Tänään halusin olla hiljaa

Tykkään puhua paljon, mutta tykkään myös olla hiljaa. Haluan olla hiljaa. Välillä en halua puhua mitään, en kenenkään kanssa. Tarvitsen hiljaisuutta ja omaa aikaa.

Patmos_IMG_2598_2

Joskus minusta tuntuu, että puhun liikaa ja liian kovaa. Puheliaana ihmisenä sitä ei aina huomaa. Kun oma äänekkyys ja ryöpsähtelevä puhetyyli on aina ollut osa persoonaa ja luontainen tapa ilmaista itseään, ei välttämättä tajua olevansa äänessä ”tavallista” enemmän. Tai huutavansa, kun toiset puhuvat. Oikeastaan, vasta kun kuuntelen nuorinta sisartani, ymmärrän miltä itse kuulostan muiden korviin. Nuorin sisareni on, jos mahdollista, vielä minuakin puheliaampi. Meitä yhdistää myös herkkä innostuvuus ja ravihevosen lailla kiitävä tapa kertoa meitä innostavista ja inspiroivista asioista. Elehdimme käsillämme, viuhdomme, puhumme koko kehollamme. Ja tosiaan, usein äänenvoimakkuus on normaalin puheen sijaan melkein huutoa.

”Oletko varma ettei suvussanne ole italialaista verta..?” kreikkalaiset ystäväni vitsailevat usein.

Olen äänekäs jopa kreikkalaisiin verrattuna.

Mutta – ja tätä monen on vaikea ymmärtää: haluan olla myös yksin ja ihan ääneti. Hiljaisuus on minulle yhtä luontevaa kuin äänekkyys. Joskus haluan olla hiljaa seurassakin ja vain kuunnella. Se on rentouttavaa.

Patmos_IMG_2570_2

Tänään halusin olla yksin.

Mutta miten onnistua olemaan yksin tällä persoonalla..? Sitä olen taas tällä matkalla miettinyt.

Patmos_IMG_2554_2

 

En tiedä mikä minussa vetää ihmisiä lähestymään ja tekemään tuttavuutta. Minulle tullaan juttelemaan, vaikka en ottaisi ohikulkijoihin edes katsekontaktia.

Halusin olla tänään yksin, ja se onnistui kaksi tuntia.

Ilmestysluolalla kohtasin naisen, joka tervehti minua kuin vanhaa tuttua. Itse en tunnistanut häntä. Nainen oli kuulema nähnyt minut keskiviikkoiltana eräässä kalatavernassa (jossa taas olin suustani kiinni tavernan henkilökunnan kanssa), ja nyt olin siis ”tuttu”. ”You are that lady from Finland!” hän huudahti, ja kertoi kuunnelleensa tavernan omistajan kanssa käymääni keskustelua. Kysymättä sen kummemmin mihin olin menossa ja sopiiko liittyä seuraan, nainen käveli kanssani ylös Choraan. Matkan aikana sain kuulla että hän on Saksasta, vuokraa taloa Patmoksella, on työtön ja löysi Patmoksen 80-luvulla hypätessään Pireuksessa kerran väärään laivaan.

Patmos_IMG_2623_2

Huomasin uupuvani naisen jutustelusta. (Niinkuin moni kenties uupuu minun ääniaallokostani…) Olisin tänään todella halunnut olla itsekseni ja vaellella Choran kujilla ajatusteni kanssa. Tarvitsin sitä.

Lopulta nainen lähti Choran saavutettuamme toiseen suuntaan. Sain olla rauhassa 45 minuuttia.

Lounaalla Choran ainoassa auki olevassa ravintolassa ehdin tarttua menuun, kun viereisestä pöydästä tervehdittiin minua ja pyydettiin liittymään seuraan. Piti miettiä hetki missä olin nähnyt miehen. Joo, hän puhutteli minua Choran edustalla ottaessani kuvaa, ”Haluatko että otan kuvan sinusta ja maisemasta?” ”Ei kiitos”.

Nyt olimme siis tuttuja.

Patmos_IMG_2624_2

Ravintolan pöytien ollessa aika täysiä, ajattelin, että samahan se on istua tähän. Pian olimme keskustelleet hiusteni väristä, Patmoksen tunnelmasta, Suomen kaupunkiarkkitehtuurista, ravintoloiden hinnoista, ouzosta, saaren pormestarista ja Kreikan taloustilanteesta. Ouzo-lasillinen löysi tiensä myös käsiimme.

No, se siitä itsekseen olosta. Pian minut oli kutsuttu illalliselle tavernaan jossa mies, Gregory, oli kuulema syönyt edellisiltana elämänsä parasta kalakeittoa.

Hmmmm… minulla oli kämpillä odottamassa eilisillan horiatiki-salaatin jämä ja tonnikalapurkki. Lähtisinkö kuitenkin Gregoryn kanssa kalakeitolle..?

Katsoin tekstiviestit. Siellä oli viesti keskiviikkona tapaamaltani Viktorilta, akupunktööriltä. ”Tule kello 19 Trexanderiin, minulla on tänään syntymäpäivä”, viestissä luki.

.mmmmmm.

Tänään halusin olla yksin.

Mutta kohta olen jo myöhässä syntymäpäiviltä.

.

Päivän odottamattomin kohtaaminen tapahtui Skalan vanhan kaupungin kadulla. Tällä kertaa minua ei puhuteltu. Hätkähdin, kun yläpuolellani oli yhtäkkiä valtava pää.

Patmos_IMG_8384

”Missä sinun sarvesi on”, sanoin. Hevonen vaikutti epätodelliselta, taruolennolta. Mistä se siihen ilmestyi.

Hevonen ei vastannut.

Se antoi minun mennä.

Ajatuksia kokemisesta

Terveisiä joogaretriitistä.

Viimeiset neljä päivää ovat olleet todella intensiivisiä, ohjelmaa on aamuseitsemästä iltakymmeneen. Olen herännyt aamuisin kuudelta ja ihmetellyt illallisen jälkeen, vetäytyessäni huoneeseeni kymmenen jälkeen, miten toiset jaksavat valvoa yömyöhään ja osallistua aamutunneille… Toiset ovat superihmisiä. :)

Amorgos_Elysia_IMG_7636

Tänään on retriitin viimeinen päivä ja otin aamupäivän ”vapaata” ohjelmasta koska tunsin tarvitsevani hetken verran omaa tilaa ja aikaa. Ja kyllä, tunsin halua jakaa teille tunnelmia vaikka nopeankin, vähätekstisen julkaisun muodossa.

Yksi asioista joita olen täällä miettinyt erityisen paljon on tämä valtavan voimakas tarpeeni jakaa. Sehän on yksi blogin pitämisenkin kulmakiviä, ilman halua jakaa, mitä olisi blogi? Jollekulle ehkä kaupallinen markkinointiväline? Minulla on aina ollut todella voimakas tarve jakaa kokemuksia ja ajatuksia; nuorempana satujen ja tarinoiden muodossa, teini-ikäisenä kirjeystävyyden kautta ja nyt viimeiset vuodet julkisen blogin muodossa. Jakaminen monistaa tunteet ja kokemukset, tekee niistä vahvempia, intensiivisempiä. Ikäänkuin… merkityksellisempiä. Rakastan välittää. Vuorovaikuttaa.

Mutta olen alkanut miettiä, onko tämä tunne ottanut jo liikaakin tilaa minussa..? Tunteesta on tullut niin voimakas, että huomaan olevani sen vallassa oikeastaan jatkuvasti. En ikäänkuin pysty olemaan tilanteissa läsnä sataprosenttisesti itsenäni, pelkästään omasta havaintokulmastani, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Havainnoin, jäsentelen, analysoin jatkuvasti – miettien samalla koko ajan kuinka välitän nämä havainnot muille. Yritän ymmärtää, miksi tunnen näin. Olenko onnistunut koukuttamaan itseni sosiaaliseen vuorovaikutukseen niin, että olen jollain tapaa jopa menettänyt kykyni nauttia asioista täysin yksin, niin että kokijana olen vain minä itse, Sanni?

Amorgos_IMG_7729_2

Olemme ihmisiä ja sosiaalisia olentoja. Halu jakaa on tietysti myös täysin luonnollinen asia, se sitoo meitä yhteen ja vahvistaa yhteisöllisyyttä. Mutta jossain menee varmasti raja sille, milloin jakamisesta ehkä tulee…. apua, en pidä tästä sanasta yhtään mutta pakko se on sanoa…. pakkomielle? Tai vähintään addiktio..? Näitä asioita, monen muun elämänvaiheeseeni liittyvän kysymyksen joukossa, olen mietiskellyt viime päivinä.

Voisinpa sanoa, että joogaretriitti olisi auttanut minua saamaan takaisin fokustani, kirkastanut ajatuksiani ja helpottanut asettamaan prioriteetteja. Se on antanut tilaa ajatuksille, mutta taidan tarvita pidemmän retriitin jotta löytäisin sen langan joka on vierinyt syvälle sohvan alle. Kadonnut mieleni pinoihin ja jemmoihin ja konstruktioihin.

(”Mistä se nyt puhuu…?”)

Tämäkin on jännä juttu. Että jaan tällaistakin itsestäni, ihan tarpeettomasti. Vaikka blogini ei ole päiväkirjamainen julkaisu jossa kerron itsestäni ja elämästäni, olen tottunut kirjoittamaan avoimesti kun mielessäni on ahdistusta tai ikävää. En pysty tai ehkä haluakaan täysin kätkeä sitä, jos elämässäni tapahtuu jotain vähemmän mukavaa. Tuntuisi feikiltä kirjoittaa pelkästään vaaleanpunaisista ponijutuista ja hyväntuoksuisista shampoista silloin kun mielessä on surua. Jotenkin koen, että haluan olla rehellinen tuntemuksistani, vaikkei kaikkien tunteiden tarvitsekaan näkyä lukijoilleni.

Ei filttereitä.

Mutta Karkkipäivä on hyvän mielen blogi eikä täällä vellota huolissa, vaikka ne tiedostetaankin. Moni teistä saa blogistani hyvää mieltä, niin myös minä itse. Kirjoitan ehkä harvemmin työstäessäni harmaita juttuja, mutta palaan tänne saamaan iloa ja energiaa.

Palaillaan siis pian jonkun värikkään, hyväntuoksuisen tai maukkaan aiheen merkeissä :)

Amorgos_Langada_IMG_0744

Amorgos_Elysia_IMG_7493

Amorgos_Elysia_IMG_0541_2  Amorgos_Elysia_IMG_0862 Amorgos_Elysia_IMG_7521 Amorgos_Elysia_IMG_7552  Amorgos_Elysia_IMG_7697_2

Amorgos_Elysia_IMG_0849

Amorgos_Elysia_IMG_7731

Onnen äärellä pohjoisessa

En tiedä montaakaan toista asiaa joka toisi minulle yhtä paljon onnen tunteita kuin luonto. Valitettavasti edes kosmetiikka ei tule lähellekään. Ei se taida ehkä edes olla valitettavaa, kosmetiikka tuo ihan toisenlaista iloa jolle on myös oma paikkansa elämässä.

Mutta luonto. Siitä saa sellaista alkukantaista energiaa, tyyneyttä, iloa ja rauhaa että toivoisi jokaisen silloin tällöin pääsevän latautumaan tällaisten tunteiden äärelle. Vietin myös melkein kolme kokonaista päivää ilman elektroniikkaa. Sekin rentoutti valtavasti.

Olin ei-kiipeilevänä jäsenenä mukana jääkiipeilevän kaveriporukan viikonloppuretkellä Posion Korouomalla.  Muiden hakatessa jäätä minä kävelin kilometreittäin hiljaisen metsän keskellä. Nautin joka askeleesta ja yksinäisyydestä, mahdollisuudesta vaipua omaan meditatiiviseen rauhaan.

Iltaisin kuuntelin kodassa kiipeilijöiden tarinoita. En voinut osallistua mutta kuuntelin ja opin toisten maailmasta sitäkin mieluummin. Kuinka monta kp:tä jollakin seinällä voi mennä. Paljonko ruuvit, jatkot ja hakut maksavat. Missä on Suomen hienoimmat jääputoukset. En tullut mukaan tänä viikonloppuna jutellakseni tai ollakseni paljon äänessä.

Nukahdin aikaisin kaminan pöhisevään lämpöön, raikkaan ulkoilun miellyttävästi väsyttämänä. Heräsin varhain muiden vielä nukkuessa, venyttäen hetkeä pujahtaa kodan lämmöstä ulos pakkaseen wc-reissulle. Luin aamun hämärässä himmeän otsalamppuni valossa Daphne-purjeveneen matkoista Välimerellä. Kontrasti talviseen Suomeen. Kummatkin ihania omalla tavallaan.

Korouoma

Korouoma piippukota

Korouoma Mammutti

Jääkiipeily

Jääkiipeily

Korouoma

Korouoma piippukota

Korouoma piippukota

Korouoma

Korouoma poro

Talvi

Korouoma_paiva1

lumikenkäily

Rakkaat Meindl-buutsini viettävät tänä vuonna 10-vuotissynttäreitä. <3

Korouoma

Ystävien noustessa maanantai-iltana etelään vievään junaan minä sain jäädä vielä Lappiin.

Siitä lisää pian.

Viikonlopun aikana käytetty kosmetiikka:

Huulirasva

Hammastahna

Silmänympärysvoide

Savetit

Ei, en pessyt edes kasvoja vaikka mukana oli puhdistusliinoja. En jaksanut :)