Humaltumisesta

Miten teihin vaikuttaa alkoholi?

En tiedä kuinka erikoisena aiheena tällaistakin voi pitää kauneusblogissa, mutta se on aihe, josta minun on tehnyt mieli kirjoittaa pitkään. Se on kiinnostava.

SantoWines_IMG_9413

Humala, juopumus, päihtymys, känni. Alkoholista tulee känniin jos sitä juo tarpeeksi, ja toisille tuo ”tarpeeksi” voi olla hyvinkin vähäinen määrä. Tietysti myös olosuhteet vaikuttavat, kuten henkilön koko, sukupuoli ja mitä on syönyt tai syö samanaikaisesti alkoholia nauttiessa.

Humaltumisen nopeutta enemmän minua kuitenkin kiinnostaa se, miten eri lailla alkoholi vaikuttaa ihmisiin. Se on jotenkin todella kiinnostavaa – vaikkakin samalla myös ikäviä ulottuvuuksia sisältävä asia.

Ystavakirjakuva_juusto_viini

Kuten tiedämme, humalatiloja on hyvin monenlaisia, ja puhun nyt päihtymyksen vaikutuksesta enkä pelkästään päihtymyksen syvyydestä. Toisten käytös ja olemus muuttuu humaltuessa hyvinkin paljon, toisten ei juuri lainkaan, vaikka promilleja olisi yhtä paljon. Juuri tämä on minusta kiehtovaa.

Humalatila myös näkyy toisissa nopeammin kuin toisissa; yhden silmät alkavat harittaa jo tuopillisesta kun toinen voi vetää 6-kertaisen määrän alkoholiannoksia ilman että se juuri näkyy ulospäin, vaikka henkilöt olisivat samaa sukupuolta, saman ikäisiä ja saman painoisia. Fyysiset ja kronologiset ominaisuudet eivät siis aina vaikuta.

Mistä tämä johtuu? (Retorinen kysymys, en odota että lukijoiden joukosta löytyy aiheeseen perehtyneitä – mutta jos löytyy niin aina vain parempaa :))

Brasserie_IMG_1287

Ne joiden käytös muuttuu alkoholin vaikutuksesta huomattavasti saattavat tehdä humalatilan syvetessä asioita, joita eivät koskaan tekisi selvin päin.

Heidän harkintakykynsä ja normaali järkensä tuntuu katoavan täysin. Mukaan voi tulla aggressiota, provokaatiota, överiä impulsiivisuutta tai mitä tahansa mikä ei tavallisesti kuulu henkilölle ominaiseen käytökseen. Toiset muuttuvat äänekkäämmiksi ja estottomimmiksi, toiset väsyvät nopeasti ja vahva päihtymys johtaa pian nukahtamiseen tai sammumiseen. Toiset taas alkavat voida pahoin vähäisestäkin alkoholin määrästä ja iloinen kilistely johtaa pian vähemmän iloiseen suuntaan.

Viinilasi_IMG_1367

Minä kuulun niihin, joiden käytökseen tai toimintaan juopumustila ei juurikaan vaikuta. Alkoholi vaikuttaa minuun nopeasti ja voimakkaastikin, mutta se ei vaikuta persoonallisuuteni. En muutu olennaisesti millään tavalla. Olen jo selvin päin äänekäs ja puhelias, sitä ei viinilasillinen enää vahvista. En myöskään tee mitään harkitsematonta enkä koskaan ole seuraavana päivänä joutunut miettimään että ”Hemmetti, mitähän sitä tulikaan tehtyä…”

Päihdyn nopeasti suhteellisen vähäisestä määrästä alkoholia, etenkin jos en ole syönyt mitään ennen alkoholin nauttimista. En pidä tästä lainkaan, sillä en pidä juopumustilasta mutta sen sijaan pidän hyvästä viinistä. Sanonkin välillä, viinin harrastajien luodessa minuun ei-ymmärtäviä katseita, että toivoisin viinissä olevan alkoholia puolet vähemmän. Silloin voisin nauttia hyviä viinejä enemmän ilman ei-toivottua lieveilmiötä joka keskeyttää nautiskeluni välillä todella ärsyttävästi.

Burgundi_Viinitarhat

Miten alkoholi sitten vaikuttaa minuun?

Joo, sanotaan nyt heti että kyllä minusta pikku-hiprakka on ihan kivakin juttu, en väitä että pitäisin alkoholin päihdyttävää (ja rentouttavaa –> lentopelko!!!) vaikutusta kokonaan huonona juttuna, en tosiaan. Se kevyen rentoutunut, lämmin, iloinen ensimmäisen lasillisen fiilis on oikein tervetullut. Mutta kun se jäisi siihen.

Kolme lasia (16 cl) tai puolikas viinipullo johtaa yleensä selvään juopumukseen jos en ole syönyt hetkeen mitään ja alkoholi pääsee imeytymään tyhjässä vatsalaukussa. Kaksikin lasia voi riittää. Juopumus tuntuu hidastuvina reaktioina ja puheen sammaltamisena, samalla kun pystyn kuitenkin täysin kirkkaasti älyllisesti seuraamaan kehoni reaktioita ja mitä minulle tapahtuu. Juopumus tuntuu tavallaan siltä, kuin alkoholi ottaisi kehoni haltuunsa älyä lukuunottamatta, ja suurimmaksi osaksi vain kehon fyysiset toiminnot ovat vaikutuksen kohteena. Voin kylmän viileästi seurata ja analysoida päihtymystilan etenemistä pääni sisällä, pystymättä kuitenkaan tekemään hidastuville liikkeille ja puuroutuvalle puheelle mitään. Tarkkaavaisuus ulkoisia tekijöitä kohtaan herpaantuu, mutta pystyn tarkastelemaan omaa sisäistä tilaani hyvinkin analyyttisesti.

Nopea juopuminen vähäisestä alkoholimäärästä on todella harmillista etenkin viininmaistajaisissa, kun niitä viinejä kuitenkin mielellään maistaisi eikä sylkisi kuppiin… Käytännössä joudun aina kuitenkin jättämään lasit kesken koska en pysty juomaan kaikkea humaltumatta. Sama juttu ravintoloiden maistelumenujen viinipakettien kanssa, joudun aina tilaamaan ne puolikkaina ja usein silloinkin alkoholimäärä on liikaa.

Ruokaviikko_perjantai_juusto_viini

Havaitessani että puheeni alkaa hidastua (välillä tuntuu kuin kuulisin puheeni ikäänkuin ”viiveellä”), lopetan yleensä alkoholin nauttimisen siihen, sillä vaikka olo olisi muuten hyvä, tiedän mitä seuraa pian. Puheen hidastuminen ei liity sekavuuteen tai huonoon oloon, olo voi siis olla yleisesti hyvä ja skarppi vaikka puhe ja motoriset toiminnot hidastuvat.

Raja ”sammaltavan päihtymystilan” ja ”tunnelipäihtymyksen” välillä on kohdallani alkoholiannoksissa mitattuna hiuksen hieno, joskus voi riittää puolikas lasillinenkin.

Viini

”Tunnelikänni” on se vaihe, kun päässä alkaa pyöriä. (Ei varmaan epätuttu ilmiö muillekaan…) Tunnelivaihe voi alkaa ihan odottamatta kuin napista painamalla. Hetkeä aiemmin olet istunut siinä ihan hyvässä fiiliksessä jotain juttua kertoen ja yhtäkkiä tunnet että horisontti keikkaa ja pöytä kallistuu edestäsi. Tätä seuraa sietämätön karusellitunne päässä eikä voi enää keskittyä mihinkään muuhun kuin pyörivän tunteen tasauttamiseen, ja ilta onkin tässä vaiheessa pilalla.

Tähän pisteeseen en todellakaan halua päätyä ja sitä välttelen kaikin keinoin. Kun homma etenee tunneliin, ei minulla ole muuta vaihtoehtoa kuin lopettaa ilta siihen, ja se ei tietenkään ole asia johon kukaan haluaa tähdätä kun ollaan viettämässä mukavaa iltaa kivassa seurassa.

Tunneli-iltoja on onneksi todella harvoin, hyvä jos kerran vuodessa, mutta harvoina tapahtuminakin ne ovat yhtä kaikki erittäin epämiellyttäviä ja aina ketuttaa kun ei tajunnut lopettaa viinin siemailua ajoissa sinä iltana.

HavsViddenIMG_2185

Tänä kesänä minulle osui yksi tällainen ilta. Ja tiedättekö mitä tein? Koska olen halunnut kirjoittaa aiheesta, aloin siinä karusellin keskellä tehdä kännykällä blogiin muistiinpanoa humalatilatuntemuksistani. Ajattelin, että tässä tilassahan sitä varmasti saa parhaiten välitettyä miltä tuntuu.

En kirjoittanut mitään hölmöä vaan ihan asiallisesti näitä samoja juttuja mitä tässä ylempänäkin, mutta voin kertoa, että aamulla heräsin hätkähtäen, että tallensinkohan mä sen muistiinpanon tosiaan luonnoksena vai satuinko painamaan ”Julkaise” -nappia joka mobiilisovelluksesa on hyvinkin lähellä ”Tallenna luonnos” -namiskaa. Mietin että ei herranjestas, mitäs jos ihmiset on aamulla saaneet lukea kahviensa äärellä mun ajatuksia humalatilan etenemisestä, vailla mitään alustusta tai selitystä aiheelle…! :D

idSantoWines_IMG_9428

No, olinhan minä sen kuitenkin tallentanut luonnoksena.

Näin kirjoitin tunnelissa:

  • Vaihe 1: olen vain hyvin kevyesti alkoholin vaikuttama = hiprakassa, menee nopeasti ohi jos en jatka juomista.
  • Vaihe 2: alan juopua. Vielä on kivaa ja tilanne hallinnassa. Olen tilassa, jossa voin täysin analyyttisesti seurata kehoni toimintoja ja tarkkasvuustilan muutoksia ja todeta hidastuneen, tahmean tilan mutta en voi tehdä sille mitään. Se on tapahtunut ja voin tarkkailla sitä ja olla pahoillani kun puhe hidastuu entisestään mutta en voi enää mennä taaksepäin.
  • Vaihe 3: tunnen karusellin. Se iskee niin selvästi että voin määritellä kellontarkkuudella milloin tila alkaa. Tämän  jälkeen kehon ympärille muodostuu kuin lämmin kuori ja tuntuu, että teen kaiken tämän lämpimän, pehmeän kuoren läpi. Toiminnot hidastuvat valtavasti entisestään. Voin seurata kuinka muodostan sanoja sammaltaen ja tunnen kuinka hitaasti pääni kääntyy, mutta en voi pysäyttää tilannetta. Päässä pyörii jos yritän keskittää katseen pitkäksi aikaa johonkin. Järkihavainnot ovat edelleen samat kuin selvänä ja voin seurata tilannetta kuin ulkopuolinen mutta juuri minun kehoni on se joka on humaltunut.

Lentopelko_viini

Miten alkoholi vaikuttaa teihin? Tuleeko teistä erilaisia? Oletteko koskaan tehneet humalassa jotain mikä olisi todella kaduttanut?

Myöntääkö joku suoranaisesti pitävänsä humalahakuisesta juomisesta?

Vai jätätkö alkoholin kokonaan väliin?

.

Tämä kirjoitus ei kannusta ketään käyttämään alkoholia. Kohtuukäyttö on paras käyttö mutta sekään ole kaikille mahdollista. Kirjoittaja pitää viinistä mutta ei humalasta.

Porua puruista

Taas tällainen ”kaikesta se Sanni kirjoittaakin” -aihe. Mutta oikeasti: tämä on vaivannut minua todella pitkään, asia on jopa sillä vakavuusasteella että se aikaansaa taloudessamme säännöllisesti riitoja.

Inspiroiduin bloggaamaan aiheesta kiertotietä luettuani Virven kirjoituksen (kosmetiikka)jätteen lajittelusta (on muuten hemmetin hyvä postaus). Asiani ei liity kosmetiikkaan vaan jätteeseen. Erääseen tiettyyn biojätteeseen.

(…ja sen kautta laajemmin asennekysymyksiin.)

Biojatteet_IMG_7865

Aloitetaan heittämällä ilmaan kysymys: kuinka moni teistä lajittelee biojätteet? Ja vähän Virven esiinnostamaa teemaa mukaillen: kuinka moni lajittelee mitään kodin jätteitä ylipäänsä? Lasit, metallit, kartongit..? Myöntääkö joku heittävänsä kaikki vain samaan roska-astiaan?

Mr. Karkkipäivä myöntäisi.

Hän tekee sitä silloin kun minä en ole kotona.

Tästä saisi ihan oman postauksenkin…

Mutta tänään erityisesti aiheena jäte nimeltä:

Kahvinpuru_IMG_7867

Kahvinpurut.

Kahvinpurut ovat biojätettä ja ne kuuluu laittaa biojäteastiaan, eikö niin. Niitä ei kuulu kaataa viemäriin tai wc-pönttöön. Näin minä olen oppinut, ja tämän vahvistaa mikä tahansa jätevesihuollon taho.

Puolet tämän kaksihenkisen talouden asukkaista vetää ne purut kuitenkin vessasta. Ja minä haluan toimia toisin.

Ongelma? Kahvinpurut ovat märkiä. Vähintään kosteita, koska käytämme pressopannua jonka pohjalle purut jäävät paljon kosteammiksi kuin filtterikeittimen suodatinpussiin. Märkää jätettä ei voi laittaa biojäteastiaan, sillä silloin a) sisältö homehtuu ja/tai b) pussi hajoaa liiasta kosteudesta.

Mitä siis voi tehdä?

Kahvinpuru_IMG_7870

Minun ratkaisuni: kuivatan purun ennen kuin laitan sen jäteastiaan.

Ei millään lailla keittiön siisteysvaikutelmaa ylläpitävä ratkaisu, mutta ratkaisu kuitenkin. Kaadan purut lautaselle jossa ne viettävät vuorokauden tai pari ja siirtyvät jäteastiaan kun ovat tarpeeksi kuivia.

Tästä meillä riidellään. Onhan se purulautanen aika karun näköinen somiste. Mutta ennen kaikkea riidat koskevat jätteiden käsittelyyn liittyviä asenne-eroja ja lajittelun mielekkyyttä ylipäänsä.

Jätteiden lajittelu on talouden miesjäsenen näkökulmasta täysin turhaa, ”koska kaikki roskat päätyvät jätehuollossa lopulta kuitenkin samaan kasaan”.

Biojate_IMG_7866

Minä uskon toisin ja tulen aina lajittelemaan, olen kasvanut siihen ja minulle se on yhtä itsestäänselvä tottumus kuin hampaiden pesu tai alusvaatteiden käyttö. Sen kuuluisi minusta olla yhtä itsestäänselvää kaikille.

Matkustellessa huomaan ärtyväni valtavasti piittaamattomuudesta lajittelua kohtaan. Vain aniharvoissa niistä maista, joissa olen vieraillut, tunnutaan välittävän pätkääkään jätelajittelusta. Asukkaille ei ylipäänsä tarjota mahdollisuutta viedä jätteitä eriteltyihin keräyspisteisiin, tai pisteet ovat niin harvaan sijoitettuja, ettei rivikansalainen jaksa nähdä vaivaa kuljettaakseen roskapusseja toiselle puolelle kaupunkia. Surullista kyllä, hyvin usein piittaamattomuus johtuu kuitenkin yksilön omasta välinpitämättömyydestä. Vaikka taloyhtiö tarjoaisikin lajittelupisteet, asukas ei piittaa. ”Ähh, heitä sinne samaan roskikseen kuin muutkin”, saan usein kuulla kun kysyn isäntäväeltä, mihin voisin laittaa esimerkiksi käytetyn säilykepurkin.

Kun ajattelee, että todennäköisesti suurin osa maailman ihmisistä toimii ja ajattelee näin, niin kyllä, voi ymmärtää ”Mr-Karkkipäivien” suhtautumisen ja luovutuksen asian suhteen. ”Miksi ihmeessä tunkisin maitotölkit eri astiaan kuin muut roskat?”, sanoo mieheni. ”Sillä ei ole mitään merkitystä maailman mittakaavassa”.

Jos keskittyisin miettimään tätä ja kaikkea reissuissa näkemääni, alkaisin ehkä itsekin vaipua luovutuksen puolelle. Mutta en tee niin.

Kahvinpuru_IMG_7868

Minä en tee niin, koska kyse on arvoista ja asioista, joita pidän tärkeänä; haluan pitää huolta ympäristöstä jossa elän. Vaikka tekoni olisivat häviävä pisara meressä, tunnen tekeväni oikein. Miten voisin suhtautua millään muulla lailla? Tämä maapallohan on kotini!

Siksi lajittelen. Laitan pahvit pahvinkeräykseen, kartongit ja tetrat kartonkilootaan, vien pienmetallit ja lasit kauempana sijaitsevaan keräyspisteeseen, suuremmat kodinkonejätteet markettien keräyspisteisiin. Ja kuivatan kahvinpurut uunoturhapuromaisen fiksulla tekniikallani, jotta nekin voivat päätyä viemäristön sijaan kompostoitaviksi.

Voihan se olla idioottmaista. Etenkin nuo kahvinpurut. Mutta tärkeintä on, että koen itse tekeväni oikein. Kun lajittelen, teen oikein ympäristöä kohtaan. Kahvinpurut ovat vain pieni osa, ja tietysti luonnon kannalta ihan häviävän vähämerkityksellinen juttu verrattuna maatumattomaan ongelmajätteeseen kuten muoviin. Mutta kahvinpurut ovat asenne. Ne kertovat arvoistani ja siitä, että välitän ja haluan edes yrittää.

Mitä tapahtuu, jos kaikki luovutamme?

.

P.S. Kevyempänä loppukaneettina: jos jollakulla on antaa vinkki kahvinpurujen järkevämmästä ja esteettisesti mielekkäämmästä käsittelystä, otan sellaisen ilolla vastaan.

Bloggauksesta

Rakkaat lukijani.

Olen viimein saanut vastattua kaikkiin esittelykommentteihin joita kirjoititte viime kesä- ja heinäkuussa. Lupasin vastata jokaiseen, ja näin kauan siinä meni. Aivan absurdia. Siihen liittyen haluan kertoa jotain niin itsestäni kuin blogistakin.

Ei pitäisi tällä luonteella ja toimintakyvyllä mennä lupaamaan sellaisia kuin kesäkuussa lupasin. Tätä on vaikea avata, mutta käsittelen lukemaani ja kirjoittamaani jollain tapaa hyvin raskailla prosesseilla. Olen hidas ja jään mietiskelemään asioita. Kognitiivinen toimintakykyni on joillain alueilla tuskastuttavan hidas ja viipyilevä, olen tekemisessäni loputtomiin hiova ja viimeistelevä, en osaa toimia ”liukuhihnalta”. Tämä ei välttämättä näy ulospäin. Mutta melkein kaikki mitä teen, on hyvin hidasta ja vahvasti tunteiden ohjaamaa.

Sen sijaan että olisin nautiskellut mukavista kommenteistanne, lukenut ja julkaissut ne, liitin niihin tajuamattani psykologisen työtaakan. Halusin vastata jokaiseen, mutta jo lyhyt ”Kiitos Anni” saattoi viedä usean minuutin mietiskellessäni, mitä tervehdysilmaisua käyttää. Saatoin jäädä eri kommenttien tunnelmiin pitkäksi aikaa, ajattelemaan ihmistä ja hänen kertomaansa, välähdystä hänen elämästään. Koiraa tai kissaa, viime keväänä syntynyttä esikoista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Halusin kirjoittaa jotain henkilökohtaista ja mukavaa jokaiselle esittäytyneelle lukijalle, ja samalla tein sitä niin raskaalla prosessilla, että siitä tuli ajan puitteissa mahdotonta. Miksi ”ajan puitteissa”, siitä ajattelin tänään kirjoittaa. Mihin minun aikani oikein menee? Enkö muka voinut omistaa vaikka viittä päivää pelkästään esittelykommenteille?

Kesäkuu 2016.

Stressasin itseni niin pahaan tilaan, että jouduin ensimmäistä kertaa blogin aloitettuani pysähtymään ja miettimään, mitä oikein olen hommaamassa. Tällaistako elämää minä haluan?

Olin luonut harrastuksesta elinkeinon ja menestynyt siinä. Olin päässyt asemaan, jossa saatoin elää intohimollani. Sehän oli aivan fantastista. Mutta mitä tuolla tasolla pysyminen pitää sisällään?

Sivunkatselut_blogi_2016

Minun kohdallani se piti sisällään kävijämäärien tarkkaa päivittäistä seuraamista ja toimenpiteitä saavutetun tason ylläpitämiseksi. Se tarkoitti käytännössä melkein päivittäistä postaustahtia, ja jos tarve vaati, useampaa postausta päivässä. Joka päivä sai puntaroida, käytänkö olemassa olevan ajan kommentteihin vai uuden blogikirjoituksen tuottamiseen. Juttuaiheet, innosta ja inspiraatiosta puhumattakaan, eivät ole koskaan olleet haaste, materiaalia ja ideoita riittää enemmän kuin ehdin kirjoittaa. Haaste on ennen kaikkea ajankäytöllinen.

Teen aika ajoin myös muita töitä. Välillä käyn vanhalla työpaikallani Maarianhaminassa tekemässä pätkiä. Näiden pätkien aikana teen – tai tein – blogia samaan tahtiin kuin muulloinkin, seuraten tavoitekävijämääriä ja istuen kirjoittamassa vaikka aamuyöllä jos tilanne niin vaati. Silmissä siinsivät porkkanana etenkin ulkomaanmatkat – kun teen töitä pääsen reissaamaan.

Sateenkaaritikkaribanneri

Blogi on minulle siis sekä harrastus, intohimo että toimeentulon lähde. Ja voisi rehellisesti sanoa, addiktio. Olen koukussa bloggaamiseen.

Siihen saa uppoamaan valtavasti aikaa, ja vaikka kuvaaminen, ideointi, taustatyö, haastattelut, kirjoittaminen, kuvien käsittely, kommentteihin ja sähköposteihin vastaaminen sekä yhteistyöpalavereissa ja välillä PR-tilaisuuksissa käyminen on ihan sairaan kivaa, se on pois jostain muusta. Se on pois hetkestä kirjan kanssa sohvalla. Se on pois lenkkeilystä kaverin kanssa. Se on pois kirjeestä Irmeli-tädille. Se on pois läsnäolosta muilla elämän alueilla.

HavsVidden_IMG_2382_

Ulkopuoliselle voi näyttää, että olen ”vapaalla”. Istun siinä ja hämmentelen maitovaahtoa kahvikupin pinnalla. Mutta vastapäätä istuva puolisoni tietää, että olen usein jossain muualla. Minun on vaikea keskittyä. Kuuntelen kun toinen puhuu, mutta mielessäni olenkin brändin X tehtaalla ja mietin tulevaa laboratoriovierailua. Aikataulutan teemaviikon kirjoituksia. Mietin lukijaa, joka kirjoitti minulle henkilökohtaisen viestin elämästään ja ongelmistaan.

”Sinä olet ihan omassa kuplassasi, Sanni. Sinä et ole moneen vuoteen ollut ihan kunnolla täällä.”

Nämä sanat olen saanut kuulla. Se pitää varmasti paikkansa.

Ironista. Vai onko tämä oikea sana tähän yhteyteen. Asia, joka on valtavan kivaa, kiinnostavaa ja antoisaa, jopa toimeentulon mahdollistavaa,  samalla saa aikaan sen, että menetän jotain muuta tärkeää.

Rovaniemi_Viivi

Kaikilla bloggaajilla ei ole tätä ongelmaa, monelle ei varmasti tuota vaikeuksia erottaa blogiaikaa ja muuta aikaa ja jättää blogia mielestään vaikka viikonlopuiksi ja loman ajaksi. Minulle blogi on elämäntapa, elän ja hengitän sitä. Jokainen tilaisuus, tapaaminen, matka, ateria…. Jokainen voi olla aihe blogiin. Saatan innostua vaikka ruokakaupan kassista tai hullun näköisestä näyteikkunasta – ”tää on nyt päästävä jakamaan..!” Jos en mieti tulevia postauksia tai yhteistyöjuttujen deadlineja, mietin lukijoita ja kommentteja. Ilon ja surun tunteita, koettuja laiminlyöntejä. Voisin kirjoittaa esseen siitä kuinka paljon olen miettinyt lukijoihini liittyviä asioita.

Kirjoittelinkin tästä aiheesta kesällä, se oli yksi välineistäni käsitellä stressiä. Erittelin kirjoituksessa hyviä ja huonoja puolia bloggaamisessa. Tein sen kevyen kuuloisesti, en halunnut oikeasti tuntemani suuren uupumuksen paistavan läpi.

Ahvenanmaa_11_15_IMG_9198

Vielä heinäkuun ajan olin ristiriitojen aallokossa. Olin ihan itse ajanut itseni uupumuksen tilaan ottamalla vastaan muita töitä samalla kun halusin kynsin hampain pitää kiinni blogitulojen tasosta. Ketään muuta ei ollut syyttäminen. Mietin päivittäin onko tässä mitään järkeä.

Syksyn myötä piristyin ja toivuin ja tuli uusi tsemppi päälle. Viimeistään Kreikassa olo oli normalisoitunut. Iloitsin kivoista yhteistyökampanjoista kuten Lumene-kiertueesta ja uusista tuulista blogikodin vaihdon myötä. Valvoin 1. joulukuuta Yhdysvalloissa serkkuni vierashuoneessa odottaen, että kello tulee 8 aamulla Suomen aikaa ja uudet sivuni aukeavat… Olin iloinen ja tyytyväinen vaikka muutto piti sisällään paljon säädettävää ja odottamatontakin oheistekemistä, josta osa on vieläkin kesken.

tervetuloavuosi2017_

Joulun tienoilla tuli uusi uupuminen. Uusi vuosi alkoi pitkän keskustelun merkeissä mieheni kanssa miettien, missä tässä nyt mennään. Mietin täytyykö minun heti uudessa blogikodissani ilmoittaa että jään tauolle, nyt on pakko levätä. En kuitenkaan tehnyt niin.

Ehkä minulla on joku lähestyvä 40 vuoden kriisimomentti meneillään, en tiedä… Kriisi taitaa olla liian voimakas ilmaisu, mutta selvästi ilmassa on elämän suunnan tavoittelua. Mitä tässä nyt haluaa tehdä, mitä priorisoida. Mihin käyttää aikaa. Täytin juuri 38, tuntemukset eivät ehkä ole niin outoja näillä nurkilla elämää.

Ahvenanmaa_11_15_IMG_9120

Kuten viime aikojen muutamista blogipostauksistani on voinut lukea, yritän tällä hetkellä löytää päiviini tasapainoa ja rauhoittua. Todellakin, rauhoittua. Kuoria elämästäni joitain raskaita prosesseja joilla sitä suoritan.

Lähtien vaikka siitä, että mies saa keittää aamulla kahvin ja mä en ole siinä mittaamassa ja punnitsemassa jauhoja keittiövaa’an kanssa…! :D Kahvihifistelijä kun haluaa kahvinsa aina tasalaatuisena. Tai sitten kontrollifriikki, miten sen haluaa nähdä. Miehen mielestä tällaisista ”prosesseista” pitäisi pyrkiä eroon ja ottaa rennommin. Ehkä hän on oikeassa, mene ja tiedä…

Koirat_Rovaniemi_IMG_1603_3

Postaustahtiakin olen saanut hidastettua. Se on todella vaikeaa eikä tätä pysty varmasti kukaan muu kuin toinen blogiaddikti ymmärtämään.

Numerot surettavat – jokainen julkaisematon päivä on notkahdus tilastoissa – ja sitähän me bloggaajat emme halua nähdä. (Tehokkaimmat bloggaajat pitävät tämän vuoksi huolen siitä, että heillä on jatkuvasti varastossa postauksia joita voi ajastaa kun haluaa pitää ”vapaapäivän” tai vaikka -viikon. Minulla ei ole tällaista varastoa vaan jokainen juttuni on kirjoitettu samana päivänä kun se ilmestyy.)

Kysyin itseltäni kumpaako haluat: olla joka päivä läsnä tuhansille ihmiselle netissä ja ihailla tasaisia tilastojasi, vai olla enemmän läsnä niille ihmisille (ja eläimille), jotka ovat lähelläsi täällä fyysisessä elämässä? Vastasin, että haluan sitä jälkimmäistä. Valitsen hapsumatolla kieriskelyn Totin ja Viivin kanssa. Valitsen junan joka vie minut Helsinkiin katsomaan sisareni teatteriesitystä. (Ja jos sen läppärinkin vielä joku päivä kykenisi jättämään kotiin, silloin ollaan voiton puolella.)

Vuoden tavoitteena on myös, jälleen kerran, palata lukemaan kirjoja netin lukemisen sijaan. Jukka – eilen aloitin lukemaan Göran Schildtin Purjehdusta Daphnella. Se on ihana.

Näissä fiiliksissä, tikapuusta otetta hellittäen.

Sanni