Keskittymiskyvyttömästä äidistä Crown-maratoonariksi

En tiedä onko tämä universaali ongelma, mutta minä tiedostin sen tuossa toissapäivänä, kun katsoin mieheni kanssa kolme jaksoa The Crown -sarjaa Netflixistä peräperään.

Kykenemätön keskittymään

Kun lapset olivat pieniä, en pystynyt keskittymään oikein mihinkään pitkiä aikoja. Oli silkka mahdottomuus, että olisin kyennyt katsomaan kokonaisen elokuvan putkeen. Saatikka lukemaan romaanin. Some oli ainoa, johon saatoin hetkeksi pujahtaa: paeta arkea, ja mennä hetkeksi omaan kuplaani. Lueskella toisten päivityksiä, kunnes taas joku tarvitsi minua pyyhkimään, syöttämään, kantamaan, lohduttamaan tai nukuttamaan.

Elämä oli jatkuvaa tarvittavana ja saatavillaoloa. Ja silloinkin, kun minua ei tarvittu, olin jotenkin jatkuvassa (ainakin henkisessä) hälytysvalmiudessa. Aivot eivät kyenneet siirtymään draamaelokuvan pyörteisiin tai lukemiseen, ja siksi kuluikin monta vuotta, etten katsonut ainoatakaan elokuvaa ja kirjat lojuivat yöpöydällä. Treenaamisenikin oli hätäistä ja nopeaa. Toisaalta, juuri näihin aikoihin löysin kotitreenin ja tajusin, että lyhyet pikatreenit olivat oiva liikuntamuoto keskittymiskyvyttömälle äiti-ihmiselle.

Muutos sanomalehden äärellä

Muutos tapahtui yllättäen joitakin vuosia sitten. Eräänä aamuna tajusin lukeneeni aamun lehden kahvikuppini ääressä täysin keskeytyksettä. Havahduin tunteeseen. Olin syventynyt lehteen sen ensimmäiseltä aukeamalta. Hämmästyin, ja muistan huudahtaneeni miehelleni, että nyt on tapahtunut jotain kummallista.

Lapset kasvoivat ja aikaa oli yhtäkkiä enemmän. Jatkuva käytettävissä olon fiilis kaikkosi pikkuhiljaa. Tartuin kirjaan ja tajusin taas pystyväni keskittymään pidempiä aikoja. Leffojen kanssa meni pidempään, mutta lyhyemmät sarjat toimivat (kuten Solsidan).

Onkohan kyvyttömyys keskittyä jotenkin sisäänrakennettuna meihin? Vai onko tämä vain minun kokemukseni? En tiedä, mutta olen suunnattomasti nauttinut asteittaisesta muutoksesta ja tunteesta, että pystyn syventymään kirjoittamiseen, lukemiseen tai liikuntaan.

IMG_5037

2010 olimme juuri muuttaneet uuteen kotiin

Saatavilla – jatkuvasti

Saatavillaolo kuuluu pikkulapsivaiheeseen, mutta koin sen ajoittain erittäin stressaavana aikana. Kun lapset syntyivät peräperää olin mielestäni kokoajan imettämässä tai täyttämässä muita lasten tarpeita. Eipä siinä parisuhteellekaan paljon paukkuja jäänyt.

Käyköhän lopulta niin, että tuota tunnetta tulee kaipaamaan?

Eräs työtoverini kertoi minulle, että hän kaipaa kaksostensa kurahousuvaihetta. Hänelle oli jäänyt lämmin muisto siitä, kun kaksoset tulivat tarhasta kodin eteiseen kahisevissa, märissä ja likaisissa kurahousuissaan. Kuulin tämän jutun omien lapsieni ollessa juuri kyseisessä iässä, enkä voinut ymmärtää, mistä työtoverini puhui. Kurahousurumbahan oli juuri sitä kauheinta!

Minua sitäpaitsi suunnattomasti ärsytti ihmisten toteamukset siitä, että ”Tuo vaihe menee nopeasti ohi” tai ”Lapset kasvavat niin äkkiä!” Se ei lohduttanut pätkääkään univelkaista ja välillä ahdistunuttakin pienten lasten äitiä.

Nyt, 10 vuotta myöhemmin, allekirjoitan kaiken, mutta pyrin olemaan tuputtamatta ”lohduttavia” kommentteja pienten lasten vanhemmille. Aika kultaa muistot ja usein kai kaipaamme juuri niitä aikoja, jotka ovat olleet merkityksellisiä, vaikka olisimmekin rämpineet päivästä toiseen selviytyen.

Nyt minulla on aikaa. Pystyn keskittymään vaikka The Crown -maratoniin.

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni : Mikä lepopäivä?

IMG_5038

Tuplarattailla jokirannassa vuonna 2010

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tunnistan ton erittäin hyvin! Vaikka meillä on vain yksi lapsi, joka ei edes kaueasti valvonut ja oli muutenkin ”helppo” tapaus, niin silti ne ensimmäiset vuodet menivät jatkuvassa ”käytettävissä” -tilassa. En minäkään pystynyt keskittymään esim. leffoihin, sarjoihin ja lukeminenkin oli semmoista ”pätkätyötä”. Vaikka mua ei olisi tarvittu, olin silti koko ajan käytettävissä. Ehkä se on joku evolutiivinen ja biologinen juttu; että naisten aivot muuttuvat pariksi vuodeksi synnytyksen jälkeen, jotta olisimme taatusti läsnä lapsen elämässä? En tiedä.

    Nyt kuitenkin on ihanaa, kun on aikaa ja mahdollisuus keskittyä myös niihin omiin juttuihin. Ja hei, sä kyllä olet tosi hienosti tehnytkin omaa juttuasi: kävin just alkuviikosta ostamassa sun kirjan ja se kyllä on ihana! En ole vielä ehtinyt tehdä yhtään treeniä sieltä (koska olen ollut ”käytettävissä” semisairaalle lapselle :D), mutta tarkoituksena on aloittaa sen kirjan lopun ohjelman mukainen treenaaminen. Kiitos kiitos, kirja tuli tosi tarpeeseen!

    Kivaa alkanutta vuotta 🙂

    • 1.1

      annasaivosalmi sanoo

      Moi Emma! Kiitos kommenstista. Jotenkin tosi lohdullista kuulla, etten ole yksin 🙂 Mä olen tosi samaa mieltä sun kanssa, että NAUTIN todella tästä elämänvaiheesta, kun on aikaa myös omille jutuille enemmän. Ja kiitos, ihana kuulla, että olet ostanut kirjan ja tykästynyt siihen. Nyt vaan treenaamaan ja laita ihmeessä someen joku merkki myös #treenaakotona102030 tai #treenaakotona, niin näen, et oot kanssa varmasti treenannut 😀

      Kivaa alkanutta vuotta myös sulle.

      Anna

  2. 2

    Minna sanoo

    Voin kyllä lohduttaa, että jos kuitenkin kaipaa myöhemmin sitä tunnetta, että on jollekin tarpeellinen, se on ja pysyy. Täysi-ikäiset lapsetkin tarvitsevat vielä yllättävän paljon vanhempiaan, vaikka tarpeet ovatkin erilaiset: autoa lainataan ja vanhempaa tarvitaan erotuomariksi, kenen vuoro on sitä tänään käyttää. Rahaakin mokomat tarvitsevat. Kaikkein tärkeintä on kuitenkin henkinen läsnäolo silloin kun tarvitaan kuuntelijaa. Joskus tuntuu niitä suuria murheita kuunnellessaan, että se kurahousujen kahina oli tosiaan aika kiva ääni. 😉

    • 2.1

      annasaivosalmi sanoo

      Ihana Minna! Kiitos, kun luit. Mä vaan niin muistan tuon sun tarinasi kurahousuista 🙂

      Enkä yhtään epäile, että lasten kasvatus tästä helpottuu, kun he kasvavat. Olen kuullut ihan päinvastaistakin.. Mm. toinen kollega totesi mulle joskus, kun tihrustin valvotuista öistä ja lasten sairasteluista, että ”Pienet lapset, pienet murheet – isot lapset, isot murheet.”

      Eli olet varmasti aika oikeassa <3

  3. 3

    Mari sanoo

    Hei Anna! Osui ja upposi, kiitos ”vertaistuesta”! Isommat jo 8 ja 10 ja kuopus 2. Välillä oli jo aika että lehteen yms. sai keskityttyä mutta nyt elän toistamiseen tuota vaihetta, jota kuvaat . Myös päiväuniaika menee varallaolo-tunteella. Pakenen myös pieniä hetkiä someen ja omaan kuplaan, juuri niinkuin kuvasit. Kirjat olen löytänyt taas ennen nukkumaanmenoa, kun yövalvomisia ei enää ole. Mutta välillä on tosiaan käynyt mielessä, että olenko menettänyt keskittymiskyvyn mutta kiitos muistuksesesta, se palannee taas muutaman vuoden sisällä .
    Kiitos inspiraatiosta kuntoiluun

    • 3.1

      annasaivosalmi sanoo

      Kiitos Mari kommentista! Ihana kuulla, että muillakin on ollut samanlaisia kokemuksia. Mä en oikeen saanut päiväunienkaan aikana mitään tehtyä. Esikoisen kanssa kävelin pitkiä lenkkejä, kun hän nukkui, mutta nuorempi itkeskeli paljon.. Tsemppiä sinulle, kyllä se keskittymiskyky palaa. Ihan varmasti!

      T. Anna

  4. 4

    Maiju sanoo

    Niin tuttua! Esikoinen on nyt 4v. ja ihan viime aikoina olen ehkä hieman paremmin pystynyt keskittymään esim. sarjan katsomiseen tv:stä. Mutta se vaatii ponnisteluja. Yksin ollessakin keskittyminen mihinkään on vaikeaa. Ja nyt meille on tulossa vauva, joten…. 😀 Tilasin kirjasi. Se tuli eilen, jee! Olen jo pitkään harrastanut kotitreenejä ja kirjastasi saan takuulla uusia ideoita!

    • 4.1

      annasaivosalmi sanoo

      Kiitos, kun kommentoit, Maiju!

      Onnittelut tulevan vauvan johdosta. Aivan ihanaa!

      ja olen varma, että löydät kirjasta uusia ideoita kotitreeniin. Tosi moni on laittanut mulle viestiä, että varsinkin pienten lasten kanssa kotitreeneistä saa valtavasti virtaa arkeen 🙂

      T. Anna

  5. 5

    Elina sanoo

    No kylläpä osui ja upposi! Olen miettinyt jo vuosia, että onko minussa joku vikana, kun en voi keskittyä koskaan mihinkään yhteen juttuun kerrallaan. Itse koen myös tuon jatkuvassa hälytystilassa olemisen ajoittain jopa ahdistavana. Ainut oma juttu on ollutkin pitkään liikunta eri muotoineen, koska silloin saa aivot parhaiten levätä. Ehkä toki elämänvaihe on myös kaikkinensa aika rasittava, kun kotona on 6-, 5- ja 1-vuotiaat lapset, mies reissaa paljon työn takia ja itse yritän opiskella. Mutta aikansa kutakin, ehkä minunkin hetkeni vielä koittaa ja opin vain olemaan. Ja yritän nyt nauttia vaikka niistä kurahousujen kahinoista. Kiitos hyvästä kirjoituksesta!

    • 5.1

      annasaivosalmi sanoo

      Ihana kuulla Elina, että liikunnan aikana edes saat keskittyä vain itseesi 🙂 Mahtavaa, että liikunta on sinulle henkireikä. Sitä se oli mullekin. Ja on toki vieläkin. Kiitos, kun kommentoit. T. Anna

  6. 6

    Kaisa sanoo

    Kyllä!
    Keskittyminen on vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa jotenkin on kestää sitä, että koko ajan joku keskeyttää ja haluaa jotain.

    Enkä tajua miten jotkut pystyvät tekemään töitä, kun ”lapset leikkivät” tms. Miten ihmeessä? Eikö niiden lapset silti joka toinen minutti pyydä/sano/halua näyttää jotain? Vai onko niiden työ sellaista, ettei tarvitse keskittyä? Kateellisena siis luen näitä ”tein töitä lasten leikkiessä”- juttuja kun itse joudun joka sähköpostia varten vetäytymään yksinäisyyteen tai odottamaan seuraavaa hoitopäivää.

    • 6.1

      annasaivosalmi sanoo

      Kiitos viestistä Kaisa!

      Mä tunnistan tuon ”keskytymisen tuskan” myös 🙂

      Ja se vaikuttaa toki siihen keskittymiskykyynkin. Nykyään pystyn tekemään jo töitä kotona. Lapset siis jo isompia, mutta ennen en todellakaan voinut. Kokeiden korjaus oli pakko tehdä koulussa tai sitten lähteä kotoa jonnekin korjaamaan esim ylppäreitä. Tai lähettää perhe pois ylppäreiden aikaan 🙂

      Tsemppiä!

      Anna

  7. 7

    Tanja sanoo

    Täällä myös yksi keskittömiskyvytön . Mä taidan olla just nyt tossa ”sanomalehtivaiheessa”, vaikka kuopus on vasta neljä, on hän neljäntenä lapsena melko omatoiminen ja esikoisen lennosta urheilulajin myötä huomaam, että mulle on tullut ihmeellisesti ylimääräistä omaa aikaa. Perjantaina olin mm. YKSIN kahvilla . Mä huomaan todella kaipaavani tota omaa aikaa.
    Treenimoodiin se ei vielä ole vaikuttanut, vähän oikeastaan päinvastoin… mulla on tapana liikkua aina kun ehtii ja nykyään tuntuu ehtivän niin usein että alan olla ongelmissa

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *