Paikoista ja kiintymyksestä. Ja vähän ruoastakin.

Kiinnyttekö te paikkoihin?

Kysyin joku aika sitten mieheltäni, mitkä ovat hänen lempipaikkojaan lapsuudenkotinsa kylällä ja Kuopiossa, jossa tutustuimme. Mies katsoi minua hetken aikaa vaiti, näyttäen ehkä vähän kiusaantuneelta tai vaihtoehtoisesti siltä, että häneltä kysytään jotain johon kysyjän pitäisi tietää vastaus. Sitten hän sanoi; ”Sanni, tiedäthän sinä. Minä en ole niinkuin sinä. En minä kiinny paikkoihin, en luo niihin tunnesidettä samalla lailla kuin sinä. Minulle ne ovat vain paikkoja. Niihin voi liittyä mukavia muistoja mutta ei minulla ole mitään tarvetta palata niihin uudelleen ja uudelleen. Ei minua haittaisi vaikka en enää koskaan näkisi näitä paikkoja.”

Tällaisissa asioissa olemme niin erilaisia. Valtavan erilaisia.

Minä kiinnyn paikkoihin niinkuin ihmisiin. Juuri siksi on niin ihana palata samoihin kohteisiin reissuillakin – ei kaikkiin, mutta niihin joista on tullut erityisiä ystäviä. Kun palaan näihin kohteisiin tunnen samaa kuin kohdatessani rakkaan ystävän. Paikoissa on henki ja ne vaikuttavat vahvasti olo- ja mielentilaamme. Näin minä koen. Hyvissä paikoissa on hyvä olla, joissain paikoissa olemme kuin kotona vaikka olisimme vasta saapuneet.

Ahvenanmaa_talvi_

Tätä kirjoittaessani olen yhdessä elämäni tärkeimmistä paikoista, ja se on Ahvenanmaa. Tässä istuessani mietin vain, että hetkestä tekisi täydellisemmän vain se, että miehenikin olisi täällä kanssani – ja tykkäisi olla täällä.

Mr. Karkkipäivä ei erityisemmin välitä Ahvenanmaasta. Hän hyväksyy sen läsnäolon elämässämme koska paikka merkitsee minulle niin paljon, mutta hän ei teeskentele pitävänsä saaresta. Hän käy täällä silloin tällöin ja on vaikuttunut muutamista paikoista kuten Havsvidden ja Björnhufvud Gästgård.  Toivon aina sydämeni pohjasta että jonain kertana hänen silmistään kuvastuisi aito viihtymys – jopa se kiintymys. Oivallus. Että hän jotenkin tajuaisi miten ihana paikka tämä on, saisi kiinni siitä mitä minä täältä löydän, katselisi näitä kodin rapistuneita seiniäkin samoin silmin kuin minä. Koska onhan meillä täällä paljon yhteisiä muistoja. Mutta vaikka kuinka haluaisin, hän ei tunne sitä. Ahvenanmaa on vain yksi paikka muiden joukossa.

Miehelleni paikkoihin liittyvää onnea ja mielihyvää tuovat ihan erilaiset asiat, ennen kaikkea paikkojen tarjoamat haasteet ja tekeminen, itsensä toteutus. Kuten vuoret. Ei tarvitse palata samalle vuorelle, ei hän niihin kiinny. Kunhan pääsee vuorille ja haastamaan itsensä. Ne voivat olla missä vain. Ne tarjoavat sen mikä täyttää hänet… samalla lailla kuin minut täyttää auringonlasku Paroksella tai Maarianhaminan siluetti Slemmernin yli kun ajaa Lemlandsvägeniä kaupunkiin päin.

Kirjoitin viime syksynä kaipauksesta jota tunnen kun olen minulle tärkeissä paikoissa ilman puolisoani. Elämäntyylimme on aika poikkeava perinteisiin avoliittoihin verrattuna, olemme todella paljon erillämme. Viihdymmekin omissa oloissamme ehkäpä keskimääräistä enemmän, mutta olosuhteetkin sen osin sanelevat. Tällä hetkellä näemme vain viikonloppuisin. Se surettaa, mutta asialle ei voi mitään.

Tänä viikonloppuna emme näe koska olen töissä Ahvenanmaalla. Mies puolestaan vie kummipoikansa Tampereella lätkämatsiin. <3 Totta kai olisin superonnellinen jos mies yhtäkkiä sanoisikin, ”Hei, minäpäs tulen sinne sun luokse, se olisi kivaa..!” Mutta en odota sitä koska tiedän realiteetit.

Snack_poyta_IMG_3477

Katselin juuri kuvia kahden vuoden takaa jolloin oli yksi tällainen harvinainen vierailu. Siitä tuli lämmin olo. Yksi meitä yhdistävä ajanviete ja intohimo on ruoka ja hyvä viini, ja se on myös asia jolla mies minua hemmottelee. Tuona viikonloppuna mies ilahdutti minua ihanalla tapas-illallisella. Muistan kuinka ajattelin silloin tekeväni resepteistä postauksen koska pöydässä oli muutama niin älyttömän hyvänmakuinen snack. No, teen se nyt :) Miksipä olisi liian myöhäistä ^_^

Muut herkut olivat lihattomia ja vähähiilihydraattisia, itselleen mies oli pyöräyttänyt myös pikkulihapullia ja chorizo-täytteisiä pikkupiiraita. Piiraiden ohje myös mukana.

(Asiaankuuluvasti illallinen tarjoiltiin MH-kämpän hengessä eriparisilta postimyynnistä tilatuilta astioilta ^_^ En ole ostanut tänne mitään uutta yli 10 vuoteen…)

Snack_poyta_IMG_3485

Tuorejuustolla täytetyt kesäkurpitsarullat

(Ohje Puolialaston kokki)

kesäkurpitsaa

valkosipulia

oliiviöljyä

suolaa ja pippuria

kourallinen tuoretta ruohosipulia

maustamatonta tuorejuustoa

muutama öljyyn säilötty aurinkokuivattu tomaatti

Leikkaa pestyistä kesäkurpitsoista ohuita siivuja esim. juustohöylällä. Kuumenna pannussa öljyä ja silputtua valkosipulia ja paista kesäkurpitsasiivuja hetki kummaltakin puolelta niin että ne pehmenevät. Vaihda öljyä ja valkosipulia paistoerien välissä ettei valkosipuli pääse palamaan. Anna kurpitsasiivujen valua ja jäähtyä talouspaperin päällä ja mausta ne kevyesti suolalla ja pippurilla.

Valmista täyte: sekoita tuorejuustoon hienonnettu ruohosipuli ja aurinkokuivattu tomaatti ja mausta suolalla ja pippurilla. Laita nokare juustotäytettä jäähtyneen kesäkurpitsasiivun päähän ja rullaa kääröksi.

Snack_poyta_IMG_3470

Vuohenjuustolla täytetyt paprikat

(Ohje Puolialaston kokki)

1 prk valutettua, säilöttyä, kuoretonta paahdettua paprikaa

(mies ei löytänyt säilöttyä paprikaa Maarianhaminan keskustan kaupoista – mikä ei yllätä koska tarjonta on huono – ja käytti tuoretta paprikaa)

200 g pehmeää vuohenjuustoa

1 pieni valkosipulin kynsi hienonnettuna

kourallinen yrttejä silputtuna (esim. sileälehtistä persiljaa ja basilikaa)

Sekoita hienonnettu valkosipuli ja yrtit vuohenjuustoon. Mausta suolalla ja pippurilla. Leikkaa paprikoista suorakaiteen muotoisia paloja. Aseta paloille täytettä ja kääri rullalle. Anna mielellään vetäytyä jääkaapissa muutama tunti.

Snack_poyta_IMG_3468

Chorizoempanadillat

(Ohje Puolialaston kokki)

125 g kuorittua chorizo-makkaraa

250 g valmista voitaikinaa

1 kananmuna vatkattuna

(paprikajauhetta)

Leikkaa chorizo pieniksi kuutioiksi. Kauli voitaikina ohueksi ja ota siitä esim. juomalasin reunan avulla ympyröitä. Laita taikinaympyröille chorizoa ja sulje taikinaympyrät puolikuun muotoisiksi. (Vedellä kostuttaminen auttaa reunoja pysymään kiinni.) Voitele empanadillat kananmunalla ja sirottele päälle halutessasi paprikajauhetta. Paista 200-asteisessa uunissa 150-200 minuuttia.

Snack_poyta_IMG_3479

Gildat

– nää oli ihan törkeän hyviä..! Tosi yllättävä makuyhdistelmä..! Suolainen anjovis sai chilin maistumaan makealta..!

(Ohje Rantapallo.fi)

pieniä vihreitä chilejä (mies käytti punaisia)

anjovisfileitä

oliiveja (…paitsi että kuvista näen ja nyt muistankin, että me käytettiin isoja kapriksia. Toimi erittäin hyvin myös niin :))

cocktail-tikkuja

Huuhtele chilit, anjovikset ja oliivit. Asettele ne tikkuihin aloittaen chilillä jonka jälkeen tulee anjovis ja viimeisenä oliivi.

*

Valkosipulikatkaravut

suuria katkarapuja

2 valkosipulinkynttä

oliiviöljyä

suolaa

tuoretta persiljaa

kuivattua chiliä

Paista valkosipulia pannussa runsaassa oliiviöljyssä kunnes ne saavat kultaisen värin. Lisää katkaravut pannulle ja paista niitä maustuneessa öljyssä kahden minuutin ajan. Mausta chilillä ja koristele persiljalla.

.

Näiden lisäksi pöydässä oli vielä marinoituja oliiveja, tomaatti-mozzarella-basilika-salaattia ja pikkulihapullia (mies: ”ruokapöytä ei ole mitään ilman lihaa”…)

Ensi viikonloppuna saadaan taas olla yhdessä :) Piippukodassa Posion Korouomalla :) Tuleekohan uusi paikka johon kiintyä?

Kommentit
  1. 1

    koshka sanoo

    Olen ihan samanlainen paikkoihin kiintyjä ja sekös tuottaa ongelmia. Ai miksikö? No, rakastan matkustamista ja siinähän on koko ajan se vaara että kiintyy jälleen uuteen paikkaan; sydän on jo nyt ihan palasina maailmalla. Sen lisäksi, että kiinnyn näihin paikkoihin, suunnittelen (puoli)vakavissani muuttavani johonkin (=kaikkiin) näistä tärkeimmistä paikoista: katselen työpaikkoja, asuntoja ja todennäköisesti kyllästytän kaikki kanssaihmiseni unelmoinnillani ja jauhamisellani ;D Katsotaan, mihin tie vie, mutta toistaiseksi tällä hetkellä helpotan ikävääni monilla visiiteillä suosikkipaikkoihini. On ihan paras tunne, kun katselee laskeutuvasta lentokoneesta alaspäin ja näkee jälleen tuttuja kadunkulmia tai kun laivasta näkyy lähestyvän sataman valot: sellainen kokonaisvaltainen lämmin ja ”olen taas kotona” -tunne, mitä on kamalan vaikea selittää jollekin, jolla ei ole samaa fiilistä. Mutta joo, sinä varmaan tiedätkin, mitä tarkoitan ;) On ihanaa, että sulla on mahdollisuus viettää paljon aikaa Ahvenanmaalla – toivotaan, että miehesikin vielä lämpenee paikalle ihan tosissaan…koska tosiaankin, kun sen paikkafanituksen saa jakaa jonkun kanssa, se on vielä tuplasti ihanampaa <3

    • 1.1

      Sanni sanoo

      Samaistun niiiin paljon kirjoittamaasi :) Ongelmaksi muodostuu juuri tuo että ihanien kiintymyspaikkojen määrä kasvaa vuosi vuodelta mikä tekee mahdottomaksi vierailla kaikissa enää uudelleen… Ja se vaikuttaa myös siihen, että lopulta tulee nähtyä vähemmän uusia paikkoja reissuillaan, koska haluaa niin kovasti palata niihin vanhoihin. Jossain vaiheessa tämä aiheutti ristiriitaisia tunteita lomakohteita valitessa kun samaan aikaan haluaisi kuitenkin hirveästi nähdä myös niitä uusia paikkoja (tyyliin voisihan ne syyskuut viettää jossain muussakin maassa kuin Kreikassa), mutta nyt en tunne enää noin. Olen vain tosi onnellinen kun pääsen ylipäänsä matkustamaan. <3 Menen sinne mikä tuntuu sillä hetkellä kutsuvan. Jos se on joka vuosi Kreikka, niin sitten se on :)

  2. 3

    Jukka sanoo

    Olipa taas kiva ja ajatuksia herättävä postaus :) … siis tuo kysymys siitä, voiko kiintyä joihinkin paikkoihin… ruokareseptitkin kyllä saivat veden kielelle, mutta ehkä niitä täytyy katsoa tarkemmin hieman myöhemmin :)
    Aivan ehdottomasti maailmassa on paikkoja, jotka ovat niin upeita, että niihin haluaa palata uudelleen. Monissa niistä on myös eletty niin hauskoja hetkiä, että jo sekin vetää takaisin samoille seuduille. Itselleni mieleen tulee täältä kotimaasta muutama huippukiva paikka Saaristomeren kansallispuiston alueelta samaten myös Ahvenanmaalta. Länsinaapurista vaikkapa Gotlanti ja Ruotsin itärannikon saaristoista Tukholman, Sankt Annan ja Harstenan tienoot sekä ehdottomasti Höga Kusten.

    Kreikan saaristo on myös yksi sydäntäni lähellä olevista alueista ja siellä on monia paikkoja, joihin mielellään haluaa palata uudelleen, mutta ihan käytännön syistä voi kulua moniakin vuosia näiden vierailujen välillä. Nämä kaikki muistorikkaimmat kohteet Kreikassa ovat aika pieniä saaria jotka ovat täysin ’off the beaten track’; saaria joissa ihmisiä on vähän ja palveluja niukasti, mutta joissa vieras saa kohdata sitäkin sydämellisemmän vastaanoton ja huippuystävällistä kohtelua. Esimerkkeinä voi mainita vaikkapa Kondia Limnoksella, Marathi ja Arki lähellä Patmosta sekä Levitha, Iraklia ja Skhinoussa hieman lännempänä. Jylhää kauneutta ja täydellistä eristyneisyyttä sivilisaatiosta tarjoaa Sirna Astypaleiasta hieman kaakkoon.

    Vastaus postauksen alun kysymykseen on siis täysin yksiselitteinen: kyllä kiinnymme aivan ehdottomasti tiettyihin paikkoihin ja joihinkin niistä voi palata vuosittain, kun taas toiset ovat sellaisia, että menee useita vuosia vierailujen välillä. Tunne näihin rakkaimpiin paikkoihin saapuessa on kuitenkin aina yhtä hyvä ja kun lähdön hetki koittaa, on mieli samalla kertaa sekä iloinen & kiitollinen, että vähän haikea…. mielellään kun olisi viipynyt hieman pidempäänkin :)
    Aurinkoisia kevätpäiviä Sannille ja lukijoillensa toivottaen!

    • 3.1

      Sanni sanoo

      Gotlanti on muuten sellainen paikka johon olen palavasti halunnut jo monta vuotta ja josta minulla on sellainen fiilis että myn täytyy tykätä siitä… Siltikään en ole vielä(kään) saanut hankkiuduksi sinne vaikka tässä ihan ”lähi”seuduilla jatkuvasti hengailen :) Hassua. No, jonain päivänä tulee sen vuoro :)

      • 3.1.1

        Jukka sanoo

        Gotlanti tosiaan on ihana ja aivan omanlaisensa saari. Mielestäni se(kin) on parhaimmillaan, kun siellä vierailee off-season aikoina. Pahimmat ruuhkat tosin ajoittuvat oikeastaan vain juhannuksen ja heinäkuun lopun väliseen aikaan, joten suurimman osan vuodesta siellä voi matkustaa ilman suurien turistilaumojen rynnistystä. Unescon maailmanperintökohteen Visbyn vanhakaupunki on todella idyllinen, mutta myös muu osa saaresta ja sen rannoista on näkemisen arvoista kaunista maisemaa. Vaikkei Gotlanti ole kuin jokusen sata kilometriä Helsinkiä etelämpänä, saapuu kevät sinne paljon aikaisemmin kuin Suomeen ja myös syksy jatkuu yleensä lämpimänä aika pitkään. Lisäksi siellä kaikki toimii (liikenne, infrastruktuuri ym.) ja väki on ruotsalaiseen tapaan erittäin ystävällistä…. Suosittelen lämpimästi vierailukohteena :)

        • 3.1.1.1

          Sanni sanoo

          Mikään Unescon maailmanperintökohde ei ole toistaiseksi pettänyt ^_^ Rrrrakastan vanhojakaupunkeja, ja kun sellaisen vielä yhdistää luonnonkauniiseen saarimiljööseen… ei voi kuin olla kultaa :) Yhden ahvenanmaalaisen ystäväni sisaren mies on Gotlannista ja yhteen aikaan he kävivät siellä joka kesä koko perheen voimin, olen nähnyt sieltä aivan lumoavan kauniita kuvia.

  3. 4

    Kuorotipu sanoo

    Niin tuttua! Mä kiinnyn myöskin paikkoihin ja haluan palata suosikkeihin uudestaan ja uudestaan. Kun oiskin se rajaton budjetti ja aikaa.. :D

    Mä luulisin että mun miehellä on myös lempipaikka, mutta niitä on vaan yksi, eli appiukon mökki. Se on kyllä ihana paikka, kuului myös mun suosikkeihin aiemmin. Valitettavasti viime vuosina mä en ole siellä juurikaan käynyt ja paikasta on tullut mulle taas vieras. Mutta mulla onkin enemmän aikaa muille paikoille.

    Mun nimetyt lempparipaikat tällä hetkellä taitaa olla mun äidin ja sen miehen olohuone (asuneet siellä vasta reilu 3 vuotta, mutta ihastuin heti) sekä Helsingin ydinkeskusta.

    Yleisesti paikkoja missä viihdyn ovat lähes missä tahansa veden äärellä, mielummin rantakatu tai venesatama kuin luonnon ranta tai uimaranta. Lisäksi tykkään olla vesillä, oli alla sitten soutuvene, risteilyalus tai jotain siltä väliltä.
    Tää viehtymys veteen on tosi ristiriidassa sen kanssa, että mä en oikein tykkää uida ja pelkään jopa vähän vettä, tai lähinnä kaikkea mitä sieltä löytyy. Joku snorklaaminen kirkkaassa vedessä kalojen seassa olis ehdoton nou mulle :D

    • 4.1

      Sanni sanoo

      Mun nimetyt lempparipaikat tällä hetkellä taitaa olla mun äidin ja sen miehen olohuone (asuneet siellä vasta reilu 3 vuotta, mutta ihastuin heti) sekä Helsingin ydinkeskusta.

      Tuo olohuone-juttu…! <3 <3 Mulla on myös muutamia ihmisten koteihin liittyviä lempipaikkoja, kuten äitini nuoruudenystävän (!) Pirjon olohuone ja keittiö, mieheni vanhempien tupakeittiö (mä rakastan keittiöitä…) ja sisareni olohuone josta on aivan taivaallisen kaunis järvimaisema…

      Tää viehtymys veteen on tosi ristiriidassa sen kanssa, että mä en oikein tykkää uida ja pelkään jopa vähän vettä, tai lähinnä kaikkea mitä sieltä löytyy. Joku snorklaaminen kirkkaassa vedessä kalojen seassa olis ehdoton nou mulle :D

      Tiedätkö mulla on vähän sama juttu, rakastan vettä ja veden läheisyyttä, mutta en pidä itse vedessä olemisesta. Vesi on jännä elementti; ulkoisesti katseltuna lämmin, rentouttava ja ihana, mutta sitten jos siihen menee ”sisään”, se muuttuu kylmäksi, pelottavaksi ja epämiellyttäväksi. Olen lapsesta saakka kokenut veden epämiellyttävänä. Ehkä siksi en koskaan oppinut uimaankaan…

      • 4.1.1

        kuorotipu sanoo

        Mä kyllä muksuna tykkäsin vedestä. Sen pelko (niinkuin about kaikki muutkin mun pelot ja neuroosit) on kehittynyt siinä murrosiän myötä. Paljon olen niitä saanut purettua pois, mutta ne kalat…. Viime kesänä oltiin Kroatiassa miehen kanssa ja käytiin kokeilemassa paraseilingiä. En olis joku 3 vuotta sitten ikinä uskonut, että suostun siihen, mutta se olikin ihan mielettömän siistiä! Kunnes mies totesi, että meneepä alhaalla iso kala. Sit iski semipaniikki siitä, että mitä jos ei alas tullessa osutakaan veneeseen vaan se kala…..

        • 4.1.1.1

          Sanni sanoo

          Mä en yleisesti koe kaloja yhtä pelottavana asiana kuin vettä, mutta täytyy jakaa yksi mun irrationaalinen mökkiin liittyvä kalapelko: aina, aina kun pulahdan laiturilta veteen, ajattelen että hauki puree kohta mua jalasta. :/ Sen tunteen takia haluan sieltä vedestä ylös mahdollisimman nopeasti.

  4. 5

    Kronos sanoo

    Mä oon kiintynyt tiettyihin lapsuuden maisemiin Lahdessa. Näen öisin unia sinne palaamisesta tai muuten vain käppäilen tuttuja polkuja mummolle tai kotiin. Asuimme siellä lähes neljä vuotta. Samanlaista kiintymystä en tunne lapsuudenkotianikaan kohtaan jossa asuin yli kymmenen vuotta, se ei tule edes uniin vaikka oli pysyvämpi paikka Lahden vuokra-asuntojen jälkeen. Kaupunki johon haluan aina uudelleen on Tampere. Siitä paikasta jää hyvä mieli. Jostain syystä pidän myös Cumuluksen hotellihuoneista :D Samanlaisia ja joka kerta tuttuja ja turvallisia :D

    • 5.1

      Sanni sanoo

      Jostain syystä pidän myös Cumuluksen hotellihuoneista :D Samanlaisia ja joka kerta tuttuja ja turvallisia :D

      ^_^ ^_^

  5. 6

    Tee sanoo

    Italiassa tunnen olevani kuin kotonani. En puhu Italiaa, mutta jotenkin tämä ei ole ollut koskaan ongelma edes niillä alueilla, missä kukaan ei puhu sanaakaan englantia :) Poikkeuksetta minua myös luullaan italialaiseksi. Kreikassa tunnen olevani kuin hyvän ystävän luona. Kotoisaksi siis, mutta en niin kotoisaksi kuin Italiassa. En oikeastaan osaa analysoida, mistä nää fiilikset tulee.

    Yksi paikka minne usein kaipaan on mökki. Sinne ei päästä niin usein kuin haluaisin. Lisäksi jotkut ulkomaanmatkat ovat olleet aivan erityisia ja haluaisi ihan nostalgiasyistä mennä samaan paikkaan uudestaan. Luulen kuitenkin, että näihin muistoihin vaikuttaa muukin kuin se paikka. Esim. ensimmäinen lomamatka miehen kanssa tiettyyn paikkaan, ensimmäinen oikeasti eksoottinen kaukomatka jne. Fiilis tulee varmasti niistä ensikokemuksista, seurasta, hyvästä fiiliksestä jne. Joten sitten miettii tuntuisiko uusi reissu samanlaiselta? Onko parempi vaan pitää ne hyvät muistot kuin lähteä kokeilemaan onko siellä vielä yhtä ihanaa? Lisäksi lähden lähes aina mieluummin uuteen paikkaan, koska haluan nähdä uusia maita ja paikkoja. Tämä aiheuttaa aina vähän ristiriitaa, että kumman valitsee. Sen ihanan tutun paikan/maan minne haluaa uudestaan, vai uuden kokemuksen?

    • 6.1

      Sanni sanoo

      Minuakin luullaan Kreikassa usein paikalliseksi mikä tuntuu ihan käsittämättömältä… :D

      Tämä aiheuttaa aina vähän ristiriitaa, että kumman valitsee. Sen ihanan tutun paikan/maan minne haluaa uudestaan, vai uuden kokemuksen?

      Tämä vaivasi minuakin pitkään mutta nyt olen viime vuosina päässyt siitä irti, menen sinne mikä ”kutsuu”. Useimmiten se tuntuu olevan joku vanha tuttu :) Nyt esimerkiksi olen kaipaillut viime aikoina valtavasti Lissaboniin ja sen rannikolle, haluaisin käydä tervehtimässä Cascaisin rantabulevardia. Jälleennäkemisen tunteessa on jotain vielä niin paljon tenhoavampaa kuin uuden kohtaamisessa… Toisaalta, ihan parhaita ovat ne matkat joilla yhdistyvät molemmat :)

  6. 7

    sanoo

    Ihanan lämminhenkinen postaus ♥ Mä tiedän mitä tarkoitat, kun itsekin olen kiintynyt useaan paikkaan. Esimerkiksi kun muutin Espooseen elettyäni koko elämäni Tampereella, niin etenkin ensimmäisillä kerroilla Tampereella käydessäni tuntui, kuin aika olisi pysähtynyt. Sitä jäi ihastelemaan ihan omituisiakin (jopa ei niin esteettisiä) alueita, kuten rautatieasemaa tai kerrostalokatuja sydän syrjällään ja olo oli kotoisampi kuin koskaan. Edelleen tunnen sen saman viehätyksen ja kaipuun kun kotipaikkakunnalla käyn, mutta nykyään se ei ole niin häiritsevän voimakas. Nykyään tunnen, että haluan nähdä mahdollisimman paljon muitakin paikkoja ja saada tästä elämästä siten enemmän irti :)

    • 7.1

      Sanni sanoo

      Sitä jäi ihastelemaan ihan omituisiakin (jopa ei niin esteettisiä) alueita, kuten rautatieasemaa tai kerrostalokatuja sydän syrjällään ja olo oli kotoisampi kuin koskaan.

      Mä tunnen tätä Kuopiossa <3 Piti olla poissa 10 vuotta ennenkuin tajusin miten paljon Kuopio minulle merkitsee ja aloin tuntea lämpöä ja kiintymystä siellä käydessä.

  7. 8

    Vilma sanoo

    Minäkin kiinnyn paikkoihin. En tiedä, onko tämä yleisesti ottaen jotenkin tyypillisempää naisille kuin miehille. Vaikka maailma on täynnä kiinnostavia kohteita, matkustaisin mieluiten aina samoihin paikkoihin: Ahvenanmaa, New York, Malta, Kalifornia… Paikka, johon olen eniten kiintynyt tässä maailmassa, taitaa kuitenkin olla minun ja ex-mieheni omistama omakotitalo, joka ei tule enää kauaa olemaan minun omistamani. Seuraavalla sijalla taitaa puolestaan olla ex-mieheni purjevene. Tunnen ihan hirvittävää tuskaa näistä kahdesta luopumisesta. Asiat menivät kuitenkin lopulta siihen pisteeseen, että tein päätöksen luopua niistä. Niin se elämä vain menee. :'( Odotan kuitenkin saavani lopulta jotain vähintään yhtä hyvää tilalle, vaikkapa sitten ikioman purjeveneeni. Kaikkea hyvää elämääsi ja toivottavasti tavataan vielä Ahvenanmaalla, purjeveneessä tai jossain muualla! :)

    • 8.1

      Sanni sanoo

      Niin se elämä vain menee. :'(

      <3 <3 <3 <3 Vilma…!!!! <3 Piti lukea viesti kaksi kertaa ennenkuin sisäistin… :´-( Lähetän valtavan sylillisen halauksia ja lämpimiä ajatuksia. Kun seuraavan kerran tulet Ahvenanmaalle laitathan viestiä jos satun olemaan täällä samaan aikaan, tavataan ehdottomasti <3

      • 8.1.1

        Vilma sanoo

        Ehdottomasti! <3 <3 Kovin ikävää tästä on edes joutua kertomaan, mutta koin tarvetta mainita täälläkin, että en tule enää purjehtimaan Ahvenanmaalle ainakaan juuri sillä purjeveneellä. Hyviä muistoja jäi onneksi liuta. Syksyn tullen purjehduskauden päätyttyä kaikki haudatut ongelmat tuntuivat kuitenkin nostavan rumaa päätään, joten parempi kai kuitenkin näin. :/ Suuri kiitos halauksista ja lämpimistä ajatuksista, niitä todellakin tarvitaan! <3

        • 8.1.1.1

          Sanni sanoo

          Oli todellakin ikävä kuulla tämä uutinen. :´( Elämä heittelee meitä välillä kipeisiin suuntiin ja silloin on vain yritettävä uskoa siihen että ukkospilvien yläpuolella on aina lopulta se kirkas, sininen taivas. Jonain päivänä se tulee taas esiin vaikka siihen menisi aikaa, paukkeet ja sade ja harmaus ovat vaiheita jotka täytyy käydä läpi mutta sitten lopulta, lopulta ne lakkaavat. Muistathan sen <3

  8. 9

    Sissi sanoo

    Oi että, minä niin samaistuin tähän. En niinkään paikkaihastusten suhteen vaan parisuhteen! :D Minä tykkäisin niin kovasti matkustella mutta mieheni ei. Hän viihtyy kotona ja pikkukaupungissa, eikä tunne mitään kaipuuta kaukomaille. Aiemmin jopa kärsin siitä, ettemme voineet jakaa omaa matkailukuumettani mutta nykyään olen jo tottunut tähän. Pääseehän sitä yksinkin reissuun. Silti tää sun kirjoitus muistutti jostakin kaihosta tuolla sydänalassa mutta ei kai auta kuin ajatella, että nyt on näin ja tämäkin on hyvä. :)

    • 9.1

      Sanni sanoo

      Ymmärrän tosi hyvin mitä tarkoitat. Vaikka hyvä on näinkin niin se tietty pieni ”kipu” siitä ettei voi jakaa tiettyjä itselle todella tärkeitä asioita kumppanin kanssa on aina olemassa. Meissä (useimmissa) on kuitenkin niin primitiivisenä halu jakaa tärkeitä kokemuksia rakkaimpiemme kanssa.

  9. 10

    Jonttu sanoo

    Voi että miten ihania ruokia miehesi oli sinulle laittanut! :)

    Löysin muuten aivan ihanan huulipunasävyn! :) Pyörittelin kaupassa tosi monen merkin montaa sävyä kädessä, mutta vain yksi oli yhtään siihen suuntaan, mitä etsin. Ja tuo kotiin asti päässyt tuote on Lumenen Nordic chicin Kevätkaste (sävy 5). Löysinpä ainakin jotain, jota tällainen miedosti meikkaavakin voi käyttää.

    Huomasin muuten, että tummien ja ruskeaan taittavien huulipunien trendi näkyy aika voimakkaana sävyvalikoimissa (sellaisia kunnon syvän violetteja ja sitten rusehtavia nudepunia on vaikka millä mitalla). Nuo tummat tai rusehtavat eivät yhtään miellytä, ja vaikka haenkin omaa huultensävyä vaaleampaa väriä, ei se saa olla kuitenkaan ihan mikään barbipinkkikään. Tämä minkä löysin on minulle parempi kuin Natural Coden sävy 8.

    • 10.1

      Sanni sanoo

      Mä en kanssa tykkää yhtään ruskeaan taittavista huulipunista enkä oikein syvän violeteistakaan, ne on liian jyrkkiä mun ihonsävylle, en tunne oloani kotoisaksi (siis syvissä violeteissa, ruskeasta huulipunasta en ylipäänsä ole välittänyt sitten seiskaluokan jolloin mulla nähtiin jopa metallista ruskea…. :D)

  10. 11

    Elli A sanoo

    Ihana kirjoitus. :) Olen itse sitä ihmistyyppiä, joka kiintyy vähän kaikkeen. En osaa katsoa oikein mitään asiaa päältäpäin tai tarpeeksi ulkopuolisesti. Edes ammattimielessä. En näe päivittäin uusia asiakkaita, joten ”kiinnyn” jotenkin niihin asiakkaisiin joita näen. Koska joudun tavallaan ammatin puolesta menemään asiakkaiden pintapuolta syvemmälle, niin ehkä siitäkin johtuen ota heidänkin asiansa henkilökohtaisesti. Saatan huomata miettiväni välillä, että mitähän sillekin asiakkaalle kuuluu, jonka kanssa teihtiin töitä 10 vuotta sitten.. :) Mutta sama tapahtuu myös toiseen suuntaan. Jotenkin oletan, että muutkin tekevät ja toimivat niin, mikä on ihan älytöntä. Törmäsin kerran yhteen lääkäriin kaupan jonossa, ja tietenkin tervehdin häntä iloisesti, jolla sain aikaan juuri sen ilmeen lääkärille, että ”hei, mutta en muista kuka olet..” :) :) Eli koska olin käynyt ko. henkilön vastaanotolla muutama vuosi sitten (joo kyllä, muistan henkilöitä todella pitkään), niin oletin automaattisesti että hänkin muistaa minut. Ei tullut edes mieleeni, että hänen vastaanotollaan käy ehkä 20-30 asiakasta päivässä ja vuoden parin aikana naamoja tulee eteen aika monta kappaletta. Ei siis niin, että ajattelisin olevani unohtumaton, vaan koska itse toimin tietyllä tavalla, niin oletan että muutkin toimivat. :)

    No joo, mutta samalla periaatteella kiinnyn esineisiin ja paikkoihin. Muistan se tuskan aikoinaan, kun minulla oli tietty mielikuva yhdestä Kreikan kalastajakylästä, jossa olimme käyneet lapsuudessani muutaman kerran. Se oli mielessäni ihana pieni paikka, joka oli piirtynyt mieleeni vahvasti. Sitten vuosia vuosia ja vuosia myöhemmin menimme samaan paikkaan mieheni kanssa, ja voi ei mikä pettymys. Paikasta oli tullut turistirysä hotelleineen ja rakennettuine uimarantoineen. Jos olisin tiennyt sen (kieltämättä olisi voinut googlettaa ensin..!), niin en olisi mennyt, sillä kaunis muisto on joskus parempi vaihtoehto kuin ikävä todellisuus. Ja nyt sen ihanan muiston on korvannut kokemus siitä surusta, mitä paikalle oli tapahtunut. Ja hassuinta on se, että paikka oli mieheni mielestä tosi kiva. Hän kun ei ollut nähnyt sitä kotikutoista ja sympaattista paikallisten asuttamaa pikkukaupunkia, jonka itse olin kokenut. Itse en vaan pystyny näkemään se kaiken uuden rakennusmassan ja laajentumisen ohi.

    Hups, tuli hieman pitkä vuodatus, mutta pääpointin oli tarkoitus olla se, että mielestäni kiintymys on myös hyvä asia. Se osoittaa eläytymistä ja välittämistä tietyllä tavalla. Kiintymys myös säilyttää muistoja, sillä silloin niistä tulee henkilökohtaisia. Ja se tarkoittaa sitä, että asioihin ja juttuihin uskaltaa paneutua ja niistä voi ottaa kaiken irti.

    • 11.1

      Sanni sanoo

      Ihanaa kun jaksatte lähteä tarinoimaan..! <3 :) Näitä on kiva lukea. Minäkin muuten kiinnyn asiakkaisiin (noh, mihinkähän mä en kiintyisi, joo, no itse asiassa meidän ekaan Tampereen asuntoon joka oli kuin rappukäytävässä olisi asunut :D), aina lämmittää mieltä kun täällä Ahvenanmaallakin näkee vanhoja vakkareita yli kymmenen vuoden takaa. Tosin minulla ei ole useimpiin heistä erityisen henkilökohtaista suhdetta mutta silti tuntuu jotenkin kivalta ja, mun lempisana: sympaattiselta nähdä vanhoja tuttuja naamoja. Mä selvästikin tykkään kaikesta toistuvasta… perinteistä, paikoista, ihmisistä….

      Voi tuota Kreikan kalastajakylä-juttua… Heti tekisi mieli tietysti kysyä että mikä kylä…? Onko mantereella vai saarilla?

  11. 12

    kiki sanoo

    Minäkin tunnistan itseni tästä vaikka kiinnynkin yksittäisiin paikkoihin, (omasta mielestä) hienoihin maisemiin vaikka joltain tietyltä kallion laelta, joku yksittäinen kirkko saattaa saada hengen salpautumaan vaikken uskonnollinen olekaan. Ulkomailla tiettyihin kahviloihin, puistoihin ja hotelleihin. Lapsuudesta tuttuihin metsiin joissa oli majat jotka nyt ovat hakattu talojen tietä :( Myös yhden lapsuuden ystävän mummolan askarteluhuonetta välillä muistelen lämmöllä. Mies kyllä jollain tavalla ymmärtää, mutten usko hänen ymmärtävän ettei asiaan vaikuta pelkkä esteettisyys vaan muistot ja tunnelmat jotka paikkoihin liittyvät ja kuinka vahva se tunne on edelleen, vielä vuosikymmenten jälkeen. Mutta ihana, IHANA teksti! Kiitos <3

    • 12.1

      Sanni sanoo

      joku yksittäinen kirkko saattaa saada hengen salpautumaan vaikken uskonnollinen olekaan.

      Mä koen tätä myös <3 En ole tippaakaan uskonnollinen mutta rakastan kirkkoja ja minulla on täällä Ahvenanmaallakin yksi "ystävä"-kirkko jonka luona aina kävin kun yhdessä vaiheessa oli vähän huonompia fiiliksiä (kauan sitten), ja tuon kirkon kauneus, tyyneys ja lempeys rauhoittivat minua. Se on muuten Suomen vanhin kivikirkko (vuodelta 1290), Jomalan St. Olof <3

  12. 13

    Ässsssä sanoo

    Heh, minä valitin jopa joskus kun kirjoitit postaukseen jotenkin että ”kaikillahan meillä on lempipaikka…” koska ei, ei meillä kaikilla ole. :D Samaistun siis pitkälti mieheesi tässä asiassa. Minä kiinnyn syvästi vain ihmisiin. Ja itsekin käyn eräässä paikassa lähinnä siksi, että oma kumppanini on kovin kiintynyt siihen ja hän haluaa viettää siellä aikaa. Itselleni se on vain yksi kiva paikka muiden joukossa, hänelle tosi tärkeä. Minulla ei siis ole mitään ongelmaa käydä siellä hänen kanssaan, se on ihan jees. Mutta varmasti häntäkin hieman harmittaa kun en reagoi paikkaan tunteella, eikä tämä asia siten yhdistä meitä… Onneksi on muuta yhteistä, mikä saa molemmissa samanlaisia tunteita aikaan. :)

    • 13.1

      Sanni sanoo

      Heh, minä valitin jopa joskus kun kirjoitit postaukseen jotenkin että ”kaikillahan meillä on lempipaikka…” koska ei, ei meillä kaikilla ole. :D

      Muistan tuon ^_^

      (Kirjoitin tähän neljän rivin vastauksen mutta poistin sen koska se kuulosti niin tyhmältä :/ Huomaan että en osaa pukea nyt järkevällä tavalla sanoiksi sitä mitä halusin sanoa omasta tunnesuhtautumisestani. Ehkä sen voi lopulta tiivistää vain siihen, että itselläni tunteet vaikuttavat varmasti elämässä jopa liikaa, siitä voi olla myös haittaa. Vähempi kiintyminen paikkoihin, asioihin, ihmisiin ja eläimiin tekisi elämästä todennäköisesti asteen helpompaa.)

  13. 14

    A sanoo

    Rakastan sun kirjotustyyliä! Jos kirjoittaisit romaanin, oon aika varma että ahmisin sen kertaheitolla. :) En tiedä tuosta kiintymisestä, mutta mulle tuli Golden Gate sillan kupeessa jännän epätodellinen olo. Semmonen että voisin jäädä vaan ihastelemaan tuntikausiks sitä kauneutta ja samalla pohtia miten oonkaan päätyny just nyt näin kauniiseen paikkaan ja tuunko enää ikinä palaamaan tänne.

    • 14.1

      Sanni sanoo

      <3 <3 Golden Gate on kyllä yksi ihan epätodellisen kauniita paikkoja ympäröivine maisemineen. Näin yhden elämäni kauneimmista auringonlaskuista kun oltiin lautalla matkalla San Franciscosta Sausalitoon ja aurinko laski juuri keskelle Golden Gatea värjäten koko tienoon ihan vaaleanpunaiseksi… ihan mieletön hetki.

  14. 15

    Elli A sanoo

    Mantereella :) Laitan joku kerta lisätietoa, en nyt viitsi täällä pilata muiden kokemusta, sillä mieheni mielestä paikka oli oikein kiva. Ja varmasti on muidenkin, jotka eivät ole käyneet siellä 80-luvulla. :)

  15. 16

    Jonttu sanoo

    Olit viime yönä vierailulla unessani. :)

    Olit käymässä vanhempieni luona, kesäaikaa. Poimittiin mustikoita yhdessä. Oli iltanen. Sitten istuttiin pihan laidalla illalla, sinä leikkimökin kuistilla. Puhuit vanhempienikin kanssa. Kysyit että mikä värikäs juttu meillä on pihamaalla. Sanoin, että olen tehnyt sen yhden pojan kanssa, joka oli samaan aikaan minun kanssani päivähoidossa. Kysyinkin sinulta, että etkö tunne sitä Heikkiä? Vastasit että totta kai tunnet. Minun lapsuuden aikaisia pyöriä ja mopoja (sellainen muovinen potkumopo) oli pihalla parkissa kolme rivissä.

    Tuo oli jo ilta-aikaa. Sitten menit pitkäksesi, jolloin minä kumarruin katsomaan silmiesi väriä. Sanoin, että silmäsi ovat tulleet ruskeiksi. Sinua asia harmitti. Yritin lohduttaa sanomalla, että nykyinen vaaleanruskea tai hennon ruskea sävy sopii hyvin yhteen luomiesi kanssa.

    Tuollainen uni. Tällä kertaa minä analysoin sinun sävyjä. :)

    • 16.1

      Sanni sanoo

      Olipa jotenkin söpö uni…! :) Oli varmasti kivaa olla mukana tuollaisessa hetkessä :)

  16. 18

    Mari sanoo

    Olipas ajatuksia herättävä postaus. En yleensä koskaan kommentoi postauksiasi, vaikka blogiasi olen lukenut vuosia, mutta tämä nyt herätti :) Ensin ajattelin, että eihän minulla ole mitään lempipaikkoja eikä niitä tosiaan olekaan esim. kaupungissa, jossa vietin lapsuuteni ja nuoruuteni. Muutoinkin keksin Suomesta mantereen puolelta hyvin vähän paikkoja, joita voisin pitää lempipaikkanani. Erinäisiin paikkoihin kyllä liittyy kivoja muistoja, mutta ne eivät ole sinänsä siitä paikasta kiinni. Toisaalta taasen olen edelleen joka kesä ikionnellinen nykyisestä asuinpaikastani hyvin lähellä merenrantaa. Ja kesällä siksi, että olen niin täysin kesäihminen :) Talvipakkasella merenranta ei ilahduta, syysmyrskyssä se on kyllä kiva ja keväälläkin sitten, kun ilmat alkaa lämmetä. Olemme asuneet tässä yli 10 vuotta ja edelleen nautin siitä, että voin lämpiminä iltoina mennä rantaan katsomaan auringonlaskua ja hyvin lähellä olevan sataman valoja :) Hetken lempipaikkojani pohdittuani tuli kuitenkin mieleen kaksi aluetta, jossa olen heti tuntenut olevani kotonani. Joskus teini-ikäisenä kävin ensimmäisen kerran Italiassa ja vaikka siihen hetkeen, kun lentokoneesta ensimmäisen kerran astuin Italian maaperälle, liittyy varmasti paljon teinimäistä paatosta, niin muistan edelleen sen hetken hyvin vahvasti. Tuli sellainen olo, että nyt olen tullut kotiin. Italiassa olen käynyt sen jälkeen useamman kerran ja aina siellä on ollut yhtä helppo olla. Tosin olen matkaillut vain Pohjois-Italiassa ja Adrianmeren rantakohteissa, mutta niissä kaikissa on ollut todella kotoisa olo. Viime kesänä löysin toisen kotoisan paikan: Maarianhamina. Tämä oli melkoisen yllättävää itselleni :) Taustana voisin kertoa, että mieheni on ennen meidän tapaamista paljonkin reissannut Ahvenanmaalla, minä en kertaakaan. Mieheni on kertoillut reissuistaan ja Ahvenanmaa on hänelle selkeästi tärkeä paikka. Minä suhtauduin jotenkin epäilevästi koko paikkaaan, en edes tiedä miksi. Viime kesänä kuitenkin vietimme useamman päivän Maarianhaminassa ja minä ihastuin ihan täysin. Enkä taaskaan tiedä, että miksi :) Jotenkin sellainen ”vanhan, hyvän ajan” pikkukaupunki, jossa oli äärettömän ystävällisiä ihmisiä ja vaan mukava olla. Tottakai me olimme aurinkoiseen kesäaikaan, kun on paljon tapahtumia ja elämää enkä tiedä, millaista siellä on talvella. Joku ilta puistossa istuskellessamme ja kun ohi kulkenut vanhempi mies oli mieheni pelipaidan innoittamana jutustellut meille, mieheni totesi, että hän voisi muuttaa Maarianhaminaan eläkepäiviä viettämään ja kuljeskella samalla lailla puistossa höpöttelemässä kaikille :) Minä totesin, että voisin muuttaa Maarianhaminaan jo paljon ennen eläkepäiviä. Yksi syy siihen, että Maarianhaminaan ihastuin ja se tuntui niin kotoisalta, on varmaan meri. Vaikka olen sisämaassa syntynyt, niin puolet suvustani on rannikolta ja monet heistä ovat olleet merillä töissä. Tunnen oloni paljon mukavammaksi meren kuin järven rannalla :)

    • 18.1

      Sanni sanoo

      :) :)

      Tämä kommentti oli mukava lukea :) Meri <3 Olen itse syntynyt järvien keskellä mutta jostain syystä meri sykähdyttää paljon enemmän. Ja saaristo… Se on ihan oma maailmansa. Saaret ovat kuin pieniä maita omine tapoineen ja ”kansoineen”, jopa Ahvenanmaan kokoisessa pienessä paikassa eri saarilla on hyvin selvät luonne-eronsa, jopa murteet ovat erilaisia eri saarten välillä. :)

      Onpa kiva kuulla että sinäkin löysit Maarianhaminan taian. Talvella siellä on tosiaan ihan erilaista, mutta minä tykkään Ahvenanmaan talvestakin. Se on se tunnelma. Rauhan ja kodin tunnelma. On se vain kummallista että savolaistyttö voi kokea ruotsinkielisen saaren kodikseen… mutta sitä se minulle on <3

  17. 19

    E sanoo

    Oon jäänyt miettimään tätä postausta pidemmäksi aikaa, kun itselle tuli heti sellainen olo lukiessa, että tottakai kaikki ihmiset kiintyy paikkoihin ja olin jopa hämmentynyt sun miehen kommentista, että ei kaikki mukamas kiinny :-D
    Mä oon onnekseni saanut matkustella aika paljon ja onhan se ihan selvää, että kun menee uuteen paikkaan, niin kyllä sen vastaantulevan fiiliksen huomaa jo hyvin pian saapuessa, vaikkei olisi nähnyt paikasta vielä juuri mitään. Joissain paikoissa vain on heti kuin kotonaan, on jotenkin maagisen onnellinen ja turvallinen ja hyvä olo. Ja joissain paikoissa ei ole mitään vikaa, mutta silti jotain puuttuu, se tietty tunne. Esim Rooma ei innostanut mua yhtään, mutta Firenze on ihan mun yksi lempikaupungeista <3 Se tunne tuli siellä jo junasta astuttaessa, vaikka se juna-asema onkin aika ankea ilmestys. Mutta jotenkin vain hengitin sitä kaupunkia ja rakastuin heti! Myös pohjoinen Gardajärvi ja Kreikka on mulle tosi tärkeitä. Kreikassa mulla on perhettä ja oon siellä asunutkin aikoinaan ja ei mene päivää, ettenkö ajattelisi sitä kaikkea <3 Mutta se kaikkein suurin rakkaus, Alpit! En laskettele, enkä oo hirveesti patikoinut, mutta Alpeissa on nimenomaan sitä maagista vetovoimaa. Ja mikä kaikkein parasta, myös mieheni rakastui sydämensä pohjasta, kun hänet ensi kertaa sinne vein. Nyt haaveillaan ihan tosissamme siitä, että joku päivä lähdetään sinne pysyvästi. Jo pelkkä unelmointi on ihanaa. Meillä on myös pieni tytär ja oikein odotamme, että saadaan matkustaa yhdessä perheenä meidän lempparipaikkoihin. Tosin mieheni ei ole innostunut Italiasta tai Kreikasta, mutta niihin menen sitten kaksin tytön kanssa. :-) Ainiin, olen isältäni perinyt tämän pysyvän kaipuun tien päälle, vaikka koti onkin tärkeä. Hän kiersi kaupunkeja, kyliä ja saaria pitkin eurooppaa monta vuotta löytääkseen paikan joka tuntuu eniten kodilta, koska Suomessa hän ei ole sitä löytänyt. Nyt hän on asunut muutaman vuoden siellä, missä on onnellisin, eikä aio tulla takaisin suomeen. Ja vaikka ikävä onkin aina välillä melkoinen, niin ymmärrän tasan tarkkaan miksi hän lähti :-)

    • 19.1

      Sanni sanoo

      Ihana kommentti :) <3 Meillä on yhteistä; rakkaus Kreikkaan ja Alppeihin ja perheenjäsen, joka on löytänyt sielunkotinsa Suomen ulkopuolelta… Minäkään en muuten ihan kauheasti innostunut Roomasta siellä käydessäni, mutta toisaalta matkan luonnekin oli erityislaatuinen (lukion Euroopan kultuurikurssin kurssimatka ja meitä valvottiin kuin jotain kakaroita, mitään ei saanut tehdä itsenäisesti vaikka valtaosa meistä oli jo täysi-ikäisiä….). Gardajärvi ja Firenze odottavat vielä, jonain päivänä kohtaamme ihan varmasti :)

      Kiintymisestä paikkoihin vielä – niin, se on jännä juttu mutta kaikki eivät tosiaan luo paikkoihin tunnesiteitä, ainakaan sellaisia jotka saisivat henkilön haluamaan palata kyseiseen paikkaan. Itsestäkin se tuntuu jopa luonnottomalta mutta onhan se uskottava kun toiset niin kertovat kokevansa. Ihan kiinnostavaa miettiä mistä erilaiset taipumukset kiintyä paikkoihin ja asioihin tulevat… Onko se luonteenpiirre vai vaikuttavatko elämän muut kokemukset tällaiseen..? Mä kyllä uskon että se on ennen kaikkea osa ihmisen luonnetta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.