Kasvissyöjän tunnustukset

Tunnustan jotain, joka voi viime aikojen kasvissyöntiaallon valossa (joka on pelkästään positiivinen aalto!) vaikuttaa kontroversiaaliselta.

Mä himoitsen välillä liharuokia.

Liharuoat_Charcuterie_IMG_0827

Erityisen outoa tästä tekee se, että en edes tiedä miltä useimmat himoitsemani ruoat maistuvat.

Lopetin lihan syönnin 14-vuotiaana eli yli puoli elämää sitten. En ole syönyt muruakaan lihaa sitten vuoden 1994 (ainakaan tietoisesti, kuka sitä tietää mitä ilkeä ravintolakokki saattaa pahana päivänään annokseen kätkeä).

Ja tiedättekö miksi mä lopetin lihan syömisen? Kyllä mukana oli eettisiäkin syitä, mutta kirkkaasti selkein syy oli se, etten ollut koskaan pitänyt lihasta. Se maistui pahalle, yksinkertaisesti. Käytännössä jopa ällötti. Lihaisat osuudet ruoista jäivät useimmiten lautaselle ja esim. kaverin luona vieraana ollessa pahin painajainen oli tulla kutsutuksi ruokapöytään jossa tarjottiin jotain liharuokaa. Muistan eräänkin kerran kun nolouden puna kasvoilla kätkin kuumeisesti lampaanpaistin paloja sylissäni olevaan serviettiin. En kerta kaikkiaan saanut niitä niellyksi. Kun äiti paistoi kotona keittiössä jauhelihaa, minua etoi niin että en voinut olla samassa huoneessa.

Liharuoat_Porvoo_roadtrip2013

Kasvissyöntitrendejä tulee aina aika ajoin, jolloin uusia tulokkaita hyppää massoittain kyytiin. Yksi tuollainen aalto kulki Suomen yli juuri vuonna 1994, ja tuolloin huuhtouduin itse mukaan. Oli hassu tunne oivaltaa yhtäkkiä että hei, miksi ihmeessä edes yritän syödä lihaa kun – tadaa – voin jättää sen kokonaan pois ruokavaliosta ja lopettaa yrittämästä. Niin yksinkertainen asia eikä 14-vuotias Sanni ollut tullut edes ajatelleeksi tätä mahdollisuutta ennen kuin lihasta luovuttiin kaveripiirissä ”oikealla ja vasemmalla”.

Trendiaaltojen jälkeen osa palaa vanhaan tapaansa syödä, minä en. Olihan minulla ollut muutama hassu lemppari liharuokien joukossa, kuten lihikset (= kunnon kuopiolaiset lihapiirakat), good ol’ makaronilaatikko ja, get this: siskonmakkarakeitto. Jostain käsittämättömästä syystä olin tykännyt tästä lähes kaikkien kauhistusruoasta. Joka tapauksessa, en kesän 1994 jälkeen enää syönyt mitään näistä ruoista. Minusta tuli kala-kasvissyöjä, jota olen vielä tänäkin päivänä.

Liharuoat_IMG_7600

Pitkällisen detour-alustuksen jälkeen pääsemme kohti jutun varsinaista sydäntä. Minun piti kertoa teille, että himoitsen välillä lihaa. Miten tähän on päästy tilanteesta, jossa jopa äiti-kullan lihapullat etoivat?

En tiedä, mutta jotain tapahtui syksyllä 2003. Jotain muuttui, ja muistan tuon hetken aina. Olin hakemassa hoitolapsiani ahvenanmaalaisesta päiväkodista, ja heillä oli ollut sinä päivänä joku ulkoilmatapahtuma ja makkaranpaistoa tarhan pihalla. Löysin hoitolapseni pihalta natustelemassa grillattua makkaraa. Se hetki – yhtäkkiä minun teki aivan älyttömästi mieli sitä makkaraa. En ole koskaan pitänyt makkarasta, ja yhtäkkiä yhdeksän vuoden kasvissyönnin jälkeen halusin maistaa sitä. Sinapilla ja ketsupilla kuorrutettu rasvainen köriläs näyttäytyi tuona syksyisenä päivänä valtavan puoleensavetävänä, jopa tuoksu nosti veden kielelle. Mitä ihmettä..?

Soijanakit_IMG_6021

Soijanakit maistuvat mökkigrillattuina

En syönyt makkaraa mieliteosta huolimatta, en silloin enkä vielä tänäkään päivänä. Siis lihamakkaraa. Mutta tuo päivä muutti suhtautumiseni lihan kaltaisiin elintarvikkeisiin ja sen jälkeen aloin syödä myös kasvisproteiinipohjaisia lihankorvikkeita kuten soijapullia, -pihvejä ja -nakkeja.

Aiemmin olin kokenut nämä elintarvikkeet todella vastenmielisinä, niiden makuhan oli tehty muistuttamaan lihaa. Nyt minulla ei yhtäkkiä ollut mitään lihan makua vastaan, ja etenkin pakastealtaan soijapyörykät olivat suurta herkkuani. Tunsin itse asiassa suurtakin ylpeyttä ja voitonriemua kun olin löytänyt puuduttavan yksipuoliseen pastaruokavaliooni jonkun proteiinipitoisen raaka-aineen. Soijapullat + Oolannin aaltoranskanperunat – siinä kilpaileva vaihtoehto spagettia tomaattioliivikastikkeessa –vakkarille.

Quorn_purilainen

Quorn-purilaisen pihvi on vielä soijapihviäkin lihaisampi

Fast-forward tähän päivään.

Lihan houkuttavuus on hiljalleen kasvanut vuosi vuodelta. Se ei koettele minua siinä määrin että koskaan olisi käynyt edes pienessä mielessä maistaa lihaa tai luopua lihattomasta ruokavaliosta, mutta ilmiö on mielenkiintoinen ja sitä tulee ihmeteltyä ja mietittyä.

Mistä tämä johtuu? Miksi raaka-aine, josta en koskaan tykännyt ja jota en ylipäänsä ole elämässäni kovin laajakirjoisesti edes syönyt, voi alkaa vetää puoleensa vuosikymmen sen jälkeen kun sen on jättänyt pois? Miten voi tehdä mieli sellaista mitä ei ole koskaan edes maistanut – kuten ilmakuivattua kinkkua?

Liharuoat_ilmakuivattu_kinkku_IMG_0821

Liharuokia jotka saavat veden herahtamaan kielelle:

Gourmet-makkarat (eli ei HK:n sininen..)

Laadukkaat hampurilaiset

Miehen paistamat sisäfilepihvit

Ohuet, ilmakuivatut kinkut ja muut laadukkaat leikkeleet

Joskus jopa ribsit ällössä tahmamarinadissa

Mieheni rakastaa hyviä hampurilaisia, eli jotain ihan muuta kuin mitä saa pikaruokaloista. Laadukkaita pihvejä rapeapintaisella artesaanisämpylällä ja mehukkailla itsetehdyillä kastikkeilla. Ei jestas että kuola valuu kun katson kun äijä upottaa hampaansa näihin viettelevästi sulanutta juustoa, marinoitua, pehmeää sipulia (mun heikkous!) ja asiaankuuluvan röyhkeästi valuvaa kastiketta tihkuviin herkkuihin. Tuon täytyy maistua aivan sairaaaaan hyvältä! Itse en ole eläissäni maistanut hyvää (liha)hampurilaista, se kuului lihansyöjäaikoinani eniten inhoamiini liharuokiin. Harvat kokemukseni rajoittuvatkin pikaruokaravintoloihin.

Tavoitteenani on kehittää tai löytää jostain kasvishampurilainen joka vetäisi vertoja sille, miltä kuvittelen lihaisten gourmetburgereiden maistuvan. ;) Ateenan Rosebudissa nautittu kolmesta eri sienestä ja salaisesta mausteseoksesta valmistettu hampurilaispihvi on toistaiseksi herkullisin kasvispurilaiselämys jonka olen kokenut.

Liharuoat_Kamp_Burger

Kuva: Milka Alanen / Nyt.fi

Kämp Burger on Mr. Karkkipäivän mielestä Suomen Paras Hampurilainen. Ja ilmeisesti ihan muutaman muunkin mielestä, Google tiesi kertoa.

.

En halua alkaa syödä lihaa enkä tule sitä tekemään. Minusta kasvissyönti on erittäin hyvä juttu, vaikka en tuomitse lihansyöjiäkään. On kuitenkin selvää, että etenkin punaisen lihan vähentämisestä hyötyvät ihan kaikki; niin ihmiset kuin ympäristökin, eläimistä itsestään puhumattakaan. Tämä kirjoitus ei siis ollut pro-liha. Se vain oli tunnustus jostain, joka vuosi vuodelta häkellyttää minua entistä enemmän.

Miten ihmisessä voi vuosien jälkeen muodostua himo johonkin, joka on ollut lapsuudesta saakka vastenmielistä?

Olisi muuten kiinnostava kuulla muidenkin kasvis- tai kala-kasvissyöjien ajatuksia lihasta. Te jotka olette luopuneet lihasta tilanteessa, jossa olitte aina tykänneet sen mausta, onko teillä edelleen lihamielitekoja vai onko ruokavaliomuutokseen liittynyt esimerkiksi niin voimakas vakaumus että se on muuttanut lihan kokonaisuudessaan vastenmieliseksi ravinnoksi?

Tänään (tiistaina) en pääse blogin pariin ennenkuin illalla, vastailen kommentteihin heti kun ehdin.

Kommentit
  1. 1

    Juli sanoo

    Hei, täällä on näemmä toinenkin Juli!

    Mulle tulee tommosia samantapasia kummallisia mielitekoja kananmunaan liittyen. Olin lapsena todennäköisesti allerginen kananmunalle, enkä kyllä vieläkään voi sietää kananmunia. Silti osa munaviikolla esitellyistä ruuista (etenkin deviled eggs ja shakshuka) aiheuttivat aivan mielettömiä ”pakko saada” -mielitekoja ja kuolausta. Mikäköhän näitä aiheuttaa?

  2. 2

    Iitanen sanoo

    Itse olen kanssa ollut syömättä punaista lihaa useamman vuoden, en ole mikään totaalikieltäytyjä, eli saatan maistaa mieheltä palan pihvistä ravintolassa, mutta itse sitä en tilaisi. Omat syyt ovat lähinnä tuolla ympäristötekijöiden puolella, toki eläintenkin eettiet olosuhteet kiinnostavat, mutta punainen liha on jäänyt lähinnä juuri metaanipäästöjen vuoksi.

