle numeroni, joka oli viiden asteikolla yhden päässä täydellisestä. Sen sijaan, että keskustelu olisi mennyt niin, että hei, olet tehnyt todella hyvää työtä ja siksi saat tämän numeron, olet varmaan tyytyväinen, totesi hän heti tietävänsä minun olevan melko perfektionisti näissä jutuissa ja siksi hän halusi nyt selittää, miksi hänen oli annettava minulle vain tämä numero.
Keskustelusta on kohta kymmenen vuotta aikaa, mutta muistan sen edelleen erittäin tarkasti, sillä se oli se hetki kun tajusin, kuinka tärkeää minulle on menestyä hyvin minun itse itselleni tärkeiksi kokemissa jutuissa. Minulle on aivan se ja sama, olenko Suomen surkein autokuski tai häviänkö aina sulkapallossa muille, sillä ne eivät vaan ole minulle tärkeitä asioita henkilökohtaisesti. Kosmetiikka kuitenkin on.
Kun lopetin kosmetologin opinnot ja olin ollut jonkun aikaa työelämässä suunnitellen estenomiksi opiskelemaan lähtöä mietin usein tuota keskustelua. Tiesin, etten ollut varma, jaksaisinko opiskelemaan lähdettyäni  itseäni ja mietin jopa, että olisiko minulla koulussa yhtään kaveriakaan, jos olisin se rasittava hikke. Vei aika monta vuotta aikaa ennen kuin uskalsin kokeilla asiaa.
Ensimmäinen kouluvuoteni ammattikorkeassa meni melko hyvin. Valmentauduin siihen hokemalla itselleni, ettei numeroilla ollut väliä ja että olin aikuinen ihminen, joka tuli vaan hakemaan sen todistuksen tästä koulusta ja saamaan ne opit, mutta joiden numeroilla ei kuitenkaan olisi enää siinä vaiheessa mitään väliä kun valmistuisin koulusta ja minulla olisi takanani kaikki se työkokemus, mitä olen siihen mennessä kerännyt. Ei kukaan enää siinä vaiheessa sanoisi työhaastattelussa, että olet muuten juuri se etsimämme tyyppi, mutta vitsit kun et saanut tuosta kurssista parempaa numeroa.
Sain etupäässä pelkkiä  hyviä numeroita ja osasin olla itselleni välillä armelias ja muistuttaa itseäni, ettei kaikkea tarvitsisi osata kympin arvoisesti ulkoa. Ajattelin, että alan sisäistää asian jo melko hyvin ja Lontoonkin opiskelut menisivät hyvin tällä mentaliteetilla.
Kun lähdin Lontooseen opiskelemaan olin etukäteen päättänyt, ettei sieltä saamillani numeroilla olisi mitään väliä. Täällä suorittamani kurssit näkyisivät todistuksessani lopulta vain suoritettuina ja tähditettyinä pienillä hiirenkakan kokoisilla tähdillä, jotka kirjautuisivat paperin alareunaan samoilla pikkupiiperryksillä kertoen, että sain kurssista London College of Fashionissa C:n. Ihan tosi, who cares niistä sitten enää! Elämää varten tänne on tultu oppimaan!
Aluksi osasin ottaa tuon asenteen melko hyvin, mutta sitten se alkoi horjumaan. Täällä oli yksinkertaisesti niin paljon mielenkiintoista tietoa tarjolla ja halusin vain niin kovasti oppia tuon kaiken, etten osannut tyytyä vain tietämään kaikesta vähän. Halusin tietää kaikesta kaiken ja olla hyvä kaikessa, koska miksi minä muuten täällä olisin?
Kaikesta kaiken opiskelu vie kuitenkin paljon aikaa. Jos opiskelee yhden viikon aikana vaikkapa kaiken metalliapakkauksien valmistuksesta ja aerosolien tekniikasta sekä karvanpoistovoiteiden teknologiasta ja siinä sivussa vielä perehtyy yksityiskohtaisesti lainsäädäntöön ja valmentautuu myös seuraavan viikon luentoihin jatkaen samaa viikosta toiseen,  on jossain vaiheessa henkisesti melko poikki.
Minulla se raja tuli vastaan viime viikonloppuna.
Meillä on tällä viikolla menossa lukukauden  puoliväliviikko, mikä tarkoittaa sitä, että vähän kaikesta järjestetään testiä.
Lainsäädännön tunnilla on pieni epämuodollinen koe kaikesta tähän asti oppimastani. Osaan asiat suomeksi, mutta tentti pitää sisällään myös läjän laissa käytettyjen termien sanasta sanaan englanniksi oikein osattavia määritteitä. Lakikokonaisuuksien sisällön muistaminen englanniksi itsessäänkin on ylipäätään jo haastavaa, sillä se ei ole suomeksikaan helppoa!
