Bloggauksesta

Rakkaat lukijani.

Olen viimein saanut vastattua kaikkiin esittelykommentteihin joita kirjoititte viime kesä- ja heinäkuussa. Lupasin vastata jokaiseen, ja näin kauan siinä meni. Aivan absurdia. Siihen liittyen haluan kertoa jotain niin itsestäni kuin blogistakin.

Ei pitäisi tällä luonteella ja toimintakyvyllä mennä lupaamaan sellaisia kuin kesäkuussa lupasin. Tätä on vaikea avata, mutta käsittelen lukemaani ja kirjoittamaani jollain tapaa hyvin raskailla prosesseilla. Olen hidas ja jään mietiskelemään asioita. Kognitiivinen toimintakykyni on joillain alueilla tuskastuttavan hidas ja viipyilevä, olen tekemisessäni loputtomiin hiova ja viimeistelevä, en osaa toimia ”liukuhihnalta”. Tämä ei välttämättä näy ulospäin. Mutta melkein kaikki mitä teen, on hyvin hidasta ja vahvasti tunteiden ohjaamaa.

Sen sijaan että olisin nautiskellut mukavista kommenteistanne, lukenut ja julkaissut ne, liitin niihin tajuamattani psykologisen työtaakan. Halusin vastata jokaiseen, mutta jo lyhyt ”Kiitos Anni” saattoi viedä usean minuutin mietiskellessäni, mitä tervehdysilmaisua käyttää. Saatoin jäädä eri kommenttien tunnelmiin pitkäksi aikaa, ajattelemaan ihmistä ja hänen kertomaansa, välähdystä hänen elämästään. Koiraa tai kissaa, viime keväänä syntynyttä esikoista.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Halusin kirjoittaa jotain henkilökohtaista ja mukavaa jokaiselle esittäytyneelle lukijalle, ja samalla tein sitä niin raskaalla prosessilla, että siitä tuli ajan puitteissa mahdotonta. Miksi ”ajan puitteissa”, siitä ajattelin tänään kirjoittaa. Mihin minun aikani oikein menee? Enkö muka voinut omistaa vaikka viittä päivää pelkästään esittelykommenteille?

Kesäkuu 2016.

Stressasin itseni niin pahaan tilaan, että jouduin ensimmäistä kertaa blogin aloitettuani pysähtymään ja miettimään, mitä oikein olen hommaamassa. Tällaistako elämää minä haluan?

Olin luonut harrastuksesta elinkeinon ja menestynyt siinä. Olin päässyt asemaan, jossa saatoin elää intohimollani. Sehän oli aivan fantastista. Mutta mitä tuolla tasolla pysyminen pitää sisällään?

Sivunkatselut_blogi_2016

Minun kohdallani se piti sisällään kävijämäärien tarkkaa päivittäistä seuraamista ja toimenpiteitä saavutetun tason ylläpitämiseksi. Se tarkoitti käytännössä melkein päivittäistä postaustahtia, ja jos tarve vaati, useampaa postausta päivässä. Joka päivä sai puntaroida, käytänkö olemassa olevan ajan kommentteihin vai uuden blogikirjoituksen tuottamiseen. Juttuaiheet, innosta ja inspiraatiosta puhumattakaan, eivät ole koskaan olleet haaste, materiaalia ja ideoita riittää enemmän kuin ehdin kirjoittaa. Haaste on ennen kaikkea ajankäytöllinen.

Teen aika ajoin myös muita töitä. Välillä käyn vanhalla työpaikallani Maarianhaminassa tekemässä pätkiä. Näiden pätkien aikana teen – tai tein – blogia samaan tahtiin kuin muulloinkin, seuraten tavoitekävijämääriä ja istuen kirjoittamassa vaikka aamuyöllä jos tilanne niin vaati. Silmissä siinsivät porkkanana etenkin ulkomaanmatkat – kun teen töitä pääsen reissaamaan.

Sateenkaaritikkaribanneri

Blogi on minulle siis sekä harrastus, intohimo että toimeentulon lähde. Ja voisi rehellisesti sanoa, addiktio. Olen koukussa bloggaamiseen.

Siihen saa uppoamaan valtavasti aikaa, ja vaikka kuvaaminen, ideointi, taustatyö, haastattelut, kirjoittaminen, kuvien käsittely, kommentteihin ja sähköposteihin vastaaminen sekä yhteistyöpalavereissa ja välillä PR-tilaisuuksissa käyminen on ihan sairaan kivaa, se on pois jostain muusta. Se on pois hetkestä kirjan kanssa sohvalla. Se on pois lenkkeilystä kaverin kanssa. Se on pois kirjeestä Irmeli-tädille. Se on pois läsnäolosta muilla elämän alueilla.

HavsVidden_IMG_2382_

Ulkopuoliselle voi näyttää, että olen ”vapaalla”. Istun siinä ja hämmentelen maitovaahtoa kahvikupin pinnalla. Mutta vastapäätä istuva puolisoni tietää, että olen usein jossain muualla. Minun on vaikea keskittyä. Kuuntelen kun toinen puhuu, mutta mielessäni olenkin brändin X tehtaalla ja mietin tulevaa laboratoriovierailua. Aikataulutan teemaviikon kirjoituksia. Mietin lukijaa, joka kirjoitti minulle henkilökohtaisen viestin elämästään ja ongelmistaan.

”Sinä olet ihan omassa kuplassasi, Sanni. Sinä et ole moneen vuoteen ollut ihan kunnolla täällä.”

Nämä sanat olen saanut kuulla. Se pitää varmasti paikkansa.

Ironista. Vai onko tämä oikea sana tähän yhteyteen. Asia, joka on valtavan kivaa, kiinnostavaa ja antoisaa, jopa toimeentulon mahdollistavaa,  samalla saa aikaan sen, että menetän jotain muuta tärkeää.

Rovaniemi_Viivi

Kaikilla bloggaajilla ei ole tätä ongelmaa, monelle ei varmasti tuota vaikeuksia erottaa blogiaikaa ja muuta aikaa ja jättää blogia mielestään vaikka viikonlopuiksi ja loman ajaksi. Minulle blogi on elämäntapa, elän ja hengitän sitä. Jokainen tilaisuus, tapaaminen, matka, ateria…. Jokainen voi olla aihe blogiin. Saatan innostua vaikka ruokakaupan kassista tai hullun näköisestä näyteikkunasta – ”tää on nyt päästävä jakamaan..!” Jos en mieti tulevia postauksia tai yhteistyöjuttujen deadlineja, mietin lukijoita ja kommentteja. Ilon ja surun tunteita, koettuja laiminlyöntejä. Voisin kirjoittaa esseen siitä kuinka paljon olen miettinyt lukijoihini liittyviä asioita.

Kirjoittelinkin tästä aiheesta kesällä, se oli yksi välineistäni käsitellä stressiä. Erittelin kirjoituksessa hyviä ja huonoja puolia bloggaamisessa. Tein sen kevyen kuuloisesti, en halunnut oikeasti tuntemani suuren uupumuksen paistavan läpi.

Ahvenanmaa_11_15_IMG_9198

Vielä heinäkuun ajan olin ristiriitojen aallokossa. Olin ihan itse ajanut itseni uupumuksen tilaan ottamalla vastaan muita töitä samalla kun halusin kynsin hampain pitää kiinni blogitulojen tasosta. Ketään muuta ei ollut syyttäminen. Mietin päivittäin onko tässä mitään järkeä.

Syksyn myötä piristyin ja toivuin ja tuli uusi tsemppi päälle. Viimeistään Kreikassa olo oli normalisoitunut. Iloitsin kivoista yhteistyökampanjoista kuten Lumene-kiertueesta ja uusista tuulista blogikodin vaihdon myötä. Valvoin 1. joulukuuta Yhdysvalloissa serkkuni vierashuoneessa odottaen, että kello tulee 8 aamulla Suomen aikaa ja uudet sivuni aukeavat… Olin iloinen ja tyytyväinen vaikka muutto piti sisällään paljon säädettävää ja odottamatontakin oheistekemistä, josta osa on vieläkin kesken.

tervetuloavuosi2017_

Joulun tienoilla tuli uusi uupuminen. Uusi vuosi alkoi pitkän keskustelun merkeissä mieheni kanssa miettien, missä tässä nyt mennään. Mietin täytyykö minun heti uudessa blogikodissani ilmoittaa että jään tauolle, nyt on pakko levätä. En kuitenkaan tehnyt niin.

Ehkä minulla on joku lähestyvä 40 vuoden kriisimomentti meneillään, en tiedä… Kriisi taitaa olla liian voimakas ilmaisu, mutta selvästi ilmassa on elämän suunnan tavoittelua. Mitä tässä nyt haluaa tehdä, mitä priorisoida. Mihin käyttää aikaa. Täytin juuri 38, tuntemukset eivät ehkä ole niin outoja näillä nurkilla elämää.

Ahvenanmaa_11_15_IMG_9120

Kuten viime aikojen muutamista blogipostauksistani on voinut lukea, yritän tällä hetkellä löytää päiviini tasapainoa ja rauhoittua. Todellakin, rauhoittua. Kuoria elämästäni joitain raskaita prosesseja joilla sitä suoritan.

Lähtien vaikka siitä, että mies saa keittää aamulla kahvin ja mä en ole siinä mittaamassa ja punnitsemassa jauhoja keittiövaa’an kanssa…! :D Kahvihifistelijä kun haluaa kahvinsa aina tasalaatuisena. Tai sitten kontrollifriikki, miten sen haluaa nähdä. Miehen mielestä tällaisista ”prosesseista” pitäisi pyrkiä eroon ja ottaa rennommin. Ehkä hän on oikeassa, mene ja tiedä…

Koirat_Rovaniemi_IMG_1603_3

Postaustahtiakin olen saanut hidastettua. Se on todella vaikeaa eikä tätä pysty varmasti kukaan muu kuin toinen blogiaddikti ymmärtämään.

Numerot surettavat – jokainen julkaisematon päivä on notkahdus tilastoissa – ja sitähän me bloggaajat emme halua nähdä. (Tehokkaimmat bloggaajat pitävät tämän vuoksi huolen siitä, että heillä on jatkuvasti varastossa postauksia joita voi ajastaa kun haluaa pitää ”vapaapäivän” tai vaikka -viikon. Minulla ei ole tällaista varastoa vaan jokainen juttuni on kirjoitettu samana päivänä kun se ilmestyy.)

Kysyin itseltäni kumpaako haluat: olla joka päivä läsnä tuhansille ihmiselle netissä ja ihailla tasaisia tilastojasi, vai olla enemmän läsnä niille ihmisille (ja eläimille), jotka ovat lähelläsi täällä fyysisessä elämässä? Vastasin, että haluan sitä jälkimmäistä. Valitsen hapsumatolla kieriskelyn Totin ja Viivin kanssa. Valitsen junan joka vie minut Helsinkiin katsomaan sisareni teatteriesitystä. (Ja jos sen läppärinkin vielä joku päivä kykenisi jättämään kotiin, silloin ollaan voiton puolella.)

Vuoden tavoitteena on myös, jälleen kerran, palata lukemaan kirjoja netin lukemisen sijaan. Jukka – eilen aloitin lukemaan Göran Schildtin Purjehdusta Daphnella. Se on ihana.

Näissä fiiliksissä, tikapuusta otetta hellittäen.

Sanni

Kommentit
  1. 1

    Krista sanoo

    Moikka!
    Olen seurannut blogiasi jo vuosia, koska pidän tavastasi kirjoittaa. Olen niitä lukijoita jotka katsovat lempparibloginsa korkeintaan kerran viikossa ja sinun blogisi kanssa on välillä käynyt niin päin että viivyttelen tänne tuloa, koska tiedän että sisältöä on taas paljon enemmän kuin yhdeltä istumalta ehdin lukea. Minäkin ehdottomasti kannustan siihen että pidät asiasisällön hyvänä ja esim postaat harvemmin.
    Kokemuksesta voin myös sanoa että tulotaso ja oma vointi kyykkää paljon pahemmin silloin kun polttaa itsensä loppuun. Siitä palautumiseen voi mennä useita kuukausia, kun vastapainoisesti voi hidastaa tahtia ja säästää itseään, vaikka se saattaakin olla äärimmäisen vaikeaa (vähän niinku liikunnan aloittaminen…)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.