    Tuohon B-vitamiiniasiaan kommentoin omalta kohdalta sen verran, että mulle iski kevättalvella uskomaton väsymys. Kävin verikokeissa, eikä siellä havaittu raudanpuutosta tai kilpirauhashormonien muutoksia. En tiennyt mikä mättää, kun samalla ruokavaliolla olen selvinnyt yli kymmenen vuotta ilman mitään ongelmia. Olin saanut kesällä refluksidiagnoosin ja syön jatkuvaa happosalpaajakuuria. Tsekkasin lääkkeen tuoteselosteen uusiksi, ja siellä mainittiin että pitkäaikaisesti käytettynä Somac voi aiheuttaa B12 -vitamiinin puutosta! Tällä kertaa kyse ei siis ollut ruokavaliosta, vaan lääkityksestä ja kun otin vitamiinit päivittäin, väsymys katosi ja fiilis on taas energinen :)

  3. 3

    Anneh sanoo

    Mielenkiintoista liittyä keskusteluun sillä puolisoni kanssa syömme lihaa tai kalaa joka päivä. Erona vain moneen kotitalouteen on se, että liha ja kala on itse pyydettyä. Eli siis hirveä, jänistä, riistalintuja, taimenta, harria, hakukea, muikkuja ja ahvenia. Näiden lisäksi ostetaan joka vuosi myös poronlihaa naapurilta. Olisi mielenkiintoista tietää mitä kasvissyöjät tällaisesta on mieltä? Itse koen olevani hyvinkin eettinen, sillä liha on puhdasta ja eettisesti kasvanutta. Näiden seikkojen lisäksi itselleni on tärkeintä, että kaikki osat eläimestä käytetään. Kirjaimellisesti, sillä ne mitä ei itse syödä särkikalat, eläinten luut jne. keitellään koiranruuaksi.

  4. 4

    NG sanoo

    Vielä tähän eettiseen puoleen sen verran, että kalatkin – ja muut meren eläväiset – voivat olla tosi söpöjä ja vieläpä älykkäitä, oppivaisia ja tuntevia olentoja. Silti niiden syöminen on täysin OK itselleni – ymmärrän toisin ajattelevien kannan. En kritisoi lihasta kieltäytyvää muikkukukon syöjää, mutta henki se niiltä muikuiltakin on kalautettu pois …
    Lihan ja kalan syömisen erottelu eettiseltä kannalta eri tasoille on siksi jotenkin keinotekoisen tuntuinen asia, mutta makukysymykset ja -mieltymykset ovat yksilöllisiä. :)

    Aasiassa syödään myös marsuja, hamstereita ja rottia (Thaimaassa ja Vietnamissa herkkua), hyvä, että proteiinia on köyhienkin saatavilla. Länsimaisen ihmisen tapa arvottaa ja katsoa eläimiä paijattavina söpöläisinä on vain yksi lähestymistapa.

  5. 5

    maitotyttö sanoo

    Työskentelen maitotilalla ja kyllä tuntuu sydämessä aikamoinen pisto kun lukee näitä joitakin viestejä jotka tuomitsee ja tyrmää maatalouden, ja ihan suorastaan kriminalisoi koko alan. Tuntuu pahalta kun annetaan ymmärtää että eläinten hoitajat ihan tahallaan muka hoitavat huonosti karjaa ja sitten teurastelevat lehmiään ihan vain ajan kulukseen ja siksi koska ne ovat sivutuotteita, ikään kuin alan jätettä. Jokaisella olkoon oma mielipiteensä mutta olisi mukavaa jos faktat pidettäisiin faktoina ja ennakkoluulot jätettäisiin vähemmälle. Monella tuomitsijalla ei edes ole siis oikeasti minkäänlaista kosketusta alaan, eli käsitykset ovat senkin vuoksi aivan vääristyneitä. ”Tiedot” ja ”faktat” etsitään Animalian, Oikeutta eläimille tai muun vastaavan järjestön propagandamateriaalista, joka on lievästi sanottuna puolueellista ja vääristelevää. Olen itse käynyt lukemassa kyseisiä ”tietoiskuja” ja laittanut palautetta epäkohdista, jotka olen huomannut täysin vääräksi. Eikä muuten todellakaan kannata lukea mitään amerikkalaista materiaalia maidontuotannon kätketyistä varjopuolista, ja sitten sen perusteella kieltäytyä suomalaisesta maidosta. Moni lukee näitä ulkomaisesta maataloudesta kertovia materiaaleja ja katsoo dokumentteja, ja sitten tuomitsevat suomalaisen maatalouden koska ovat oppineet kyseisistä tietoiskuista että lehmiin piikitetään hormoneja että ne lypsäisivät enemmän ja että antibiootteja annetaan ennaltaehkäisevästi ilman valvontaa. Nämä asiat saattavat olla tietyissä määrin totta tuolla rapakon takana ja varmasti jossakin päin maailmaa antibioottien ja hormonien käyttö on enemmän sääntö kuin poikkeus. Näin ei kuitenkaan ole Suomessa. Naudat eivät kasva hormoneilla vaan ihan pelkällä puhtaalla rehulla ja tuottajat ovat sitoutuneet syöttämään nimenomaan sellaista rehua joka ei ole millään lailla geenimanipuloitua. Käytettävistä lääkkeistä pidetään kirjaa ja tämä kirjanpito eläinlääkärin merkintöineen pitää olla tallella jos tarkastaja karauttaa pihaan. Lisäksi maidolla ja lihalla on tarkat varoajat, joiden aikana maitoa ei saa lähettää meijeriin eikä eläintä saa lähettää teurastamoon.

    Joskus, erityisesti tällaisina hetkinä, mietin että miksi teen tätä työtä. Mikä tässä työssä viehättää niinä hetkinä kun ei saa minkäänlaista arvostusta kaikesta nähdystä vaivasta? Miksi tehdä tätä työtä jos niin moni kokee maatalouden eläinten pahoinpitelynä ja kuvittelee että eläinten hoitajat vain robottimaisesti laittavat lehmiä teuraaksi ”koska ne ovat vain sivujätettä”?

    Halusin vain sanoa, että me jotka tätä työtä teemme haluamme kyllä varmistaa että eläin saa mahdollisimman hyvän elämän. Ei me olla mitään tunteettomia robotteja jotka haluaa vain saada rahallisen hyödyn maidosta ja sitten teurastaa lehmän kun se on tehtävänsä tehnyt. Ei tämä työ tietenkään mitään hyväntekeväisyyttä ole eikä ikinä voisi olla, talous pitää olla kunnossa että tila pysyy toimintakuntoisena ja eläimet voidaan ruokkia ja rakennukset pitää kunnossa. Mutta pelkällä bisnesasenteella tätä työtä ei voi tehdä, vaan niistä eläimistä on ihan oikeasti tykättävä että jaksaa painaa pitkiä työpäiviä, jotka venyvät joskus yli 18-tuntisiksi. Sellainen joka vihaa eläimiä ei takuulla jaksa tällaisessa ammatissa.

    Totta kai jokaisella lehmällä on rahallinen arvo. Kyllä, sen on tuotettava maitoa. Ja kyllä, kun terveys alkaa reistailemaan ja ikä alkaa painamaa niin sen joutuu jossain vaiheessa teurastaa. Olisi eläinrääkkäystä pitää väkisin hengissä eläintä, jolla esim. nivelet menevät iän myötä huonoon kuntoon. Lehmien vanhainkoteja ei yksinkertaisesti ole olemassa joten teurastus on ainoa vaihtoehto. Kotiteurastus on eläimelle tietenkin se ”mukavampi” vaihtoehto kuin teurastamoon lähettäminen, välttyy pitkiltä kuljetusmatkoilta ja muulta ylimääräiseltä stressiltä. Mutta mutta. Tätä kotona teurastettua lihaa ei saa myydä tilan ulkopuolelle, sillä myytävälle lihalle pitää lain mukaan tehdä lihantarkastus, eli toisin sanoen vain eläinlääkäri saa tehdä tämän ja nimenomaan siellä teurastamossa. Omaan käyttöön saa toki lihoja käyttää, mutta säilytys voi koitua yhdelle jos toiselle ongelmaksi. Lehmä painaa kuitenkin vähintään sen 500 kiloa, jotkut paljon enemmänkin.

    Ennen EU:ta oli toiminnassa ns. sairasauto, joka kutsuttiin jos lehmä äkillisesti sairastui, loukkasi jalkaansa tai muuta vastaavaa. Auto ajoi pihaan, ammattilainen lopetti lehmän kotipihassa ja vei tarvittaessa raadon mennessään. Hyvin toimiva järjestelmä joka valitettavasti lopetettiin EU:n myötä. Nykyään lehmän joutuu väkipakolla hoitaa kuntoon sairastumistapauksissa koska sairasta eläintä ei saa kuljettaa. Ja jos lehmä on sen kuntoinen että tuskin intensiivisellä hoidollakaan tervehtyy, sen täytyy lopettaa tilalla. Ruhoa ei saa – tietenkään – lain mukaan itse haudata, vaan pitää soittaa erikseen Honkajoki. Kyseessä siis kuljetusliike joka noutaa eläintenraatoja ja rahastaa yli satasen per eläin siitä että hakee kuolleen eläimen pois. Siihen kun lisää vielä eläinlääkärikulut päälle niin tulee aika kallis hinta kuolleelle eläimelle.

    Jos olisi vaihtoehtoja ja lehmävanhuksille olisi olemassa jotain hoitoloita, niin tottakai meidänkin mansikit sinne menisi teurastamon sijaan. Lehmän lihasta saatava hinta on nykyään niin huono, että ei olisi suuri rahallinen menetys. Lehmän teuraaksi laitteminen on joka tapauksessa se vaihe josta henkilökohtaisesti kärsin itse eniten. Suren jokaista tilalta lähtevää lehmää ja jään ikävöimään perään. Miksi en surisi ja ikävöisi? Vuosien varrella hoidokkeihin kiintyy. Tiedän kuitenkin että tähän asiaan minulle ei ole vaikutusvaltaa. Voin vain huolehtia että lehmä on hoidossani saanut mahdollisimman hyvän elämän kunnes sen elämä päättyy.

    ”ensinnäkin lehmän täytyy olla jatkuvasti raskaana, jotta se voisi tuottaa maitoa, ja se keinosiemennetään sitä varten.”

    On totta, että lehmän täytyy poikia n. kerran vuodessa jotta maidontuotanto pysyy tasaisena. Mainitsemasi keinosiemennys ei muuten ole niin brutaali ja julma tapahtuma kuin monet luulee, vaan hyvinkin siisti ja nopea tapahtuma, ja paljon turvallisempi kuin astutus. Itseasiassa jos sonni luonnossa astuisi lehmän, riski loukkaantumisille kasvaa. Puhutaan kuitenkin yli 500-kiloisista eläimistä joten ei ole ihme. Ja muutenkin nämä asiat menisivät vähän eri tavalla luonnossa. Lehmän tai hiehon hormoni -ja kiimatoiminta alkaa pyörimään hiehon saavutettua tietyn painon, eli jopa alle vuoden ikäisenä. Luonnossa sonni voisi aivan hyvin astua tämän ikäisen hiehon, mistä seuraisi taatusti ongelmia. Hiehon pitää olle tietyn kokoinen poikiakseen turvallisesti, ja liian nuorena tapahtunut tiinehtyminen johtaisi luonnossa sekä eläimen että jälkeläisen kuolemaan. Tätä ei tule koskaan tapahtumaan maitotilalla tai muulla nautatilalla, sillä eläimiä ei keinosiemennetä kunnes ne ovat saavuttaneet turvallisen iän ja koon. Pointtini tässä oli nyt se että ei se luontokaan ole aina niin viisas ja se parempi vaihtoehto, ja halusin myöskin tuoda tietoon sen että näihin asioihin kiinnitetään aivan helkkaristi huomiota tällä alalla eikä täällä mitenkään sokeasti toimita. Keinosiemennyksissä on myös se hyvä, lehmien terveyttä edistävä puoli että jälkeläisen geeniperimään pystytään vaikuttamaan sonnivalinnoilla. Eli lehmälle, jolla on esimerkiksi jalkojen rakenne huonompaan päin, voidaan valita sonni joka periyttää kestävyyttä ja hyvää jalkaterveyttä. Tällä tavoin jälkeläisestä on mahdollista saada terveempi.

    ”Kun vasikka syntyy, se erotetaan äidistään, jotta ihminen saa maidon itselleen.”

    Tämä lause antaa ymmärtää että vasikalle ei jää mitään, ja tämähän ei ole totta. Vasikka itse asiassa kuolee ilman maitoa, ei se millään päärynämehulla elele. Kun lehmä poikii, sen alkuun tuottama maito on nimeltään ternimaitoa, jota ilman vasikka ei voi elää. Vasikka syntyy ilman vastustuskykyä – sillä ei siis ole mitään immuunijärjestelmää syntyessään, vaan se saa tarvitsemansa vasta-aineet emänsä ternimaidosta. Vasikka imee tai se juotetaan tällä ternimaidolla heti syntymän jälkeen, sillä vasta-aineet eivät enää suolistosta imeydy muutaman tunnin kuluttua syntymästä. Vasikka juo tätä ternimaitoa ensimmäiset elinpäivänsä n. 8-10 litraa päivässä. Tämän enempää vasikka ei pysty juoda, joten jossakin vaiheessa maitoa alkaa jäädä yli. Joten jos joku on joskus kuullut että myynnissä on ternimaitoa niin se on tätä ylijäämämaitoa. Sitä ei ole ”varastettu” vasikalta, vaan nimenomaan vasikan maidontarve täytetään ensin ennen kuin myymistä muille ajatellaankaan. Meillä menee kaikki ternimaito poikkeuksetta vasikoille, joskus saatetaan pakastaa jos jää paljon yli tai jos on vaarassa ettei maito säily enää kauaa. Ja tätä ternimaitoahan ei meijeriin saa lähettää, joten sitäkään kautta ihminen ei voi kalastella tuloja vasikan kustannuksella jos joku niin luulee.

    Kun emän ternimaito loppuu muutaman päivän päästä ja maito alkaa muuttumaan tavalliseksi maidoksi, maidosta otetaan kokeita jotka kertovat sen laadusta. Jos maidon laatu on hyvä, maitoa aletaan lähettää meijeriin. Huom, vasikkaa ei tietenkään unohdeta tässäkään vaiheessa. Se saa oman osuutensa maidosta niin kuin ennenkin, tuon 8-10 litraa päivässä minkä se jaksaa juoda. Lehmä lypsää kuitenkin reippaasti enemmän kuin tuo määrä, joten siitä riittää lähetettäväksi meijeriin ja annettavaksi vasikalle. Kun vasikka on noin parin kuukauden ikäinen, se alkaa syödä yhä enemmän karkearehuja eli heinää, säilörehua ja kivennäisiä. Tässä vaiheessa siitä kehittyy märehtijä, eli pötsi alkaa toimimaan ja maidon saannin merkitys vähenee. Vasikka vieroitetaan maidosta vähitellen ja sen syöntiä ja painoa seurataan. Eli ei sitä noin vain jätetä nälkää näkemään ja odoteta sen pärjäävän tuosta vain ilman maitoa.

    ”Jos vasikka on poika, se teurastetaan useimmissa tapauksissa vain muutaman kuukauden iässä sillä sille ei ole maitotaloudella käyttöä vaan se on turha sivutuote.”

    Se mitä kutsut sivutuotteksi on monelle ihmiselle elanto. Särähtää korvaan tuo ”sivutuote”, tuntuu että tietyt osat tuotannosta ovat vähempiarvoisia kuin muut. Suomessa on käytössä ns. kolmivaihekasvatus eli alku-, jatko- ja loppukasvatus. Alkukasvatus on se mikä tapahtuu syntymätilalla. Syntymätilalta vasikat siirtyvät parin viikon ikäisinä jatkokasvattamoon missä ne viettävät muutaman kuukauden. Jatkokasvattamosta ne siirtyvät loppukasvattamoon jonka jälkeen eläimet teurastetaan. Eli vasikoina niitä ei läheskään aina teurasteta. Toisenlaista on muissa maissa – joissakin maissa sonnivasikat saatetaan lopettaa jo heti siis ihan välittömästi syntymän jälkeen mikä on ehdottoman väärin. Suomessa tällaista systeemiä ei ikinä tule olemaan.

    ”Normaalioloissa lehmä eläisi 20 -vuotiaaksikin, mutta maitotuotannon takia ne teurastetaan noin 4 vuoden iässä, kun maidontuotanto ehtyy.”

    Tähän minulla on sen verran korjattavaa, että kukaan maidontuottaja ei todellakaan tähtää noin nuoreen teurastusikään. Siinä ei kertakaikkiaan ole järkeä, ei aatteellisesti eikä taloudellisesti. Kun lehmä poikii ensimmäisen kerran, sen täytyy lypsää n.vuosi ennen kuin se on ns. maksanut takaisin sen hinnan joka sen kasvattamiseen meni. Lehmä poikii ensimmäisen kerran n. 2-vuotiaana, joten taloudellisestikaan 4-vuotiaita ei ole syytä teurastaa huvin vuoksi. Tuotannon väheneminen ei voi myöskään olla mikään syy teurastaa tuossa iässä sillä maidontuotanto pyörähtää kunnolla käyntiin vasta 3. poikimisen jälkeen. Jos lehmä siis laitetaan noin nuorena teuraaksi, siinä on takana jokin painavampi syy, esim. jalkavamma tai utaretulehdus. Meillä lehmät harvoin lähtevät noin aikaisin teuraaksi, itseasiassa yksi lehmistämme vietti 12-vuotissyntymäpäivää viime kuussa, ja nyt kun aloin laskeskelemaan niin huomasin että suurin osa lähentelee ikävuosiltaan kymmentä. Meillä on aina panostettu terveyteen ja kestävyyteen, ja oma henkilökohtainen mielipiteeni on että lehmän ei tarvitse lypsää tolkuttomia määriä terveyden kustannuksella. Vähemmän lypsävä, terve lehmä on paljon palkitsevampi hoidokki kuin sellainen joka lypsää kerralla paljon eikä kestäkään tuotosrasitusta.

    ”Vasikka erotetaan lehmästä heti syntymän jälkeen tai pari viikkoa syntymän jälkeen ja se kasvaa yksin ja muiden vasikoiden kanssa. Minusta tämä on yksi kaikkein julmimmista pointeista tehotuotannossa, koska lehmällä on voimakas tarve hoitaa vasikkaa. Lihalehmät saavat sentään olla vasikkansa kanssa.”

    Vasikoiden ja lehmien pitäminen samassa tilassa on ongelmallista. Toinen syy vasikan erottamiseen on se että emä leimaantuu vasikkaan nopeasti. Vasikalla leimaantuminen tapahtuu hitaammin. On totta, että lehmällä on voimakas tarve hoitaa vasikkaa, ja sen se myös saa tehdä edes hetken ennen erottamista. Emän kuuluu pestä ja nuolla vasikka kuivaksi syntymän jälkeen, sillä emän syljestä vasikka saa lisää vasta-aineita. Lisäksi nuoleminen aiheuttaa sen että lehmän aivot alkavat tuottamaan oksitosiinia, joka taas vaikuttaa istukan eli jälkeisten irtoamiseen. Eli kaikinpuolin tärkeä tapahtuma jota ei huvikseen skipata. Poikkeustilanteitakin tietysti on, esim. jos lehmä on agressiivinen vasikkaa kohtaan. Näitäkin olen pariin otteeseen nähnyt ja jos poikimistilannetta ei olisi valvottu, vasikka olisi joutunut emänsä tallomaksi ja puskemaksi. Ja kyse ei todellakaan ole ollut mistään pienestä jälkishokista tai hämmennyksestä poikimisen jälkeen, vaan lehmä on ollut ihan oikeasti helvetin vihainen vasikalleen ja äidinvaistot on jostain syystä puuttuneet. Tällaisessa tilanteessa hoitaja tietenkin joutuu vasikan parasta ajatella ja viedä sen äidiltään turvaan. Vasikka kuivataan pyyhkeillä ja sen ihoa hierotaan voimakkaasti että veri lähtee kiertämään, joten ilman hoivaa ja huomiota se ei jää.

    Olisihan se toki mukavaa, että vasikka saisi olla vieroitusikään saakka emänsä vierellä. Tätä en kiellä sillä sitä on ihan turha kieltää. Kuitenkin tämä on käytännössä mahdoton toteuttaa varsinkin maitoa tuottavien lehmien kohdalla, varsinkin parsinavetoissa. Vasikat tarvitsevat puhtaan ja pehmeän ympäristön ja runsaan olki -tai heinäkuivituksen, jota ei navetoissa ns. ”lehmien puolella” ole aina saatavilla. Esim. monissa pihatoissa on makuuparret lehmiä varten, mutta parsirakenteet voivat olla aivan vääränlaiset pieniä vasikoita ajatellen. Eivät ne voi siellä vapaana hillua ja jaloissa pyöriä. Ei olisi myöskään mukavaa jos vasikka joutuisi toisen lehmän puskemaksi tai tallaamaksi, tai jos naveten puhtaudesta huolehtiva automaattinen lantaraappa veisi vasikan mukanaan ja sitä myöten vammauttaisi vasikka jollain tapaa. Tässä muutamia riskikohtia käytännön kannalta ajatellen – asioita jotka eivät varmaan tule monellekaan mieleen. Ihan ymmärrettävää sinänsä jos ala on vieras eikä asioita tunneta.

    Heti syntymän jälkeen tapahtuneessa vieroituksessa on muuten myös etuja eikä pelkästään haittoja. Koska emä ja vasikka eivät ehdi leimautumaan toisiinsa, vieroitustressi on paljon pienempi kuin myöhemmin vieroitetulla. Suurempi tuska näillä tyypeillä on jotka joutuvat toisistaan eroon vasta sen jälkeen kun tunneside on jo ehtinyt syntyä. Ai niin mutta. Sehän on luomutuskaa ja luomustressiä. Eihän sillä silloin ole väliä, pääasia että homma on hoidettu mahdollisimman luomusti eikä ihmisen tarvitse tuntea syyllisyyttä liian aikaisesta vierottamisesta.

    Ja ihan kokemuksen syvällä rintaäänellä, tätä työtä vuosikausia tehneenä ja lehmien käyttäytymistä seuranneena voin ihan rehellisesti sanoa että lehmä ja vasikka unohtavat toisensa hyvin nopeasti, niin erikoiselta kuin se kuulostaakin. Lehmä saattaa poikimisen jälkeen hetken verran huudella vasikan perään, johtuu jo ihan hormonimyrskystä, mutta pian alkaa murkina kiinnostaa enemmän. Ei lehmä osaa sillä tavalla kaivata kuin ihminen tai murehtia että nyt jäin jostain paitsi.

    Ja jos joku luulee että lypsy jotenkin vahingoittaa lehmää tai luulee lehmän ajattelevan sitä riistona, niin ajatelkaapa uudelleen. Lehmä on pelkästään tyytyväinen kun utare tyhjenee maidosta. Ei se ajattele että tuo tuli ja pölli mun maidot, mokoma hyväksikäyttäjä. Stressaantunut lehmä ei muuten edes lypsä. Jos lehmä tuntee olonsa lypsytilanteessa epämukavaksi, sen aivot eivät eritä oksitosiinia eli maidonantirefleksiä ei tule ja se pidättää maitoaan. Joku on saattanut joskus kuulla sanonnan ”maidon nostamisesta”. Näin voi käydä jos lehmä on esim. kiimassa ja hormonit hyrrää.

    Ja entäs se vasikka?

    Vasikka viedään heinillä tai oljilla pehmustettuun karsinaan, jos on talvi niin kaveriksi saa vielä lämpölampun ja loimen lisälämpöä tuomaan. Se kuivataan huolellisesti jos emä ei ole sitä nuollut (näitäkin tapauksia on jotka eivät halua vasikkaa pestä, syntyi se sitten navetalla tai laitumella) ja mahdollisen kuivauksen jälkeen sille annetaan lämmintä ternimaitoa niin paljon kuin se jaksaa juoda, yleensä 2-3 litraa kerrallaan. Ja tuon ternimaidon tärkeyttä ei voi liikaa korostaa, eikä sitä että se on annettava heti syntymän jälkeen että vasta-aineet imeytyisivät hyvin suolistosta. Juomisen jälkeen vasikka yrittää yleensä heti nousta ylös jos se ei ole jo aiemmin noussut. Itse jään vielä seuraamaan pidemmäksi aikaa sen vointia, katson että pääsee turvallisesti takaisin makuulle ja että hengittää hyvin (joskus syntymän yhteydessä vasikka vetää keuhkoihin limaa). Muutaman päivän iässä vasikka pääsee ryhmäkarsinaan muiden samanikäisten joukkoon. Eikä ne mitään yksinäisyyttä kärsi todellakaan eivätkä ole alakuloisia emästä vieroituksen vuoksi. Vasikat ovat laumaeläimiä ja saavat seuraa toisistaan. Vasikan päivät kuluvat leikkien, syöden ja nukkuen, ja kuten aiemmin sanoin, eivät ne osaa tuntea katkeruutta niin kuin ihmiset. Jos asian voi näin suoraan ja yksinkertaisesti ilmaista, niin voisin sanoa että ne eivät tiedä jäävänsä jostain paitsi. Ne tyytyvät loppujen lopuksi hyvin vähään – siihen että ne saavat ruokaa, maitoa, paljon tilaa ja pehmeän makuupaikan. Se että ne on erotettu emistään ei automaattisesti tarkoita sitä että ne ovat onnettomia. Monilla tuntuu olevan juuri tämä käsitys että emostaan vieroitettu vasikka ei voi ikinä olla tyytyväinen oloonsa ja elää poikkeuksetta jotenkin vajaampaa elämää kuin vastaava, villinä elävä lajitoverinsa.

    Ja kyllä sen oikeasti lehmästä ja vasikasta näkee jos ne eivät ole tyytyväisiä. Eikä tätä työtä viitsisi kukaan, siis kukaan tehdä jos tietäisi eläinten olevan onnettomia ja kärsivän. Joskus tuntuu että ihmiset luulee maanviljelijöiden olevan jotain mielipuolia jotka vaan silmittömästi nauttivat eläinten kiusaamisesta ja hyväksikäyttämisestä. Mutta sanon uudestaan: ei kukaan tätä työtä pystyisi tekemään jos niistä eläimistä ja niiden hyvinvoinnista ei välitä.

    Kommenttini alussa taisin pohdiskella hieman epätoivoisesti että mikä minut saa tätä työtä tekemään kaiken julkisen moittimisen ja haukkumisen jälkeenkin. Kaippa tulin myös itse vastanneeni tähän kysymykseen. Kyllä tätä työtä tekee mielellään juuri sen takia, kun tietää että on tehnyt parhaansa ja kun näkee että eläimet on terveitä ja tyytyväisiä. Ja joku viehätys tähän työhön on melkein pakko olla kun jaksaa aina välillä lauantaiyön valvoa eläinlääkäriä odotellen.

    Tajusin juuri, että minulla ei ole ollut 4 vuoteen yhtään ainutta vapaapäivää. Navetalle on mentävä myös viikonloppuna, aamua iltaa. Eikä lehmät välitä siitä jos on juhannus tai joulupäivä. Yhtä lailla ne odottavat hoitajan saapumista. Kysyisin että moniko olisi valmis tähän? Tekemään töitä ilman lomia tai edes viikonloppuja? Joulut, pääsiäiset, juhannukset ja uudet vuodet läpeensä? Vaikka olisi 40 asteen kuume ja oksennustauti? Maanviljelijöillä on nimittäin joskus vaikeuksia saada lomittajaa edes sairaustapauksissa. Lomitusoikeuksia on myös rajattu viime aikoina joten välillä tuntuu siltä että kaikki perusoikeudet viedään. Tuntuu että taloustilanteessa olisi ihan tarpeeksi kestämistä, maanviljelijöiden tuloista on nimittäin tippunut vähän liikaa parin viime vuoden aikana. Silti eläimet pitää hoitaa ja ruokkia ja pellot kylvää vaikka tililtä loppuu rahat. Ensi viikolla pitäisi mennä pankkiin ottamaan uusi laina että saa pellot kasvamaan ja rehut ostettua lehmille kesäksi. Vähän hirvittää sillä entisetkin lainat on maksamatta. Mutta pakko mikä pakko. Nykyajan maatalous on muutenkin ajettu liian ahtaalle ilman mitään talouskriisejäkin. Maitolitrasta ei saa sitä hintaa mikä siitä pitäisi saada, tulot eivät kata edes kuluja. Tämä aiheuttaa sen että tuottajan on pakko laajentaa ja siirtyä suurempiin yksiköihin, ja tämä jos mikä lisää työtä ja verottaa sitä kautta jaksamista ja loppuviimein joissakin tapauksissa eläinten hyvinvointia. Siitä nämä Oikeutta eläimille -järjestön laiminlyöntivideotkin on saaneet materiaalinsa – loppuunpalaneista ihmisraadoista nimittäin.

    Olen tutuilleni saarnannut että ostakaa sitä kotimaista ruokaa että ei ole turhaan tätä työtä ilmaiseksi yötäpäivää väännettyä. Ja olen hyvinkin iloinen jos olen edes yhden ihmisen saanut ajattelemaan näitä asioita vähän pintaa syvemmältä ja valaissut jotakuta tietämätöntä.

    Tulipas pitkä teksti mutta oli pakko avautua. Ja niin moni asia jäi vielä sanomatta että oikein harmittaa. Olisi vain mukavaa että ihmiset ymmärtäisivät, että asiat eivät ole aina mustavalkoisia oli kyse sitten maataloudesta tai muusta. Parhaamme me täällä yritetään olosuhteiden ja alan vaatimuksien puitteissa.

    Niin, ja tuohon lihanhimoon. Itselleni tuli joskus lihanhimoa kunnes tajusin että se oli oikeasti suolanhimoa. Joten olisiko suolasta kuitenkin puutetta?

  6. 6

    . sanoo

    Hieno kirjoitus ja informatiivinen kirjoitus, joka toivottavasti avaa alan realiteetteja myös asiaan perehtymättömille. Sinä olet selvästi oikealla, vaikkakin rankalla, alalla. Toivottavasti jaksat säilyttää upean asenteesi ja työnilosi!

  7. 7

    Jopas sanoo

    Maitotyttö, olen mykistynyt. Kyllä kertomasi avasi silmiäni maidontuotannosta. En ole aikaisemmin ymmärtänyt näin selkeästi mikä saattaa eskaloittaa tilanteen niin, että syntyy tehotuotantolaitoksia ja niissä töissä olevat ihmiset väsyvät sekä pahimmassa tapauksessa ajautuvat toimiin, mitä ollaan nähty eläinaktivistien kuvaamilla videoilla. Kiitos kun jaksoit jakaa kantasi!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.