Ihonhoidon tunnilla on myös pieni epämuodollinen koe kaikesta tähän asti opiskellusta. Mitä tarkoittaa vihreä kosmetiikka, mitä siinä saa käyttää, mihin karvanpoistovoiteiden teknologia perustuu, kerro kaikki UV-säteilystä ja itseruskettavista, millä eri keinoilla ihon sisällä oleviin soluihin voidaan vaikuttaa yrittäessä vaalentaa pigmenttiä ja yritä nyt sitten vielä muistaa ne kaikki osat englanniksi kun asiakokonaisuudet ovat suomeksikin jo vaikeita!
Pakkausteknologiasta on luvassa epävirallinen viikkotesti, jossa täytyy osata paperinvalmistusprosessi täydellisesti. Kuinka paperia valmistetaan, mistä ja miten ja mitä missäkin koneen minkäkin nimisessä osassa tehdään. Kuinka papereista saadaan erilaisia ja mitä niillä erilaisilla papereilla sitten voidaan tehdä. Ensimmäistä kertaa pakkausteknologian tunneilla koen, että nyt ihan oikeasti mennään jo liikaa aiheeni vierestä, mutta tahdon silti oppia sen kaiken. Kyllä minä vielä jossakin vaiheessa tajuaisin, miksi se on minulle niin tärkeää tietoa.
Pakkausteknologian tunnilla pidetään myös pieni kysely ”viimevuonna opituista polymeereista”, eli ne täytyy kerrata. En minä ole oppinut viime vuonna mitään niistä, minun täytyy opiskella itse tuo kaikki nyt! Sama on pätenyt ihonhoidon kurssillani: luokkakaverit ymmärtävät perusasiat viimevuoden vuoksi, mutta minä opiskelen niitä täällä nyt.
(Tähän väliin on vähän turhaa sanoa, että oletkohan valinnut väärät kurssit. Euroopassa ei oikein ole muuta vaihtoehtoa tämän spesifikin alan opiskeluun englanniksi kuin tämä yliopisto ja tämä vuosikurssi. Ota tai jätä ja minä nyt vaan mielummin otin.)
Vietettyäni viikonlopun jälleen nenä kiinni kirjoissani minulle tuli yhtäkkiä ihan kauhea ahdistus enkä oikein tiennyt, miten päin sen ottaisin ja asiat käsittelisin. Tiesin, ettei aikani riittäisi kaikkeen ja järkeni sanoi, ettei sillä oikeasti ole mitään väliä, jos en nyt menesty näissä epävirallisissa testeissä aina kympin arvoisesti. Kurssin loppunumerohan määräytyisi lopputentin perusteella ja nämä olivat lähinnä itseäni varten tehtyjä testejä jotta tietäisin, mitä minun tulee opiskella tenttiä varten enemmän. Ja mitä sitten, vaikka ne lopputentitkin menisivät vaikka vaan C:n arvoisesti, minähän olin oppinut täällä suunnattomasti! Ja silti samalla mietin, etten halua opettajan pitävän minua tyhmänä ja osaamattomana ja että tahtoisin saada hyviä numeroita.
Tuntui, että sekoan, sillä minua sekä itketti että nauratti oma hölmöyteni samaan aikaan. Järkeni tiesi, ettei numeroilla ollut väliä ja olin tullut tänne vaan oppimaan ja sitä minä todellakin tein, mutta tunteeni sanoivat, että hemmetti kuinka paljon ketuttaa, jos en menesty. Ja samalla järkeni taas huutaa, että sinähän menestyt kokoajan, sinä opit asioita elämää varten ja se on menestystä. Ja tunteeni vastaavat, että niin, mutta…
Tämän viikon ensimmäinen testi on huomenna ja minua pelottaa aivan hirveästi. Minua ei niinkään itseasiassa pelota edes itse se tentti, vaan lähinnä oma reaktioni siihen ja sen jälkeiseen olotilaan. Olenko ok itseni kanssa, jos se ei mene hyvin?
Ei tarvitse mennä kovin montaa hetkeä eteenpäin kun jo nauran tälle asialle aivan kuin nyt jälkikäteen kykenen nauramaan sille, millaisen vastaavan ahdistuksen tunteen koin kesällä ylipäätään koko vaihtoon lähtemisen suhteen ja kuinka nyt jälkikäteen tiedän, että vaikka se silloin ahdisti ja harkitsin jopa luovuttamista, oli vaihtoon lähtö silti yksi elämäni parhaista päätöksistä. Tällä hetkellä tämä tilanne vaan on niin aito ja ajankohtainen että voin vaan innolla jäädä odottamaan sitä päivää, jona voin katsoa tätä jälkikäteen hymyillen. Kokemuksista oppineena tiedän nimittäin, että sekin päivä vielä tulee.
Muita samanlaisten asioiden kanssa kamppailevia?
Kommentit
  1. 1

    Anonyymi sanoo

    Sun pitää nyt vaan hyväksyä se, että oot vaihtarina siinä vieraassa koulussa ja opiskelemassa sellaisilla kursseilla, joilla et välttämättä olisi vielä Suomessa (vaan oisit tekemässä niitä näitä edeltäviä kursseja). Sekä se, että opiskelet vieraalla kielellä aihekokonaisuuksia, joiden ulkoa oppiminen olisi suomeksikin haastavaa. Nyt vaan teet parhaasi, etkä anna kaikkeasi, ja pyrit ymmärtämään sen kokonaisuuden ja kontekstin, koska siitä sulle on hyötyä.

    Eli hengitä syvään ja kuuntele sun järkeä! 😀 Ymmärrän sen, että haluat sienen lailla imeä ihan kaiken tiedon ihan kaikesta, mutta siinä ei oo mitään järkeä. Hyvin se menee, älä välitä arvosanoista vaan ainoastaan siitä, että oot oppinut paljon uutta. Sun oppimista ei kuitenkaan voi mitata samalla tavalla kuin sun natiivien kurssikaverien, ja sen takia noi tenttitulokset on enemmän suuntaa-antavia. Ja mitä noihin kurssiasioihin tulee, niin jotta sulle ei ois tullut noita ongelmia, että oot kurssilla jonka pohjaks tarttis toisen kurssin, sun ois pitänyt mennä opiskelemaan ekan vuoden opiskelijoiden kanssa, ja siinä ei ois ollu mitään järkeä. 🙂 Kouluissa on erilaiset opinto-ohjelmat ja opintosuuntaukset ja sille ei vaan voi mitään.

    Paljon tsemppiä tentteihin ja yritä jaksaa stressin ja paineen alaisena. Ja pitä mielessä se, mitä tuolla postauksen alussa sanoit, että numeroilla ei oo sun tapauksessa merkitystä, kun sulla on paljon työkokemusta alalta. Tää vaihtoaika on myös yks tosi iso plussa sun cv:seen!

  2. 2

    Anonyymi sanoo

    Mun täytyy myöntää, että olen edelleen vähän katkera siitä, että en yliopistolla saanut kaikista kursseista vitosia, enkä edes gradusta L:ää. Vaikka ei tuo asia ketään kiinnosta, enkä ole koskaan kuullut kenenkään kysyvän, puhuvan tai edes miettivän numeroitaan. Mutta kun harva asia on niin tyydyttävää kuin täydellinen vitosrivistö tai kymppirivistö todistuksessa. Ja harva asia niin ärsyttävää kuin se, että en tehnyt jotain täydellisesti, vaikka olisin ihan hyvin pystynyt jos olisin panostanut enemmän.

    Että ymmärrän ihan hyvin. Koulussa ei tuota täydellisyydentavoittelua oikein voi vältellä, mutta näin muuten olen yrittänyt hillitä sitä tekemällä asioita, joissa olen rehellisen huono. Vaikkapa kädentaidot ovat sellainen juttu, joka on aina tuntunut vaikealta, eikä yhtään omaltani, toisin kuin lukeminen ja uusien asioiden oppiminen teoriassa. Mutta vaikkapa nyt sukkien neulominen on sellainen asia, jossa ei oikein voi sanoa, että mikä on täydellistä ja mikä ei. Sen takia oli hirveän rentouttavaa opetella ja räpistellä epämääräisen möykkyisiä sukkia eteenpäin, kun täydellisyys oli viimeinen asia, mitä niistä olisi voinut sanoa. Olen kehittynyt neulomisessa hirveän paljon, ja on kiva huomata osaavansa koko ajan paremmin, mutta samalla olen oppinut kohtaamaan myös osaamattomuuttani ja tekemiäni virheitä.

    Mutta ei se silti poista sitä, että jos eteen laitetaan numeroilla mitattava testi, niin siitä pitäisi saada täydet, tai pitkäksi aikaa jää harmittamaan.

    • 2.1

      sanoo

      Nokun minuakin harmittaa edelleen se, etten 11 vuotta sitten saanut lukion ensimmäisestä kemian kurssista kuin seiskan (vai kutosen?) ja se jäi lukion päättötodistukseeni, kun en tiennyt aikuislinjalle siirtyessä pyytää sitä merkittävän vain suoritetuksi ilman numeroa (näin voi yksittäisten kurssien kanssa tehdä). 😀

      Samoin harmittelen varmaan lopun elämääni, että sössin viime keväänä erään tentin turhauduttani täysin ja sain siitä ykkösen! 😀

      Yritä tässä sitten olla aikuinen ja järkevä ihminen, kun mentaliteetti on tämä… 😉

    • 2.2

      sanoo

      Täällä kans yksi, joka harmittelee vieläkin ettei saanut laudaturia äikästä vaan vain pisteen vajaa. Olisin jotenkin niin halunnut mustaa valkoisella siitä, että tässä olen hyvä. Mulla tuo täydellisyydentavoittelu heijastuu siis varmaan siihen, etten koe olevani tarpeeksi hyvä ellen tee parastani ja vielä pikkasen ylikin. Tavallaan en ole niin itsevarma, että mulle riittäisi se että voisin sanoa olevani asiassa x todella hyvä, vaan tarvitsen siitä todisteita paitsi itselleni myös muille. Meikkaaminen ja maskeeraus on ihan samanlainen juttu, haluaisin opiskella alaa ihan vain sen takia että mulla olisi näyttää paperilappu siitä että todella tiedän mitä teen. Vaikka tiedänhän mä sen muutenkin ja olen siinä taitava.

      Hyvä että kuitenkin tiedostat perfektionismisi, mähän heräsin tähän vasta oikeastaan ihan tässä viimeisen puolen vuoden sisällä. Tuntu jotenkin vaikealta myöntää että joo, ne numerot ja saavutukset (maisterin paperit) on mulle oikeesti tosi tärkeitä. Kuitenkaan ihminen ei pysty 24/7 opiskelemaan, oppimaan ja tekemään sataprosenttisesti parastaan jatkuvasti, sehän on ihan fysiologinen mahdottomuus. Pitää vaan laittaa se oma arvojärjestys pysyvästi uusiksi, jotta voisi olla itseensä edes joskus tyytyväinen ja armollinen omille kyvyilleen ja riittävyydelleen.

    • 2.3

      sanoo

      Tuo on kyllä totta, että se on jotenkin itselleen tyydyttävää, kun saa sen "virallisen vahvistuksen", että on suorittanut jonkun homman hyvin. 🙂

  3. 3

    Anonyymi sanoo

    Tykkään sun blogista, oon lukenut jo vuosia, mutta blogin uusi nimi olisi parempi, jos se olisi vain ostolakossa by virve. Ei mulla muuta 🙂

    • 3.1

      sanoo

      Virve on aika hankala nimi ulkomailla, kukaan ei osaa sanoa sitä ja jättää mielummin puhumatta minulle. On mukavaa, että Virven rinnalla on vaihtoehtona se Vee, jota voi käyttää. Sen voi sitten ääntää vee tai vii, ihan kummin tahtoo. Blogin ja oman nimen miettiminen on osa brändäystä, joka täytyy miettiä monilta kannoilta. 🙂

  4. 4

    sanoo

    Oi oi oi! Kyllä paperi-insinööriä lämmittää,että muutkin opiskelee kuinka paperikone toimii 😀 Tsemppiä kokeisiin! 😀

    • 4.1

      sanoo

      Kyllä nyt sujuu mechanical pulpit ja chemical pulpi ja eripituiset kuidut ja puulaadut kuin vettä vaan ja tiedän, mitä tehdään koneen wet endissä ja mitä dry endissä. Vielä kun tämänkin prosessin kohdalla ihan täysin keksisin, että miten ihan suoraan itse hyödynnän tätä kaikkea tietoa muuten kuin tietämällä, että erilaiset paperi-/pahvilaadut ovat vahvuudeltaan ja ominaisuuksiltaan erilaisia (minkä olisin kyllä ymmärtänyt ilman näin intensiivistä opiskeluakin). Lasin valmistuksen kohdalla ymmärsin kyllä, että jotta tajuan prosessin mahdolliset kulut, täytyy minun ymmärtää kaikki jutut, mutta tässä tuntui jo vähän tosiaan liian syvälliseltä… No, nyt sekin sujuu ja mukava tietää, että lukijoissa on joku paperi-insinöörikin. Itseasiassa kiinnostaisi ihan mielettömästi kuulla, että mitä paperi-insinööri oikeastaan tekee! 😀

  5. 5

    Anonyymi sanoo

    Elämä kaikki tai ei mitään-mentaliteetilla on kyllä melkoista vuoristorataa, toisaalta antoisaa ja motivoivaa, toisaalta kuluttavaa ja johtaa helposti suorittamisen oravanpyörään..
    Itse en yläaste/lukioaikana ollut kovin kiinnostunut hikkeilystä, olin tyytyväinen tasaisen varman tallaajan rooliin. Lukion tädithän ne siitä riemastui, kun pärjäsin hyvin mutten ollut kiinnostunut paremmin pärjäämisestä, vaan panostin kilpaurheiluun 110%. Halu kelvata itselleen (olla tekemättä virheitä, virhe tai asia jota en osannut täysin -> vaikka nukkumatta ja syömättä kunnes asia kunnossa…) teki muutamia romahduksia uran aikana, lopulta täys stoppi ja muutaman vuoden hengähdystauko, ei enää polla kestänyt rakasta harrastusta ja elämäntapaa 🙁 Pahinta on kuunnella kysymyksiä "mihin hävisit, olit niin lahjakas" tai "jaa ei kiinnostanutkaan sitten enää", juu kiinnosti, liiankin kanssa…

    Ja nyt sama tilanne kuin sinulla aikaisemmin, kouluun pitäisi lähteä, alalle jonka hakuperusteita ja suuntautumismahdollisuuksia luin jo innoissani pienen kirjan verran, unelma-ala ja tiedän omaavani jo valmiiksi paljon hyvää kokemusta ja tietotaitoa, mutta vähän hirvittää antaa taas itselleen lupa haluta olla jossakin hyvä. Jospa ne muutama aikuistumisen vuosi auttaa? Tai soitto äidille sillointällöin 😉

    • 5.1

      sanoo

      Tuo on kyllä totta, että sillä mentaliteetilla pääsee hyvin eteenpäin ja se on motivoivaa ja antoisaa, mutta onhan siinä aina se negatiivinen puolensa myös.

      Ja lähde ihmeessä sinne opiskelemaan, kasvattaa vaan luonnetta, kun joutuu välillä vähän myöntymään ja joskus jopa hyväksymään, ettei kaikki mene kympillä vaikka tahtoisikin menevän. 🙂

  6. 7

    Irina sanoo

    Yksi (ex-)perfektionisti nostaa käden ylös täällä! Olin hyvin pitkään juuri sellainen, että vaadin itseltäni aivan hurjan paljon ja vain hyvät/parhaat arvosanat olivat riittäviä. Töissä kaikki piti oppia hetinyt ja osata paremmin kuin muut.

    Sitten tapahtui sellaisia elämänmuutoksia että jouduin katsomaan asioita ensimmäistä kertaa aika raa'astikin silmiin. Se mitä opin ja oivalsin oli se, että kukaan muu ei vaadi ja odota minulta niin paljon kuin minä itse. Kukaan muu ei odota ja oleta että olen yli-inhimillisen hyvä. Kukaan muu ei edellytä että opin kaiken heti. Ja sen tajuaminen oli äärimmäisen vapauttavaa! Edelleen haluan olla hyvä ja oppia uusia asioita, mutta en tee enää niin arvosanojen tai arvioiden vuoksi vaan siksi, että nautin oppimisesta. Siksi, että uuden oppiminen ruokkii aivojani ja on hirmuisen mielenkiintoista.

    Ymmärrän siis näkökulmasi aivan täysin mutta yritän nyt jotenkin haparoiden vain saada sanottua että toivon että opit nauttimaan oppimisesta ja oivaltamisesta ihan vain itsesi kehittämisen vuoksi, niillä arvosanoilla kun ei oikeasti ole tulevaisuudessa merkitystä.

    Ja lopuksi kiitos. Kiitos mahtavasta blogista jonka kautta olen löytänyt valtavasti kaikkea uutta ja ihanaa. Ostolakossa on aiheuttanut monen ostolakon sortumisen 😀 Ja erityinen kiitos tästä uudesta, uusiutuneesta Ostolakossa -blogista. Nämä uudet suuntaukset ovat ainakin minusta aivan älyttömän mielenkiintoisia ja saavat blogisi erottumaan muista. Joten kiitos, olet inspiroiva ja upea, vaikka et saisikaan opinnoistasi parasta mahdollista arvosanaa! 😉

    • 7.1

      sanoo

      Kiitos ihanasta kommentistasi! <3
      Tuo on tosiaan totta, ettei kukaan muu vaadi tai odota eikä ketään muuta oikeastaan kiinnostakaan, eli ne tavoitteet ovat vain omien korvien välissä. Toisaalta kun asiat ovat itselleen kiinnostavia ja tärkeitä tahtoo ne oppia omaksi ilokseenkin parhaalla mahdollisella tavalla. Ja saahan siitä tosiaan mielettömät kiksit kun huomaa tajunneensa vaikean konseptin. 🙂

      Ja ihana kuulla, että tykkäät blogin uudesta linjasta. Kun suunnittelin sitä sen "lanseeraaminen" kieltämättä jännitti hieman, sillä vaikka blogini on yhä kosmetiikkablogi, tulee se olemaan sitä eri tavalla kuin ennen. Ihanaa kuitenkin, että uudistunut blogilinja on saanut näin hyvän vastaanoton. 🙂

    • 7.2

      Anonyymi sanoo

      Ootko koskaan ajatellut, että sun syvällistä kiinnostusta tutkia alaa tieteellisestäkin näkökulmasta ja onnistunutta, syvälliseen ymmärtämiseen johtanutta itseopiskelua vois pitää merkkinä siitä, että sulla ois lahjoja vähän tavanomaista enemmän alalle? Ja siten myös jatko-opintoihin? Kun en itse tiedä kemiasta/ kosmetiikasta/ tippainsinööriydestä yhtään mitään, en osaa sanoa, minne hakeutumista vois harkita, mutta siis sellaista yliopistotason meininkiä? Tutkimuspuolta? Tai siis opiskelethan jo nyt hienossa paikassa, mutta entäs valmistumisen jälkeen? Nimittäin noi sun blogitekstit alkaa olla jo todella kiinnostavia ja meikäläisen kannalta ihanan korkealentoisia 🙂 . Tietenkin yritysmaailmassa tarvitaan sun kaltaisia motivoituneita ja alaansa intohimoisesti suhtautuvia, mutta ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa ajatukseni tänne, jos siis tästä sekavasta sepustuksesta jotain tolkkua saa 😀

    • 7.3

      sanoo

      Kiitos ihanasta kommentistasi, siitä tuli todella hyvä mieli. 🙂
      Nyt kun minusta itsestäni tuntuu, että olen loytänyt ihan uuden motivaation ja draivin alalle voi todellakin olla, että tahdon siirtyä hieman uusille urille jossakin vaiheessa vaikkakin pysyä siis täysin ja ehdottomasti kosmetiikkamaailmassa. On kuitenkin aina hyvä muistaa pitää joku kontakti asiakaspalveluun ja oikeisiin asiakkaisiinkin, sillä heidän avullaan muistaa, kenelle tyotä oikeastaan tekeekään, mihin tarpeisiin ja miksi. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *