Jos rakastat, päästä vapaaksi..?

Tulin eilen illalla todella surulliseksi, vaikka minun pitäisi olla iloinen.

Kirjoitin tätä tekstiä aamukahteen. Olen miettinyt koko päivän haluanko julkaista jotain näin henkilökohtaista. Mutta kyllä minä haluan, tämä on minun tapani käsitellä asiaa.

Jos et kestä ylitunteellisuutta, hyppää tämän jutun yli.

02122013_IMG_8575

Olen kertonut nuorimmasta sisarestani, joka viihtyy kaukana Suomesta ja viettää hyvin erilaista elämää kuin muu perheeni. Tämän syksyn hän on taas ollut Etelä-Amerikassa. Välillä hän oli poissa kokonaiset kolme vuotta. Tänä aikana puhuimme puhelimessa vain kahdesti. Olin niin onnellinen kun hän vihdoin palasi Suomeen viime jouluna.  Oli mieletön hetki nähdä rakas ihminen siinä yhtenä kappaleena niin pitkän ajan jälkeen..! Äänikin oli muuttunut. Ja kasvoille uurtunut nähtyä elämää. ”Hei ipana, sinullakin alkaa jo olla ryppyjä silmäkulmissa!” nauroin. Sisareni on minua 7 vuotta nuorempi eli ei enää mikään teini. Mutta minulle hän on aina se ”pienin”, suojeltavin. Mielessäni hänen kasvonsa ovat aina 17-vuotiaan.

Keväällä hänellä ehti jo olla suunnitelmia Suomeen jäämisestä. Mutta kun koulujen ovet eivät auenneet, hän pakkasi taas loppukesästä rinkkansa. Paluulento jäi käyttämättä ja kuukauden reissu venyi viideksi. Sisko lupasi palata jouluksi. Ajattelin, että eihän tämä syksy enää tunnu missään kun selvisin niistä kolmesta vuodestakin.

02122013_IMG_8600

Eilen juttelin siskoni kanssa netissä pitkästä aikaa.

Ei hän halua enää Suomeen. Hän hakee opiskelemaan Argentiinaan ja aikoo jäädä Etelä-Amerikkaan.

”Tiedät ettei minulle ole Suomessa mitään. Haluan olla siellä missä minulla on mahdollisuuksia ja minua arvostetaan”.

Tiedän täsmälleen mitä siskoni tarkoittaa, mutta silti sydämeni murtui. Tätä en halunnut kuulla. En pysty edes muistamaan milloin olisin viimeksi itkenyt kunnolla, mutta eilen itkin. Niin että räkä valui.

Siskoni ei ole enää mikään lapsi vaan aikuinen joka päättää itse elämästään. Ymmärränhän minä että hän on onnellisempi jossain muualla kuin täällä, ja toki ihmisen kuuluu seurata sydäntään. Mutta samalla en ymmärrä. Miksei hänen sydämensä sano, ”Haluan olla lähellä perhettäni”? Eikö hänellä ole ikävä meitä? Miten hän voi vain…. jättää meidät?

Etelä-Amerikka ei ole mikään Barcelona (jossa siskoni myös asui vuosia). Ei sieltä tulla käymään kerran puolessa vuodessa. Hyvä jos kerran vuodessa. Kyllä sen tietää mitä Etelä-Amerikkaan jääminen tarkoittaa. Minun on hyväksyttävä se, että en saa olla osa siskoni arkea. Hänestä tulee vain ”joulusisko”. Harvoin vieraileva ”guest star”.

02122013_IMG_8588

En koskaan halunnut äidin ja hänen siskojensa kohtaloa. Äidilläni oli kaksi vanhempaa siskoa jotka muuttivat Yhdysvaltoihin kun äitini oli vielä kouluikäinen. Äiti on tavannut heitä tämän jälkeen alle 15 kertaa koko elämänsä aikana. Ei sieltä vain tultu käymään. Kun oli jo uusi elämä; perhe, työt, ystävät…. Suomi tuntui heille niin etäiseltä.

Siskoni ovat minulle kaikki kaikessa, ja olen aina ollut kauhuissani äidin ja hänen sisartensa etäisyydestä. Olen usein kysynyt häneltä, ”Miten voit olla puhumatta siskojesi kanssa vuoteen? Eikö sinusta tunnu pahalle kun ette koskaan tapaa?” Nyt minulle jo nuorimmalle siskolle on käymässä samoin. Enkä voi tehdä sille mitään. Se tekee minut niin onnettomaksi. Ja kiukkuiseksikin, itselleni. Miksi olen niin itsekäs että tunnen näin, kun minun pitäisi päin vastoin kannustaa siskoani unelmien toteuttamisessa? Miksi haluan taivutella hänet jäämään jonnekin jossa hän on onneton, vain että minulle tulee parempi mieli?

02122013_IMG_8589

Kun siskoni olivat pieniä, minulla oli tapana kiusata heitä. Olin tuolloin alle 12 vuotias. Kiusaus kohdistui etenkin nuorimpaan. Hän oli minun silmissäni tyhmä ja hidas rääpäle, ja ärsyynnyin suunnilleen kaikesta mitä hän teki. Nahistelu sisarusten kesken on tietysti ihan normaalia, mutta minun käytökseni nuorinta kohtaan ei ollut normaalia. Olin hänelle lakkaamatta sydämetön ja ilkeä ilman mitään näennäistä syytä. Saatoin sulkea hänet pimeään huoneeseen itkemään enkä päästänyt ulos.

Oikeasti taustalla oli tietysti syynsä. Mutta ne eivät liittyneet siskooni vaan minuun ja siihen, mitä olin käymässä läpi. Siskoni on antanut minulle jo kauan sitten anteeksi, mutta muistot vainoavat minua. Tiedän, että kiusaus jätti myös siskooni jäljet. Miten saatoin olla niin julma, se oli kertakaikkisen käsittämätöntä.

02122013_IMG_8585

Lähennyimme nuorimman siskon kanssa kunnolla vasta hänen lukioaikoinaan, kun tulimme iänkin puolesta lähemmäs toisiamme. 13-vuotiaan ja 20-vuotiaan voi olla vaikea ymmärtää toisiaan, 6-vuotiaasta ja 14-vuotiaasta puhumattakaan. Alle 2-kymppisenä 7 vuotta on hurjan suuri ikäero.

Muistan, kuinka vaikuttunut olin, kun minulle alkoi valjeta, kuinka välkky ja taiteellisesti lahjakas siskoni olikaan. ”Pieni tyhmä rääpäle” olikin itse asiassa älykkäin meistä sisaruksista. Hänestä tuli meistä kaikkein taiteellisin, herkin, filosofisin. Idealistisin. Me muut olimme kertakaikkiaan niin… tavanomaisia hänen rinnallaan.

Sitten minä muutin Ahvenanmaalle, ja pian tämän jälkeen sisko kirjoitti ylioppilaaksi ja aloitti reissuvaihteensa. Mille tielle hän on jäänyt.

Eurooppa-vuosien aikana sentään tapasimme kaksi, kolmekin kertaa vuodessa. Sähköpostihiljaisuus kasvatti silti huolta ja etäisyyttä välillä valtaviin mittoihin. Noina aikoina siskoni oli todella huono pitämään yhteyttä ja kolmekin kuukautta saattoi kulua ilman että hänestä kuului sanaakaan. Hän ikään kuin katosi omaan maailmaansa jossa aika kulki eri tahtia, hän ei sanojensa mukaan edes huomannut että oli kulunut niin kauan viestien välillä.

Joka kerta tavatessamme kuitenkin tunsin, että kunnioitukseni häntä kohtaan kasvoi. Kuunnellessani siskon tarinoita hänen elämäntyylistään, saatoin kokea vain suurta ihailua ja arvostusta. Tämä ihminen lähti kirjaimellisesti toteuttamaan unelmiaan, eikä antanut minkään yhteiskunnan normien sanella mitä hänen tulisi tehdä.

Koska sisareni on reissannut käytännössä koko aikuisikänsä, kukaan meistä perheessä ei ole päässyt osalliseksi hänen ”arkeaan”. Saatteko kiinni siitä, mitä tarkoitan..? Vaikka en välillä ole nähnyt toistakaan sisartani moniin kuukausiin, olemme silti pitäneet yhteyttä puhelimitse ja olleet aina viivalla siitä mitä toisen elämässä tapahtuu. Tunne on aivan eri, kun tiedät missä sisaresi asuu, millainen hänen kotinsa on, missä hän käy töissä, millaisen leikkauksen hän otti viimeksi kampaajalla… Nuorimmasta sisarestani en ole tiennyt mitään tällaista sen jälkeen kun hän lähti maailmalle. Hän vain on… jossain. Berliinissä. Barcelonassa. Boliviassa. Vallatussa talossa. Ystävän luona. Mutta paikat ja ihmiset ovat meille tuntemattomia, kasvottomia.

Sisko_IMG_5238

Koko ajan olemme odottaneet, että seikkailuvaihe jossain vaiheessa päättyy. Se on tuntunut itsestään selvältä. Totta kai tulee aika, jolloin saamme hänet takaisin.

Viime keväänä sisko antoi ymmärtää, että nyt se hetki olisi käsillä. Tunsin niin syvää iloa ja huojennusta. Voisimme lopultakin alkaa ”kulkea hänen rinnallaan”, tulla fyysisesti osaksi hänen elämäänsä. Damn it, minä haluan vaihtaa sähköpostiviestit oikeaan ihmiseen jonka lämpimään käteen voin tarttua.

Ja nyt… se repäistiin käsistäni. Argentiina. Olen niin suuressa tunnekuohussa että en tiedä mitä tehdä. Minun pitäisi olla iloinen siskoni puolesta, mutta tällä hetkellä pystyn vain tuntemaan surua ja haikeutta. ”Amerikan sisko”…. Niin kuin äidilläni. Joulukorttisisko. Sähköpostisisko.

Olenko minä paha ihminen kun haluaisin käyttää kaikki keinot pidätellä siskoani Suomessa, taivutella jäämään lähellemme? Jokin osa sisälläni huutaa, että minulla on oikeus saada pitää siskoni luonani, hän on jo omistanut niin monta vuotta itselleen että nyt on minunkin vuoroni. Kun sanon tämän ääneen, tajuan kuinka järjetöntä se on. Silti en voi estää tunteita. Olen hurjan surullinen!

02122013_IMG_8609

Maantiede tuli väliimme juuri kun olimme ystävystyneet, tulleet läheisiksi. Olen vain odottanut, että voisimme jatkaa siitä mihin 10 vuotta sitten jäimme. Mutta siskoni ei halua palata. Minun on vain yritettävä hyväksyä se.

.

Onko teillä kellään sisarta, veljeä tai muuta läheistä perheenjäsentä, joka asuu toisessa maassa tai jota jostain muusta syystä näette todella harvoin? Miltä se teistä tuntuu? Onko se vaikuttanut läheisyyteenne? Voiko siihen koskaan tottua..?

Kommentit
  1. 2

    Iita sanoo

    Isoveli on asunut nyt ulkomailla 4 vuotta. Ennen sitä kaikki kesät meni jo ulkomailla töissä ja opiskeluaikana veli oli vaihdossa.

    Välillä ikävä on suunnattoman suuri. Veli on maailman huonoin pitämään yhteyttä (eikä mussakaan taida olla kehumista) ja tekstiviestit on monesti tosi lyhyitä. Nyt hän on perustanut perheen ja viimeiset pari vuotta näkemisetkin on ollut heidän pikkulapsiperheen arkea. Tuntuu, etten moneen vuoteen enää oikeasti ole tiennyt mitä veljelle kuuluu ja mitä hän ajattelee. Joskus olen oikein yrittänyt kysymällä kysyä mitä kuuluu, mutta vastaus on ollut lyhyt ”hyvää”.

    Vaikkeinta itselle on se, että olen koko elämäni tottunut olemaan veljelle tärkeä. Nyt ”edelleni” on mennyt 3 muuta ihmistä.. ja edes niinä hetkinä kun ollaan vaan kaksistaan en enää saa samanlaista yhteyttä veljeen kuin ennen. Noh, ehkä vielä tulee aika jolloin me löydetään taas yhteistä puhuttavaa.

  2. 3

    sanoo

    Tuli niin paha mieli tätä lukiessa. Oma siskoni asuu vain alle 100km päässä, mutta olen 18-vuotiaasta asti asunut eri kaupungissa kuin hän, saati muu perheeni. Ikävä iskee välillä kovin, mutta onnekis välillä on vain runsaan tunnin matka.
    Silti haikailen edelleen ajoittain niitä hetkiä, kun asuimme vastapäisissä asunnoissa ja hänen luokseen oli se kaksi askelta ulko-ovelta.. Vaikka lapsena kinastelimme järkyttävän paljon, olemme todella läheisiä nykyään ja hänkin jopa soittelee ajoittain, vaikka inhoaakin puhelimessa puhumista. :D

    Veljeni asuu toisella puolen Suomea ja häntä tulee nähtyä ehkä n. kerran vuodessa. Hän muutti kotoa kun oli 16, joten sen jälkeen tiet erkanivat. Onneksi nykyään hän avautuu ja puhuu asioista silloin harvoin kun näemme. Lapsena emme oikein tulleet toimeen, mutta nykyään on eri ääni kellossa. Jatketaan siitä mihin on jääty, vaikka välissä olisikin se vuosi. :)

    Itsellenikin on välillä tosi vaikea uskoa, että tässä ollaan aikuisia ja jokaisella on se oma elämänsä. Minä kun haluaisin kääntää kelloa ja pysyä tiiviisti perheen parissa ja estää ihmisiä karkaamasta käsistä..

  3. 4

    Piippo sanoo

    Suurin osa omista sukulaisistani asuu samalla paikkakunnalla, kummitätini naapurikaupungissa. En siis henkilökohtaisesti ole kokenut sitä, miltä tuntuu kun lähisukulainen onkin toisella puolen maapalloa. Avomieheni sen sijaan on. Hänen sisarensa asuu Uudessa-Seelannissa, eli kirjaimellisesti toisella puolen maapalloa. Olemme seurustelleet puolitoista vuotta enkä ikinä ole jutellut hänen siskonsa kanssa, olen vain nähnyt kuvia ja kuullut anopilta kuulumisia. On todella omituista, kuinka miehelleni läheinen ihminen on itselleni täysin vieras. Todennäköisesti toiset puolitoista vuotta vierähtää, ennen kuin näen hänet ilmielävänä omissa häissään.

    Hirmuisesti tsemppiä, Sanni! Itsekkäätkin ajatukset ovat täysin ymmärrettäviä tilanteessasi, älä soimaa itseäsi. Onneksi nykyteknologian avulla on mahdollista jutella ”kasvotusten” vaikka olisikin eri puolilla maailmaa. :)

  4. 5

    sanoo

    Todella hyvä ja koskettava kirjoitus. Itse olen sellainen joulukortti- ja Facebooksisko, vaikken sen kauempana ole asuskellut kuin Britannissa ja nyt viimeiset melkein 10 vuotta Alankomaissa. Suomessa kävin viimeksi kesällä 2012 ja vasta kesällä 2014 olen menossa seuraavan kerran. Ei tämä aina helppoa ole, erossa olo perheestä ja vanhimmista ystävistä, mutta kaikkeen tottuu. Ainakin tavallaan. Välillä etäisyys tietysti riepoo kybällä, varsinkin kun koto-Suomessa tapahtuu jotain ikävää perheen & suvun sisällä, tai jotain iloistakin. Tsemppiä!

  5. 6

    sanoo

    Koskettava teksti, joka osui omallekin kohdalleni. Olen itse se etäsisko, joka ei ole kehnon rahatilanteen vuoksi päässyt kotona käymään 2,5 vuoteen. Tuntuu, että olen etääntynyt niin sisaruksista kuin ystävistänikin. Nyt olen tammikuussa menossa takaisin kuukaudeksi, mutta näillä näkymin en ole muuttamassa takaisin Suomeen.

    Äidin kanssa lähetellään sähköpostia kaikista eniten. Iskän ja sisarusten kuulumisia luen Facebookista, mikä on kyllä todella kätevää. Nyt perustettiin WhatsApp ryhmäkin sisaruksille, en tiedä miksi ei sitä aikaisemmin tehty. Skypellä soitellaan yleensä jouluna ja muina pyhinä.

    Minusta on tosi harmi asua näin kaukana tärkeistä ihmisistä, mutta minun elämäni nyt on täällä maapallon toisella puolella. Postauksesi herätti kunnolla ajattelemaan miltä tämä välimatka sisaruksistani tuntuu. Onneksi näen heidät pian!

    • 7.1

      Sanni sanoo

      Olipa hyvä teksti, kiitos kun jaoit sen! :) Hyvää joulunodotusta sinullekin!

      The real secret to life is that you get what you want when you do what you want.

      Näinhän se on.

  6. 8

    Reina sanoo

    Täällä taas kommentoin vanhoja kirjoituksia, muttatämä teksti herättää itsessään aika paljon ajatuksia ja itse olen hieman niin kuin siskosi.

    Itsellä on niin kauan kuin muistan ollut hinku lähteä ulkomaille, mutta silti tuli ajateltua että ei sitä tosta noin vaan voi lähteä ja jotenkin ehkä pelottikin ajatus lähteä turvallisesta Suomesta kohti tuntematonta. Lukion jälkeen hain opiskelemaan matkailualaa, mutta pääsykokeiden pisteet eivät avian riittäneet kouluun pääsyyn. Itseä hieman turhauttikin ja iso kysymys oli että mitäs nytten. Parisen viikkoa meni ja näin ilmoituksen opaskoulun hausta ja miksi ei, pääsisin ulkomaille ja olisi töitä siihen asti että ensi vuonna taas hakisi kouluun. Pääsin oppaaksi ja huhtikuussa 2010 19-vuotias tyttönen, joka ei ollut edes eläessään asunut omassa asunnossa oli pakannut laukkunsa ja oli lähdössä kohti uutta seikkailua.

    Nyt 6 vuotta jälkeenpäin en ole edelleenkään palannut Suomeen. En koskaan edes hakenut kouluun uudestaan. Löysin jotain mistä todella pidän ja nautin. Tottakai välillä saattaa olla Suomeen ikävä, mutta yleensä kun suomessa käy tulee jo parin päivän jälkeen ikävä kohti uusia seikkailuja.

    Suomessa käyn tavallisesti 2 kertaa vuodessa, joskus viivyn parikin viikkoa, viimeisimmällä kerralla vain 2 päivää. Allekirjoitan ihan täysin tuon ettei sitä välttämättä huomaa, että aika kuluu niin nopeasti. Äiti välillä laittaa huolestuneena viestiä kun mitään ei ole kuulunut moneen kuukauteen ja voisihan sitä paremmin pitää yhteyttä, mutta jonnekkin se aika vaan katoaa.

    Suurin osa kavereista Suomessa on vakiintunut, heillä on asunto, elävät parisuhteessa ja hyvin monella jo lapsiakin. Itse kuitenkin kun saa istua Afrikassa meren rannalla nuotion loimun ääressä katselemassa kirkasta tähtitaivasta tai Kuubassa villien delfiinine uimisen seuraaminen parin metrin päässä kristalli kirkkaassa vedessä on niitä asioita jotka tekevät onnelliseksi.

    Perhe ja ystävät kyselevät kuinka kauan sitä oikeen meinaa pysyä poissa ja koska on tulossa takaisin Suomeen ja itseä välillä jopa nämä kommentit välillä hieman ahdistavat. Miksen minä saa olla onnellinen, miksi minun pitäisi tuntea syyllisyyttä siitä että joku ikävöi minua kun teen sitä mistä itse nautin eniten. Olisiko heille parempi että palaisin Suomeen jossa he voisivat tavata minua useammin, mutta en olisi yhtä onnellinen.

    Tulipa nyt pitkä purkaus viesti, mutta halusin tuoda esille myös sen toisen puolen näkökulman, vaikkakin muutaman vuoden myöhässä.

    • 8.1

      Sanni sanoo

      Vihdoin ehdin lukea tämän ajatuksella, kiitos kun jaoit tarinasi Reina. Toivotan sinulle ja maailmalle ihanaa yhteistä aikaa siellä jossain, milloin missäkin, sinulla on kaikki oikeus onneesi :)

      • 8.1.1

        Reina sanoo

        Kiitos Sanni, sinulle myös kaikkea ihanaa. Vaikka välimatkat oisi pitkiä kyllä ne tärkeimmät ihmiset siellä mielessä pysyy, kaikki ovat vain erillaisia ja välillä voi olla vaikea ymmärtää toisen aivoituksia, mutta elämä oisi aika tylsää jos me kaikki olisimme samanlaisia :-)

        • 8.1.1.1

          Sanni sanoo

          mutta elämä oisi aika tylsää jos me kaikki olisimme samanlaisia :-)

          Näinpä :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.