SKAM – Minäkin elin sen!

Joutsamon Timpan historian tunneilla suunniteltiin usein tulevaa perjantaita: missä ollaan, kenen kanssa ja mitkä ovat tarjoilut. Timppa kyllä tiesi, mistä yritimme supattaa (omasta mielestämme) hiljaa. Hänellä on muuten (koskaan ja ikinä) kohtaamistani opettajista parhaimmat pedagogiset taidot ja ymmärrys nuorten ihmisten mielen maailmasta.

Lukio-ikäisenä olen vain kerran aidosti hävennyt koulussa. Se oli se kerta, kun emme pitäneet Timpalle lupaustamme siivota rukousaulaa tuoleista erään tapahtuman jälkeen. No, se Timpasta. Ehkä hän on antanut meille anteeksi.

16-17-vuotiaana elämä pyöri oman navan, kemujen ja leimuavien mielialojen ympärillä. Elämä keskittyi viikonloppuihin, vaikka kyllähän koulu tuli sinä sivussa hoidettua yllättävän hyvin. Ihastumiset ja rakastumiset herättivät niin suuria tunteita, että niihin meinasi hukkua. Luokkabileissä harjoiteltiin yhdessä olemista ja aikuisuutta. Mokailtiinkin. Vanhemmista irrottautuminen tuntui upealta. Kaverit olivat tärkeintä maailmassa. Ja baareihin pääseminen.

Pinnalla olivat kysymykset kelpaamisesta, riittämättömyydestä tai riittävyydestä, rakastettavuudesta, pärjäämisestä ja itsetunnosta.

Näihin tunnelmiin palasin, kuin salamaniskusta, käynnistäessäni YLE-areenasta ensimmäisen jakson SKAM:ia, nuorille suunnattua norjalaista TV-sarjaa.

Skam (norjaksi häpeä) vei minut laakista mukanaan (ne, joille on käynyt samoin, tietävät, mistä puhun.) Oslolaisen Nissenin lukion opiskelijoiden elämästä todenmakuisesti kertovassa sarjassa kuvataan nuorten arkea, kaverisuhteita, puhutaan seksistä, päihteistä ja juhlista.

Olen katsonut nyt jokaisen jakson herkkänä ja vereslihalla. Palasin 17-vuotiaaksi Annaksi ja olen alkanut ymmärtää itseäni yhä paremmin. Olen nyökytellyt, kauhistellut ja hymyillyt. Samastuin sarjan hahmoihin. Paruin ja vollotin, tunsin tuoksuja, maistoin ja hengitin. Muistin tarkkoja tapahtumia parinkymmenen vuoden takaa. Mieleeni palasi aitona, kuinka isoilta KAIKKI asiat tuntuivat ja minkälaiset mittasuhteet ne saivat.

Lukio-iässä purin tuntojani kirjoittamalla. Löytyypä noilta ajoilta jopa kokonainen runokokoelma, jossa pyörittelen ja veivaan rakkaushuoliani. Ja niitähän riitti. Samoihin tunnelmiin palasin Skamin myötä. Oslolaisen lukion tyypeistä tuli jakso jaksolta tutumpia: ihastuin komeaan abipoika Williamiin (tietysti) ja ihailin Nooran upeaa tyyliä. Ihan kuin silloinkin!

Skam on lohduttava ja viihdyttävä, mutta herättää myös yhteiskunnallisia kysymyksiä seksuaalisesta tasa-arvosta ja uskonnosta. En tiedä miksi, mutta minuun, keski-ikäiseen, nuoruutensa 90-luvulla eläneeseen sarja upposi, kuin häkä. Lisäksi ihailen Skamin nuorten rohkeutta. En minä olisi tuon ikäisenä uskaltanut olla noin vahvasti oma itseni.

Niin. Mutta löysin minäkin abivuonna oman Williamini. Minun Williamini käveli baarissa vastaan ollessani 17-vuotias(!!). Yhden bileillan jälkeen enää mikään ei ollut kuten ennen. Siitä komeasta kauppatieteen opiskelijasta tuli minun poikaystäväni. Ja sitä se on edelleen.

Ja mikä parasta, minun lukiojengini (ei, me ei oltu Pepsi-max -jengi, vaan Beverly Hills -tytöt) on koossa edelleen. Meidän jengimme jäsenet täyttävät ensi vuonna 40-vuotta. Ja hitto, mutta aiomme pitää isot bileet, lähteä yhdessä reissuun ja muistella, mitä kaikkea elämä on meidän eteemme tuonut noiden lukiovuosien jälkeen. Me olemme eläneet täydesti. Ja sitä emme häpeä, emme pätkääkään.

<3 Anna

P.s. Jos et ole vielä SKAM:ia katsonut, niin sen löytää Yle-areenasta

Lue myös edellinen postaukseni: 7+1 syytä treenata ulkona – Mukana kaksi ulkotreeniä!

FullSizeRender 432

Minun ”Williamini”. Olen kuvassa 18-vuotias. Tästä hymystä on  lähes tasan 20 vuotta.

FullSizeRender 424

”Beverly Hills -tyttöjen” kanssa Berliinissä kymmenisen vuotta sitten

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Olipa ihana kirjoitus <3 Ja ihana toi teidän 20 vuoden takainen kuva! En ole vielä katsonut SKAMia, mutta nyt olen kuullut niin paljon hekutusta siitä, että pitää varmaan syyslomalla ottaa ohjelmistoon. Mä puhuin just tänään oppilaiden kanssa (olen lukion opettaja) omista lukioajoista versus siihen, kuinka fiksuja nykynuoret ovat meihin verrattuina. Tunsin myötähäpeää meitä 80-luvun nuoria ja meidän toilailuja kohtaan, kun kuuntelin, mitä nuoret tekevät vapaa-ajallaan vuonna 2017.

    Toisaalta, ei me ihan ääliöitä oltu, eikä koskaan tehty mitään oikeasti PAHAA, joten kuitenkin kehtaan kertoa niistä ajoista. Se, minkä me osasimme paremmin kuin nykynuoret oli stressittömyys; en muista kuin pari luokkakaveria lukiossa, jotka oikeasti stressasivat koulusta. Me muut hoidettiin koulu kunnialla, mutta suurin osa ajasta nautittiin elämästä. Olen tosi huolissani nykynuorten stressitasosta, mun mielestä ton ikäisten ei pitäisi edes tietää, mitä se tarkoittaa!

    Oho, tulipa vuodatus! Tiedän, että sä myös tunnet lukiolaisten maailman, joten näköjään ajattelin, että sulle voi "jutella" asiasta 🙂 Mua harmittaa Anna, että en useammin muista/saa aikaiseksi kommentoida sun aivan ihanaa blogia. Pahoittelut siitä, mutta tiedä, että jokaisen postauksen luen ja tykkään niistä kaikista ihan kauheasti <3

    Ihanaa viikonloppua!

    • 1.1

      annasaivosalmi sanoo

      Kiitos Emma kommentista! Kyllä kandee katsoa, jos syyslomalla löydät sille aikaa 🙂 Oon sun kanssa samoilla linjoilla. Oman kokemukseni mukaan nykylukiolaiset on paljon fiksumpia, kuin me aikoinaan. Ja hyvä niin. Tosi hyvä huomio tuo stressaaminen. Olen havainnut ihan samaa: varsinkin tytöt ovat todella kovia stressaamaan, ottavat koulusta paineita ja vaativat itseltään ihan kamalasti. En yhtään ihmettele, että nykylukiolaiset uupuvat herkemmin.

      Mulla on tosiaan ollut nyt jonkinmoinen tauko koulumaailmasta (maaliskuusta asti), mutta rakastan työskennellä lukiolaisten kanssa. Ja tittakai voi vuodattaa 🙂 Ihana, että tulit kommentoimaan.

      Samoin sulle, oikein hyvää viikonloppua!

      Anna

  2. 2

    Timo Joutsamo sanoo

    Anna ystäväni!
    Luin blogisi jo muutama päivä sitten. Mutta on täytynyt vähän sulatella ennen kuin vastaan. Sillä, tiedätkö, että se mitä kirjoitit jutun alussa on varmasti hienoin palaute, mitä olen työstäni koskaan saanut. Palautteen arvoa nostaa vielä roimasti se, että se tulee juuri Sinulta. Olithan jo silloin koulussa se neiti suorasuu, joka sanoi asiat halki ja kuuluvalla äänellä. Ja nyt olet psykologi ja itsekin opettaja.
    Olet varmaan huomannut, miten paljon sieltä kateederin takaa näkee ja kuulee siitä, mitä kaikkea luokassa tapahtuu, joten ymmärrät, että kyllähän minäkin olin aika hyvin kärryillä siitä, mitä ne perjantaipuheet olivat. Mutta kaikki se kuluu nuoruuteen ja sitä oli tämmöisen vanhemman ”sedän” hauska seurailla. Sen häpeäsi voit hyvillä mielin unohtaa, itse olen unohtanut semmoiset jo ajat sitten.
    Ensi keväänä tulen olleeksi 10 vuotta eläkkeellä. Enää en kaipaa kouluun, mutta edelleen muistelen kaiholla nimenomaan opetusta luokassa, en niinkään sitä kaikkea muuta häsläystä mitä nykykoulumaailmassa on mielestäni ihan liikaa.
    Tässä joitakin hajanaisia mieteitä, joita kirjoituksesi herätti, KIITOS ANNA!
    Lämpimin terveisin
    Timppa

    • 2.1

      annasaivosalmi sanoo

      Timo ystäväni!

      Olen ihan älyttömän otettu, että tulit kommentoimaan 🙂 Kiitos! Ja tunnen suurta tyytyväisyyttä, että eksyit lukemaan blogini. Tuo, mitä sinusta on kirjoitin on aivan totta, ja uskon vieläpä, että monet, monet muut ovat valmiit allekirjoittamaan ihan saman. Olit, ja olet ihan huipputyyppi ja huippu-ope.

      Tunnistan itseni tuosta kuvauksestasi. Suorasuu taidan olla edelleenkin, mutta ehkä vuodet ovat hieman särmiä hioneet.

      Kiitos Timo siis vuosista, jotka sain istua tunneillasi. Annoit meille opiskeljoille jotain merkityksellistä itsestäsi.

      Oikein hyvää jatkoa sinulle ja mukavaa syksyä!

      Terkuin, Anna

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *