Bloggauksesta

Rakkaat lukijani.

Olen viimein saanut vastattua kaikkiin esittelykommentteihin joita kirjoititte viime kesä- ja heinäkuussa. Lupasin vastata jokaiseen, ja näin kauan siinä meni. Aivan absurdia. Siihen liittyen haluan kertoa jotain niin itsestäni kuin blogistakin.

Ei pitäisi tällä luonteella ja toimintakyvyllä mennä lupaamaan sellaisia kuin kesäkuussa lupasin. Tätä on vaikea avata, mutta käsittelen lukemaani ja kirjoittamaani jollain tapaa hyvin raskailla prosesseilla. Olen hidas ja jään mietiskelemään asioita. Kognitiivinen toimintakykyni on joillain alueilla tuskastuttavan hidas ja viipyilevä, olen tekemisessäni loputtomiin hiova ja viimeistelevä, en osaa toimia ”liukuhihnalta”. Tämä ei välttämättä näy ulospäin. Mutta melkein kaikki mitä teen, on hyvin hidasta ja vahvasti tunteiden ohjaamaa.

Sen sijaan että olisin nautiskellut mukavista kommenteistanne, lukenut ja julkaissut ne, liitin niihin tajuamattani psykologisen työtaakan. Halusin vastata jokaiseen, mutta jo lyhyt ”Kiitos Anni” saattoi viedä usean minuutin mietiskellessäni, mitä tervehdysilmaisua käyttää. Saatoin jäädä eri kommenttien tunnelmiin pitkäksi aikaa, ajattelemaan ihmistä ja hänen kertomaansa, välähdystä hänen elämästään. Koiraa tai kissaa, viime keväänä syntynyttä esikoista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Halusin kirjoittaa jotain henkilökohtaista ja mukavaa jokaiselle esittäytyneelle lukijalle, ja samalla tein sitä niin raskaalla prosessilla, että siitä tuli ajan puitteissa mahdotonta. Miksi ”ajan puitteissa”, siitä ajattelin tänään kirjoittaa. Mihin minun aikani oikein menee? Enkö muka voinut omistaa vaikka viittä päivää pelkästään esittelykommenteille?

Kesäkuu 2016.

Stressasin itseni niin pahaan tilaan, että jouduin ensimmäistä kertaa blogin aloitettuani pysähtymään ja miettimään, mitä oikein olen hommaamassa. Tällaistako elämää minä haluan?

Olin luonut harrastuksesta elinkeinon ja menestynyt siinä. Olin päässyt asemaan, jossa saatoin elää intohimollani. Sehän oli aivan fantastista. Mutta mitä tuolla tasolla pysyminen pitää sisällään?

Sivunkatselut_blogi_2016

Minun kohdallani se piti sisällään kävijämäärien tarkkaa päivittäistä seuraamista ja toimenpiteitä saavutetun tason ylläpitämiseksi. Se tarkoitti käytännössä melkein päivittäistä postaustahtia, ja jos tarve vaati, useampaa postausta päivässä. Joka päivä sai puntaroida, käytänkö olemassa olevan ajan kommentteihin vai uuden blogikirjoituksen tuottamiseen. Juttuaiheet, innosta ja inspiraatiosta puhumattakaan, eivät ole koskaan olleet haaste, materiaalia ja ideoita riittää enemmän kuin ehdin kirjoittaa. Haaste on ennen kaikkea ajankäytöllinen.

Teen aika ajoin myös muita töitä. Välillä käyn vanhalla työpaikallani Maarianhaminassa tekemässä pätkiä. Näiden pätkien aikana teen – tai tein – blogia samaan tahtiin kuin muulloinkin, seuraten tavoitekävijämääriä ja istuen kirjoittamassa vaikka aamuyöllä jos tilanne niin vaati. Silmissä siinsivät porkkanana etenkin ulkomaanmatkat – kun teen töitä pääsen reissaamaan.

Sateenkaaritikkaribanneri

Blogi on minulle siis sekä harrastus, intohimo että toimeentulon lähde. Ja voisi rehellisesti sanoa, addiktio. Olen koukussa bloggaamiseen.

Siihen saa uppoamaan valtavasti aikaa, ja vaikka kuvaaminen, ideointi, taustatyö, haastattelut, kirjoittaminen, kuvien käsittely, kommentteihin ja sähköposteihin vastaaminen sekä yhteistyöpalavereissa ja välillä PR-tilaisuuksissa käyminen on ihan sairaan kivaa, se on pois jostain muusta. Se on pois hetkestä kirjan kanssa sohvalla. Se on pois lenkkeilystä kaverin kanssa. Se on pois kirjeestä Irmeli-tädille. Se on pois läsnäolosta muilla elämän alueilla.

HavsVidden_IMG_2382_

Ulkopuoliselle voi näyttää, että olen ”vapaalla”. Istun siinä ja hämmentelen maitovaahtoa kahvikupin pinnalla. Mutta vastapäätä istuva puolisoni tietää, että olen usein jossain muualla. Minun on vaikea keskittyä. Kuuntelen kun toinen puhuu, mutta mielessäni olenkin brändin X tehtaalla ja mietin tulevaa laboratoriovierailua. Aikataulutan teemaviikon kirjoituksia. Mietin lukijaa, joka kirjoitti minulle henkilökohtaisen viestin elämästään ja ongelmistaan.

”Sinä olet ihan omassa kuplassasi, Sanni. Sinä et ole moneen vuoteen ollut ihan kunnolla täällä.”

Nämä sanat olen saanut kuulla. Se pitää varmasti paikkansa.

Ironista. Vai onko tämä oikea sana tähän yhteyteen. Asia, joka on valtavan kivaa, kiinnostavaa ja antoisaa, jopa toimeentulon mahdollistavaa,  samalla saa aikaan sen, että menetän jotain muuta tärkeää.

Rovaniemi_Viivi

Kaikilla bloggaajilla ei ole tätä ongelmaa, monelle ei varmasti tuota vaikeuksia erottaa blogiaikaa ja muuta aikaa ja jättää blogia mielestään vaikka viikonlopuiksi ja loman ajaksi. Minulle blogi on elämäntapa, elän ja hengitän sitä. Jokainen tilaisuus, tapaaminen, matka, ateria…. Jokainen voi olla aihe blogiin. Saatan innostua vaikka ruokakaupan kassista tai hullun näköisestä näyteikkunasta – ”tää on nyt päästävä jakamaan..!” Jos en mieti tulevia postauksia tai yhteistyöjuttujen deadlineja, mietin lukijoita ja kommentteja. Ilon ja surun tunteita, koettuja laiminlyöntejä. Voisin kirjoittaa esseen siitä kuinka paljon olen miettinyt lukijoihini liittyviä asioita.

Kirjoittelinkin tästä aiheesta kesällä, se oli yksi välineistäni käsitellä stressiä. Erittelin kirjoituksessa hyviä ja huonoja puolia bloggaamisessa. Tein sen kevyen kuuloisesti, en halunnut oikeasti tuntemani suuren uupumuksen paistavan läpi.

Ahvenanmaa_11_15_IMG_9198

Vielä heinäkuun ajan olin ristiriitojen aallokossa. Olin ihan itse ajanut itseni uupumuksen tilaan ottamalla vastaan muita töitä samalla kun halusin kynsin hampain pitää kiinni blogitulojen tasosta. Ketään muuta ei ollut syyttäminen. Mietin päivittäin onko tässä mitään järkeä.

Syksyn myötä piristyin ja toivuin ja tuli uusi tsemppi päälle. Viimeistään Kreikassa olo oli normalisoitunut. Iloitsin kivoista yhteistyökampanjoista kuten Lumene-kiertueesta ja uusista tuulista blogikodin vaihdon myötä. Valvoin 1. joulukuuta Yhdysvalloissa serkkuni vierashuoneessa odottaen, että kello tulee 8 aamulla Suomen aikaa ja uudet sivuni aukeavat… Olin iloinen ja tyytyväinen vaikka muutto piti sisällään paljon säädettävää ja odottamatontakin oheistekemistä, josta osa on vieläkin kesken.

tervetuloavuosi2017_

Joulun tienoilla tuli uusi uupuminen. Uusi vuosi alkoi pitkän keskustelun merkeissä mieheni kanssa miettien, missä tässä nyt mennään. Mietin täytyykö minun heti uudessa blogikodissani ilmoittaa että jään tauolle, nyt on pakko levätä. En kuitenkaan tehnyt niin.

Ehkä minulla on joku lähestyvä 40 vuoden kriisimomentti meneillään, en tiedä… Kriisi taitaa olla liian voimakas ilmaisu, mutta selvästi ilmassa on elämän suunnan tavoittelua. Mitä tässä nyt haluaa tehdä, mitä priorisoida. Mihin käyttää aikaa. Täytin juuri 38, tuntemukset eivät ehkä ole niin outoja näillä nurkilla elämää.

Ahvenanmaa_11_15_IMG_9120

Kuten viime aikojen muutamista blogipostauksistani on voinut lukea, yritän tällä hetkellä löytää päiviini tasapainoa ja rauhoittua. Todellakin, rauhoittua. Kuoria elämästäni joitain raskaita prosesseja joilla sitä suoritan.

Lähtien vaikka siitä, että mies saa keittää aamulla kahvin ja mä en ole siinä mittaamassa ja punnitsemassa jauhoja keittiövaa’an kanssa…! :D Kahvihifistelijä kun haluaa kahvinsa aina tasalaatuisena. Tai sitten kontrollifriikki, miten sen haluaa nähdä. Miehen mielestä tällaisista ”prosesseista” pitäisi pyrkiä eroon ja ottaa rennommin. Ehkä hän on oikeassa, mene ja tiedä…

Koirat_Rovaniemi_IMG_1603_3

Postaustahtiakin olen saanut hidastettua. Se on todella vaikeaa eikä tätä pysty varmasti kukaan muu kuin toinen blogiaddikti ymmärtämään.

Numerot surettavat – jokainen julkaisematon päivä on notkahdus tilastoissa – ja sitähän me bloggaajat emme halua nähdä. (Tehokkaimmat bloggaajat pitävät tämän vuoksi huolen siitä, että heillä on jatkuvasti varastossa postauksia joita voi ajastaa kun haluaa pitää ”vapaapäivän” tai vaikka -viikon. Minulla ei ole tällaista varastoa vaan jokainen juttuni on kirjoitettu samana päivänä kun se ilmestyy.)

Kysyin itseltäni kumpaako haluat: olla joka päivä läsnä tuhansille ihmiselle netissä ja ihailla tasaisia tilastojasi, vai olla enemmän läsnä niille ihmisille (ja eläimille), jotka ovat lähelläsi täällä fyysisessä elämässä? Vastasin, että haluan sitä jälkimmäistä. Valitsen hapsumatolla kieriskelyn Totin ja Viivin kanssa. Valitsen junan joka vie minut Helsinkiin katsomaan sisareni teatteriesitystä. (Ja jos sen läppärinkin vielä joku päivä kykenisi jättämään kotiin, silloin ollaan voiton puolella.)

Vuoden tavoitteena on myös, jälleen kerran, palata lukemaan kirjoja netin lukemisen sijaan. Jukka – eilen aloitin lukemaan Göran Schildtin Purjehdusta Daphnella. Se on ihana.

Näissä fiiliksissä, tikapuusta otetta hellittäen.

Sanni

Stressi – nykyajan default-elämäntyyli

Stressi. Oletteko huomanneet, miten siitä on tullut itsestäänselvä, hyväksytty osa päivittäistä elämäämme?

Stressaantuneesta tilasta on tullut meidän ”oletustilamme”, default setting. We stress, therefore we are.

Stressi on totta kai myös normaalia elämää ja on tilanteita, joissa sopiva stressi jopa auttaa suorituksessa. Meidän kuuluukin tuntea stressiä. Mutta koko ajan?

 Talvi_IMG_1595_3

Kaikissa mainoksissa korostetaan nykyään stressiä. Puhutaan tuotteista stressaantuneelle iholle, mainostetaan elintarvikkeita, välineitä ja ratkaisuja jotka sopivat ”kiireiseen ja stressaavan elämäntyyliimme.”

”Tästä nopeat valmiiksi maustetut pakastevihannekset koska kellään ei enää ole aikaa tehdä ruokaa”, ”Tästä vitamiinipilleriä että jaksaa”, ”Lähde lomalle stressiä karkuun”. Mainosfilmeissä uupuneet ihmiset juoksevat elämän juoksumatolla kunnes putoavat kun eivät pysy tahdissa. Laivayhtiö tarjoaa taukoa pikaratkaisuna.

Surullisinta on se, että tämä kaikki pitää paikkansa. Meidän elämäntyylimme on muuttunut stressaavammaksi. Me olemme itse siihen syyllisiä, hukutamme itsemme tekemiseen. Jo lapset saattavat uupua harrastuksiinsa joita on melkein joka viikonpäivälle. Balettia, jalkapalloa, kanteleensoittoa, kuoroa, kerhoa… Vanhemmat haluavat tietysti lastensa parasta mutta onko määrä aina laatua..?

Koukussa_Kuormitukseen_VoiHyvin

Emilia Vuorisalmen kolmuni Voi Hyvin -lehdessä 09/16

Miksi me kuormitamme itsemme tekemisellä? Elämme jonkinlaista jatkuvan viihdytyksen ja ärsykekoukun aikakautta – koemme tarvetta koko ajan stimuloda aistejamme. Emme ikäänkuin osaa enää vain olla. Joutilaisuus alkaa olla sukupuuttoon kuollut ajanviete. (Olen saanut aiemmin palautetta ärsyttävästä tavastani yleistää mutta pyydän jälleen kärsivällisyyttä ja että sallitte tämän kaltaiset yleistykset aiheen pohdinnan nimissä, totta kai on joutilaitakin ihmisiä ja myös sairaudet vievät toimintakykyä. Kuitenkin ”stressaava, ylistimuloiva elämäntyyli” on tunnettu ilmiö ja siitä haluaisin kirjoittaa.)

Olin keskiviikkona Helsingissä Laveran 10-vuotisjuhlaseminaarissa, jossa puhui mm. inspiroiva Katja Kokko. Katjan aiheena oli luonnollinen ihonhoito, ja esityksessä sivuttiin myös ei-kosmetiikan keinoja tukea ihon hyvinvointia. Yksi kohta puhutteli minua erityisesti. ”Ota tarpeeksi aikaa joutilaisuudelle ja vietä vähemmän aikaa sosiaalisessa mediassa,” Katja sanoi.

”Some vie hirveästi aikaa ja energiaa.”

Talvi_IMG_1430_2

Sosiaalinen media. Yksi merkittävimmistä viihdemuodoista ja stimulanteista joka koukuttaa ja vie aikaamme. Ja paradoksaalisesti – viihteen ohessa myös stressaa, ahdistaa ja tuo paineita.

Some-uupumus ja -ahdistus ovat tuttuja ilmiöitä yhä useammalle. Olemme luoneet itsellemme kyberympäristön, jonka on ollut tarkoitus viihdyttää ja rentouttaa, tehdä helpoksi tavoittaa ystäviä ja tuttuja. Pikkuhiljaa siitä onkin muodostunut jonkinlainen itsensä antiteesi – kevyt ja helppo kommunikaatio on muuttunut sosiaalisen vahvistuksen ja velvollisuuksien loputtomaksi sykliksi ja koukuttavaksi viihteeksi joka imee päivistämme parhaimmillaan (tai pahimmillaan?) tunteja.  Some-aktiivisuudella mitataan meitä ystävinä, kavereina, jopa työssä. Some vahvistaa ja määrittää meitä. Lopulta kaverien huomioiminen ja vuorovaikutuksen ylläpito somessa voi muuttua uuvuttavaksi työksi – kokemukset siitä, että on jatkuvasti oltava tykkäämässä, kommentoimassa ja osallistumassa eivät ole täysin vieraita monellekaan. Epäaktiivisuus koetaan toisten ignorointina. Enhän halua vaikuttaa välinpitämättömältä.

Miksi kirjoitan tästä johtuu siitä, että minullakin on ongelmia somessa vietetyn ajan hallinnassa. Ja minäkin hukutan itseni tekemiseen. Kuulun juuri niihin ihmisiin, joista tekstin alussa kirjoitin – stressiväestöön. Ihmisiin, jolle stressaantuneesta olotilasta on muodostunut oletusarvoinen tila, normi tila. Ja minä en haluaisi sitä. Haluan taistella sitä vastaan.

Some ja internet ylipäänsä ovat pahimpia aikasyöppöjä mitä on. Netissä vietettyä aikaa on vaikea hallita, ”istun tässä vain hetken ja vastaan nopeasti pariin viestiin” voi muuttua huomaamatta kolmeksi tunniksi. Koko ajan on uusia tilanteita; uusia sähköposteja, Facebook-statuksia, blogikommentteja, kiinnostavia kuvia… Omia blogipostauksia, toisten blogipostauksia, omia insta-kuvia, toisten insta-kuvia. Some-kommunikaatiossa ei ole koskaan ”valmis”, se on jatkuva virta jonka vietäväksi voi helposti antautua niin ettei juuri muuta teekään kuin osallistuu somessa.

Hallittu someilu on hyvä asia. Some on hyvä asia kun siihen ei katoa eikä se ota ylivaltaa, mutta toisille siitä muodostuu juuri sitä tekemistä jolla lopulta tulee kuormittaneeksi itsensä.

Talvi_IMG_1693_2

Vaikkei itse netissä vietetty aika stressaisi, kyse on myös siitä mitä jää tekemättä koska on netissä. Someen, Netflixiin tai pelaamiseen käytetty aika on pois jostain muusta, ja balanssi elämän eri osa-alueiden välillä voi häiriintyä. Läsnäolo on tärkeä sana. ”You get distracted so easily”, sanoi ystäväni Sheila kun vierailin hänen luonaan marrakuussa. Hän oli oikeassa. Sen sijaan että olisin läsnä hetkessä, olenkin jossain muualla. Netissä, useimmiten. Jos en netissä niin ajattelemassa nettiä. Ja mitä seuraavaksi teen siellä.

Ehkä koti olisi siistimpi jos viikottain käyttäisin muutaman some-tunnin siivoamiseen? Ehkä olisin enemmän viivalla läheisteni tärkeistä asioista, jos kuuntelisin heitä tässä todellisuudessa, enkä keskittyisi ihmisten asioihin tai oman napani vahvistamiseen kybertodellisuudessa…?

Minun kohdallani mainoksen tarjoama laivaristeily ei  auta katkaisemaan kuormittavaa, ylitekevää elämäntyyliä. Minun on vaikutettava suoraan ongelmiin, eli ajankäyttööni. Tahdon sanoa EI sille, että meidän kuuluu stressata.

Haluan ottaa aikaa rauhoittumiselle, joutilaisuudellekin. Haluaisin tuntea sen tunteen ettei tarvitse tehdä mitään. Ja nauttia siitä.

Onneksi olen sentään jo päässyt irti useimmista listoistani. Mikä aika kaikkien niiden täyttämiseenkin meni….

Vuosi 2017 on alkanut näissä ajatuksissa.

 

On tämä ihan älytöntä

Suomen matkailu.

Niin paljon kuin haluaisin kotimaan matkailua tukea, realiteetit eivät muuksi muutu: täällä on valtavan kallista matkustaa. On tiedetty jo vuosia, että Suomen ja muun Euroopan väliset matkat ovat usein halvempia kuin Suomen sisäiset, mutta kauemmaksikin pääsee halvemmalle.

Haluaisin viettää tammikuun lopussa synttäreitäni Lapissa, mutta pääsisin halvemmalla juhlimaan viikoksi Las Vegasiin kuin viikonlopuksi Rovaniemelle. :/

tukholmavegas_tammikuu

On tämä vain niin pirun outoa kustannuslogiikkaa että en tule tätä koskaan ymmärtämään. Ovatko lentokoneiden käyttökustannukset oikeasti niin paljon pienemmät kuin rautateiden, että sillä perusteella on mahdollista tarjota lentomatkoja niin paljon huokeammalla kuin junamatkoja?

lasvegascircuscircus_tammikuu17

Pääsisin Tukholmaan 12 eurolla. Sieltä voisin lentää suoralla lennolla Vegasiin 112 eurolla. Ja majoittua kuululle Stripille Fear And Loathing in Las Vegasista tuttuun Circus Circus -hotelliin alle 80 euron hintaan.

tampere_rovis_juna_

ounasvaara_rovis_yksi_yo

Tai, voisin ottaa junan Rovaniemelle. Yöjuna naispaikkahytillä maksaa enemmän kuin lento Las Vegasiin; 119 euroa. Voisin tietysti säästää nukkumalla penkillä hytin sijaan, lippu irtoaisi ”vain” 63 eurolla, tai päiväjunassa 54 eurolla. Mutta perillä Rovaniemellä saisin maksaa hotellihuoneesta alkaen  180 euroa / yö. Jopa yksinkertainen huone matkustajakodissa maksaa enemmän kuin Circus Circus -hotelli Vegasin Stripillä.

rovis_majoitus_tammikuu17

Kaikkein halvin majoitus Rovaniemellä, sänkypaikka hostellin 10 hengen makuusalissa, maksaa 32 euroa. Ehkä hostellimajoitus makuusalissa ei kuitenkaan ole se, mitä synttärimatkalla ensimmäiseksi hakisin… Maailman bilepääkaupungin sydämessä puolestaan majoittuisin hotelli-casino-huvikeskukseen 63 eurolla, tai itse asiassa 32 eurolla koska huone jaettaisiin miehen kanssa.

Rovaniemi 3 yötä: 108 euroa  (juna, halvin peruslippu) + 914 euroa (hotelli ***) = 1022 euroa

Las Vegas 7 yötä: 24 euroa (laivat) + 252 euroa (lennot) + 442 euroa (hotelli ***)  = 718 euroa

Vaikka Vegasin reissun matkakustannuksiin laskisi mukaan laivamatkalla nautitut ateriatkin, ei summa nousisi lähellekään Rovaniemi-viikonlopun kustannuksia.

Edit. Hintatiedot korjattu.

ounasvaara_3yota

circuscircus_viikko_

super8_vegas

Eikö tämä ole ihan hullua?

.

Silti, haluaisin oikeasti Lappiin.

Ylipäänsä, haluaisin harrastaa enemmän kotimaan matkailua. Se ei ole taloudellisesta näkökulmasta valitettavasti minulle mahdollista samassa mittakaavassa kuin ulkomaan matkailu, mutta täällä täytyy tyytyä lyhempiin pyrähdyksiin.

Minulla on suunnitteilla yksi kotimaan matkailuun liittyvä projekti, katsotaan lähdenkö toteuttamaan sitä.

Meanwhile; tonni Lapin lomaan vai parilla huntilla jonnekin Suomen ulkopuolelle? Jotenkin surullinen  valintatilanne. Ainahan voi jäädä myös kotiin.