Minäkin olisin osannut tehdä paremman

Tapahtui taidenäyttelyssä. Mies ja nainen olivat kuusissakymmenissä, siistin ja fiksun näköisiä kaikin puolin. Pysähdyin katsomaan videoteosta miehen taakse, kunnes hän alkoi kovaan ääneen paasata: ”Jaaha, tämäkin taideteos saanut varmaan kymmenentonnin apurahan..”. Valokuvien kohdalla kovaääninen puhe jatkui: ”Mitä näissäkin kuvissa muka on: minäkin olisin osannut ottaa samanlaisia. Parempia.” ”Ei s**tana, sama kuva moneen kertaan. Eihän tässä ole mitään järkeä”, ”Mitä taidetta tämmöinen muka on!” Tässä vaiheessa liukenin vähin äänin pois.

Kävin viime viikonloppuna tyttäreni kanssa Wäinö Aaltosen museossa. Sunnuntaina oli Turun päivä, joten museoihin pääsi ilman pääsymaksua. Tyttäreni halusi WAM:iin katsomaan Jacob Hashimoton upeaa näyttelyä. Hän oli itse käynyt katsomassa sen jo kahdesti aiemminkin, mutta en pistänyt vastaan, kun hän halusi sinne vielä kolmannenkin kerran.

Mikäs siinä, näyttely on yksi upeimmista, jonka olen nähnyt. Sain häneltä myös asiantuntevaa opastusta teoksiin liittyen. Näyttelyn jälkeen kipusimme museon toiseen kerrokseen, josta löytyy valokuvakeskus Perin vaihtuvat valokuvanäyttelyt. Sen sijaan, että olisin keskittynyt itse valokuviin, huomioni varasti tämä hieman iäkkäämpi pariskunta. Miehellä oli kovaääninen, hyvin negatiivinen mielipide siitä, mitä hän näki.

fullsizerender-29

Jokainen saa tehdä taiteesta toki oman tulkintansa ja ilmaista oman mielipiteensä, niin ajattelen. Jäin kuitenkin miettimään miehen pauhaamista. Miksi hän oli tullut näyttelyyn? Koska sinne pääsi ilmaiseksi? Koska vaimo houkutteli? Miksi hän halusi kyseenalaistaa näyttelyn arvon taiteena? Koska hänellä oli siihen oikeus ja mahdollisuus? Rohkeutta sanoa ääneen asioita, joita muut eivät kehtaa sanoa tai joita ei pidetä sopivana? Koska hän halusi korottaa itseään? Vai oliko hän peräti juntti?

Myönnän, että modernin taiteen näyttelyissä olen itsekin ajatellut joskus samoin, sanomatta sitä kuitenkaan ääneen. ”Lapsikin tuollaista osaisi töhriä!” ”Eihän tuossa ole mitään hienoa, olisin itsekin tehnyt paremman”. Olen jäänyt tutkiskelemaan ajatuksiani: Jos kerran ajattelen, että olisin itsekin kyennyt samaan, ellen jopa parempaan, niin miksen sitten ole ryhtynyt hommiin? Miksei minun teoksiani ole näytillä? Miksei niitä ole edes koskaan aloitettu tekemään?

On niin helppo arvostella toisten suorituksia, esiintymistä, tuotoksia tai toimintaa. Ehkä se helpottaa omaa oloa, kun voi asettaa itsensä muiden yläpuolelle ja uskotella itselleen, että on parempi, kuin muut. Sosiaalisen vertailun kautta omaa itsetuntoa pönkitetään ja pidetään ylläkin.

img_8138-2

On niin helppo katsoa ruudun takaa tietovisailijoiden kiemurtelua ja huudahtaa, että kuinka tyhmiä nuo oikein ovat! Eivät tiedä edes Minna Canthia. Vai oliko se Minna Canth? Minusta olisi miljonääriksi, enkä todellakaan olisi heikoin lenkki. Urheilijoiden suoritukset vasta surkeita ovatkin. Ja miten ne kehtaavat epäonnistua arvokisoissa ja sitten TV-haastattelussa kuitata asian olan kohautuksella: ”Tänään ei oikein kulkenut”.

Arvostelevien ihmisten puheet ovat usein kuitenkin suuremmat, kuin taidot. Mutta vielä suurempana syynä näen rohkeuden puutteen: Kuinka moni meistä uskaltaa tuottaa jotain luovaa ja henkilökohtaista toisten ihmisten nähtäväksi ja arvosteltavaksi, kuten vaikkapa taiteilijat tekevät. Kuinka moni meistä tohtii asettua julkisesti naurettavaksi tietovisailuun tai laittaa kehonsa ja mielensä äärirajoille valmistautuessaan urheilukilpailuun, samanaikaisesti takaraivossa jyskyttävän epäonnistumisen pelon kanssa? Joka kerta, kun ylitämme itsemme ja panemme itsemme likoon, otamme riskin. Olipa sitten kyse uuden harrastuksen aloittamisesta tai omalle epämukavuusalueelle astumisesta. Kuinka moni meistä uskaltaa olla aidosti sellainen, kuin on?

fullsizerender-29

En tiedä tuon taidenäyttelyssä kohtaamani iäkkäämmän miehen elämästä mitään. Mistä tiedän, vaikka hän olisi joskus halunnut taiteilijaksi, siinä onnistumatta tai siihen kykenemättä. Toivon, että hän sai kuitenkin positiivisiakin elämyksiä museosta ja, että hän on uskaltanut elämässään heittäytyä edes kerran senkin uhalla, etteivät kaikki tykkää ja ota koppia.

Eilen kävin naisporukassa Turun taidemuseossa tutustumassa Tyko Sallisen näyttelyyn. Hänen teoksiaan, kuten samassa museossa näytillä olevia Akseli Gallen-Kallelan teoksia, pidettiin aikanaan rumina ja ne saivat osakseen runsaasti kritiikkiä. Silti nämä taiteilijat tekivät oman näköistään taidetta. Silläkin uhalla, mitä muut ajattelivat (vaikkeivat he toistensa kanssa toimeen tulleetkaan).

<3 Anna

P.s. Mielestäni varsinkin modernimmasta taiteesta saa huomattavasti enemmän irti asiantuntevan opastuksen kautta. Esimerkiksi kertomani miehen arvostelu valokuvista, joita oli hänen mielestään ”typerästi monta samanlaista”, taakse kätkeytyy ajatus. Jos tämän ajatuksen olisi ottanut/saanut selville, olisi myös teos avautunut ehkä eri tavalla. Valokuvakeskus Perin sivuilla kerrototaan näyttelyn mielenkiintoisesta, yhteiskunnallisestakin, sanomasta.

Lue myös edellinen postaukseni: Parhaat treenisovellukset kännykässä

 

fullsizerender-29

 

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kiitos Anna tästä tekstistä 🙂

    Varsinkin ajatuksesi uskaltamisesta sai minut todella iloiseksi. Minusta on ihana kuulla, että joku ajattelee noin – ei pidä asioita itsestäänselvyytenä. Vaikka en olekaan ”oikea taiteilija”, niin inspiroiduin tekstistäsi sen verran, että kirjoitin oman näkemykseni asiasta tältä toiselta puolelta ajateltuna.

    Kivaa viikonloppua!

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *