Lapset ovat (teko)syy lihoa – Ja syy alkaa pitämään itsestä parempaa huolta

Törmäsin blogipostaukseen, jonka johtoajatus oli, että lapset ja parisuhde ovat usein tekosyitä lihoa. Niin kuin olettaa saattaa on aihe herättänyt melkoisen älämölön. Varsinkin, koska kirjoittaja sattuu olemaan lapseton 25-vuotias fitness-elämäntapaa noudattava naishenkilö.

Postauksessa todetaan:

”Ei ole mikään tekosyy, että kiloja kertyy, koska on raskaana tai on pieni vauva. Jos oma terveys ja hyvinvointi kiinnostaa, niin oikein suunniteltu ruokavalio saa kilot pysymään kurissa myös näissä tilanteissa”

Kirjoittajan tekstissä on varmasti paljon totuuksia ja kärjistystäkin, jotka osuvat arkaan aiheeseen. Ihmisten syyttäminen laiskoiksi ja tekosyiden keksijöiksi kuumentaa ihan takuulla tunteet.  Onneksi kirjoittaja huomaa postauksensa kommenteissa mainita, että onhan olemassa tietysti erityistilanteita, kuten (masennus, väsymys, yksinhuoltajuus jne), jolloin raskaanaoleva tai pienen vauvan äiti ei pysty tai ehdi huolehtia itsestään, kuten ehkä ennen vauvaa.

Kirjoitus herätti minussa paljon ajatuksia ja siksi halusin kertoa omia kokemuksiani aiheesta ja aiheen vierestä. Kyllä minä väitän olevani ”omasta terveydestä ja hyvinvoinnista kiinnostunut henkilö”, mutta elämässäni on ollut erilaisia vaiheita. Joskus kiinnostus omaan hyvinvointiin on ollut suurempaa, joskus pienempää. Syystä tai toisesta.

 

FullSizeRender 338

Vuosi 2006. Odotan esikoistani. Ja voin hyvin!

Mäkkäriä ja roiskeläppiä

Ensimmäistä lasta odottaessani olin hyper-varovainen ja säikky. Lapsen saanti oli meille todella vaikeaa (kerron aiheesta mm. täällä). Lopetin juoksemisen keskenmenon pelossa (joka oli varmasti ihan aiheetonta), ja liikunta oli lähinnä kävelylenkkejä, joita onneksi pystyin tekemään raskauden loppuun asti. Söin pääosin terveellisesti, mutta en vastustanut satunnaisia ruokahimojani: mandariineja kilokaupalla, Saarioisten roiskeläppiä tai Mc Donaldsin kanahampurilaisia.

Lihoin kyllä (noin 12 kiloa, mikä on ihan normaalia), ja vatsani oli valtava. Vaikka olin ennen raskautta liikkunut todella paljon (juoksu ja spinning), ja ollut myös kiinnostunut painostani, ei minua raskauden aikana huolettanut painonnousu pätkääkään. Itseni tuntien TIESIN, että synnytyksen jälkeen palaan takaisin liikkumaan ja syömään terveellisesti.

IMG_5460

Turvonnut ja viimeisillään. Mutta silti hymyilyttää.

Mutta kuinkas sitten kävikään.

Muistan, miten loppuraskaudessa katselin kateellisena auton ikkunasta kaduilla lenkkeileviä naisia. ”Kohta minäkin pääsen juoksemaan”, ajattelin.

Kun vauva syntyi, palauduin päällisin puolin todella nopeasti. Synnytys oli helppo. Varmaan osaltaan hyvän peruskunnonkin ansiosta.

Lähdin intopiukassa juoksemaan heti, kun se vain oli mahdollista. Kukaan ei kuitenkaan ollut kertonut minulle, mitä lantionpohjan lihaksille synnytyksessä tapahtuu. Juoksusta ei tullut mitään. Tulin itkien kotiin, trikoot läpimärkinä.

Vuonna 2006 ei myöskään puhuttu juurikaan siitä, miten juuri synnyttäneen naisen ei missään nimessä pitäisi treenata. Itselläni vatsalihasten välissä oli nyrkin mentävä rako. Ajattelin voivani pelastaa tilanteen tekemällä vatsarutistuksia. Herranjumala! Pahin virhe, mitä saattoi kuvitella.

Halusin siis synnytyksen jälkeen liikkua, mutta en enää kyennytkään siihen samalla tavalla, kuin ennen, tai sitten tein sen ”väärin”.

Kun tulin uudelleen raskaaksi esikoisen ollessa 8 kuukautta, ei kehoni ollut ehtinyt palautua ensimmäisestäkään raskaudesta. Toinen raskaus oli yhtä vaivojen taivalta. Minulla oli kipuja ja vatsa roikkui niin alhaalla, ettei kävelemisestäkään oikein tullut mitään.

Kuten arvata saattaa, ei vatsalihaserkauma toisen synnytyksen jälkeen ollut mitenkään paremmassa kunnossa. Päinvastoin. Ja silti treenasin (tiedon puutteen vuoksi) vatsarutistuksia. Seurauksena oli pömppömaha vuosiksi.

FullSizeRender 337

Esikoisen 1-vuotissynttäreillä vatsa pystyssä(taas).

Raskauskilot – syitä vai tekosyitä?

Painoa oli myös kertynyt. Osaksi raskauden, osaksi liikkumattomuuden ja herkkujen takia. Syitä vai tekosyitä, en osaa sanoa.

Mutta näin jälkikäteen on todettava, että eipä siinä tilanteessa tullut omaa napaa niin kauheasti tuijoteltua. Kiinnostuksen kohteet olivat muualla. Elämässä on erilaisia vaiheita. Onneksi en kokenut painetta palautua ”normimittoihin” viikossa tai puolessa vuodessakaan synnytyksen jälkeen, vaan annoin ajan kulua rauhassa. Imetin kumpaakin lasta, ja se vei myös kiloja mennessään.

Minun keinoni selviytyä arjesta, pysyä pirteänä ja myös pudottaa raskauskilot, oli tuplavaunujen työntäminen ympäri kaupunkia. Sain vaunulenkeistä todella paljon virtaa ja lisäenergiaa. Kotona tein pikajumppia, kun lapset olivat päiväunilla. Vakiotreenini oli kuntopiiri ennen saunaa.

Meidän perheessämme oli alun perin selvää, että kummatkin vanhemmista osallistuvat lastenhoitoon yhtä paljon. Tämä vapautti myös minua omiin menoihini, kuten treenaamiseen.

Lasten reilun vuoden ikäero oli kuitenkin niin pieni, että minun huolehtiessani vauvasta, mies hoiti usein 1,5 vuotiasta. Pumppasin maitoa pulloon, jos lähdin vaikka lenkille.

Koska mies oli alusta asti käytännön kuvioissa mukana, ei minulla tehnyt yhtään tiukkaa jättää lapsia hänen hoiviinsa. Meillä oli käytettävissä myös muuta tukiverkkoa, isovanhemmat erityisesti. Ilman läheisten apua en varmaan olisi selviytynyt yhtä hyvin tuosta ajasta.

Katse omaan napaan

Väsymys oli melkoinen, mutta liikunta on aina piristänyt minua. Kun lapset olivat hieman isompia, riitti aikaa ja energiaa paremmin myös ruokavalion kuntoon laittamiseen. Kun vauvavuosista ja pikkulapsi-iästä oli jotenkuten selvitty, alkoi huomio enenevässä määrin kääntyä takaisin myös omaan napaan. Minusta tämä oli ihan luonnollista ja nautin vaiheesta todella paljon.

Oman ajan lisäännyttyä pystyin keskittymään omaan hyvinvointiini, kehooni, jaksamiseeni ja tietysti myös treenaamiseen eri tavalla. Liikunta on prioriteettilistallani korkealla. En ole koskaan kokenut huonoa omaatuntoa siitä, että jätän lapset isälleen ja lähden liikkumaan. Nyt, kun lapset ovat isompia, voin treenata heidän harrastustensa aikana. Otan aikaa itselleni usein myös aamuista.

Ei rakettitiedettä – ei stressiä

Minulle raskaudet ja pikkulapsiaika olivat syitä lihoa, kyllä. Mutta toisaalta ne olivat myös syitä alkaa pitää itsestäni entistä parempaa huolta heti, kun sen aika taas koitti.

Ja se vatsapömppö. Se tasoittui lihaskuntotreenin myötä. Keskityin laajasti koko coren (selkä-vatsa) vahvistamiseen, ja vihdoin oikeilla liikkeillä, kun sain asiasta tietoa.

Lihaskuntotreenin avulla myös rasvaprosenttini ja painoni putosi raskautta edeltäviä lukuja alemmas. Kehoni kiinteytyi ja sain lisää lihasta. Ruokavalioni tarkentui paljon pt- ja terveystiedon opintojeni myötä. Löysin oman hyvän ruokavalion, joka on itseasiassa sama, kuin koko nelihenkisellä perheellämme nykyäänkin. Ei mitään rakettitiedettä, vaan ihan perusterveellistä kotiruokaa, satunnaisia herkkuja unohtamatta.

Minun pointtini ja viestini tässä on se, ettei pienten lasten vanhempien kannata ottaa liikunnasta tai terveellisestä ravinnosta yhtä suurta stressinaihetta lisää. Itsestään voi sitä paitsi pitää huolta niin monilla eri tavoilla ja tosi pienilläkin teoilla. Kyllä itseensä ehtii taas keskittyä vähän myöhemmin, kun elämä ei ole enää vain päivästä tai tunnista toiseen selviytymistä. Itsestään huolehtimisen aika koittaa kyllä, jos niin haluaa.

Ajattelen, ettei tässä(kään) asiassa päästä eteenpäin syyllistämällä. Kyllä jokainen vanhempi varmasti ajattelee, että, kun  vanhemmat voivat hyvin, voivat myös lapset silloin hyvin.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Vihdoin voin kertoa!! Kevät Espoossa ja Italiassa.

kanaria

Mun vauva täytti viime viikolla 10 vuotta 🙂 Kuva parin kuukauden takaa.

Kommentit
  1. 1

    Päivi Puroja sanoo

    Itse olen viikolla 20 raskaana ja odotamme kaksosia. Toisesta raskaudesta vatsakin kasvaa paljon nopeampaa ja varsinkin kun masussa on kaksi!

    Alkuraskaus meni pahoinvoidessa. Kun se helpotti pystyi jo liikkumaankin. Olenkin pohtinut hyviä liikuntamuotoja näin raskausaikana. Kotona on kuntopyörä ja sillä olen polkenut lenkkejä muutaman kerran viikossa. Mutta mitä muuta voisi/kannattaisi tehdä?

    Sun kirjan olen ajatellut hankkia. 🙂

    • 1.1

      Sanna V sanoo

      Päivi hurjasti tsemppiä odotukseen <3
      Meillä touhuaa 3,5v identtiset kaksospojat ja vauhtia riittää!

  2. 2

    Kelvoton sanoo

    Ja kukaan ei puhu siitä että pari prosenttia ei vaan laihdu enää raskauden jälkeen.
    Synnytyslääkäri kertoi että pari prosenttia naisista ei vaan enää palaudu jostain syystä ja se maailama ei saa kaatua siihen. Itse yritin liikunnalla ja ruokavaliolla, mutta mitään ei tapahtunut. Pääasia oli että lapsi voi hyvin. Ja nyt edelleen lapsen jo ollessa koulussa, niin minä kannan kiloja mukanani ja liikun kilpatasolla omassa lajissani. Olisi ollut kiva jutella sen ensinmäisen blogikirjoittajan kanssa että kuinka hyvin hän on perehtynyt aiheeseen vai oliko puhtaasti mielipidekirjoitus ilman suurempaa ymmärtämistä.

  3. 3

    Hilkka sanoo

    Fiksu kirjoitus. Minä olen aina ollut kova liikkumaan. Nuorempana vedin talvisin joka päivä 20km:n hiihtolenkkejä, kesäisin pyöräilin kelistä riippumatta yli 40km joka päivä, puhumattakaan lenkkeilystä ja hyötyliikunnasta. Kävelin työmatkat (yht. 12km) jne. Iän karttuessa juoksin puolimaratonia ym. Mutta kun ne lapset tulivat, minulle kävi tismalleen kuten sinullekin: treenistä ei tullut mitään. Kaiken lisäksi jäin yksinhuoltajaksi lasten ollessa pieniä ja olin jatkuvasti lapsissa kiinni ilman mitään tukiverkostoa, eikä lenkille enää päässyt kahden ratasikäisen kanssa samalla tavalla kuin ennen, koska rahaa ei ollut mihinkään hienoihin juoksurattaisiin. Sitten iski masennus.

    Nämähän ovat joidenkin mielestä tekosyitä, mutta eivät ne oikeasti ole. Nämä ovat ihan oikeita arjen ongelmia, joiden ratkaiseminen ei tuohon aikaan päätoimisesti opiskelevalle yksinhuoltajalle ollut mikään helppo juttu. Lihoin yli 25kg, joista elämäntilanteen parantuessa ja lasten kasvettua itsenäisemmiksi karistin jok’ikisen kilon. Kyllä minäkin silloin parikymppisenä luulin tietäväni kaiken ja syyllistin muita, mutta en syyllistä enää. Toivottavasti se alkuperäinen bloggaaja lukee blogitekstisi ja tajuaa, etteivät asiat OIKEASSA ELÄMÄSSÄ niin mustavalkoisia olekaan. Blogissa vaikeudet voi silottaa, etenkin jos ei oikeista ongelmista ole mitään kokemusta, mutta oikeassa elämässä arki on pahimmillaan niin kovaa kamppailua, ettei siitä treenipöksyjen ostamisella selvitä.

  4. 4

    sanoo

    Hei, aivan ihana kirjoitus. Voi että kun kaikki synnyttäjät saisivat kunnon ohjauksen liikunnan aloittamiseen, erkauman kuntouttamiseen ja lantionpohjan lihasten harjoittamiseen. Itse olen aina odottanut että kaikki pelaa ennen kuin lähtenyt juoksemaan. Onneksi olet saanut coren kuntoon nyt myöhemmin.

    Otin itsekin kantaa kyseiseen kirjoitukseen. Äitiys on elämän mullistava juttu, ei se oma ulkomuoto ole heti päällimäisenä mielessä vastasyntyneen kanssa ja näin se pitää ollakin.

    Mammanen/ Äiti jumppaa blogi

    • 4.1

      annasaivosalmi sanoo

      Kiitos ihanasta palautteesta Mammanen!

      Onko sinua ohjeistettu neuvolassa, vai oletko vain itse ymmärtänyt aloittaa rauhallisemmin? Toivon todella, että nykyään ohjeistetaan enemmän. Onnkesi tosiaan keskivartalo palautui sitten lopulta itsellänikin.

      Hienosti muotoilet kyllä äitiydestä. Ei siinä ihan ekana itseään mieti 🙂

      Anna

  5. 5

    UllaM sanoo

    Hyvä kirjoitus 🙂 Olisi kiva kuulla, millaiset liikkeet sitä vatsalihaserkaumaa parhaiten kuroisivat kiinni? 😀 Tiedätkö, auttaako treeni siihen enää myöhemmin? Itsellä synnytyksistä jo pitkä aika, muistona 2-3 sentin kraateri keskellä vatsaa. Olen treenannut vatsalihaksia muun ohessa ja ajatellut ettei tuolle erkaumalle varmaan mitään voi.

  6. 6

    Anniina sanoo

    Olipa hyvin kirjoitettu ja tervettä ”maalaisjärkeä” huokuva teksti! 🙂

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *