Jännitätkö puhumista? Puhu jännittämisestä.

Minä jännitin. Ennen. Opettajana tutun luokan edessä puhuminen ja esiintyminen sujui muutaman opetusvuoden jälkeen jo rutiinilla, mutta vanhempainillat tai tuntemattomille pidetyt luennot saivat puntit tutisemaan ja autonomisen hermoston ylikierroksille. Päätin, etten anna jännityksen nujertaa minua ja siksi halusin tehdä asialle jotain. Päätin alkaa puhua jännittämisestä.

Mitä enemmän siitä puhuin: työkavereille, läheisille ja oppilaillenikin, sitä varmemmaksi itseni koin. Eräs koetinkivi olivat koulumme ylioppilasjuhlat, johon minut nuorena opettajana oli värvätty pitämään juhlapuhe. Satapäinen yleisö valmistuvia abiturientteja, vanhempia, mummoja, kollegoita ja rehtoreita. Apua! Harjoittelin puhettani niin paljon, että osasin sen jo ulkoa. Pidin puheeni kotona monta kertaa niin elävälle yleisölle (lue:mies) kuin peilillekin.

fullsizerender-34

Parhaiten minua kuitenkin auttoi opehuoneen kahvipöytäkeskustelu, jossa taas inisin ja ujelsin tulevasta puheestani, ja siihen liittyvästä kaameasta jännityksestä. Äidinkielenopettajakollegani neuvoi minua tekemään mielikuvaharjoituksen ja pohtimaan, mikä olisi kamalinta, mitä puheeni aikana voisi sattua. Näin itseni oksentamassa, pissaamassa housuuni ja luhistumassa puhujanpönttöön samalla, kun hameeni helma nousisi korviin. Tämä mielikuva päässäni aloin ensin hihittää, sitten nauraa ja lopuksi ulvoa, niin absurdi se oli. Siihen kiteytyivät kaikki katastrofiuskomukset, mitä vain pystyin mielessäni kuvittelemaan.

Yhtä kaikki, kun loputon hekotukseni mielikuvalle loppui, olin tehnyt sen suurimman oivalluksen. Mitään tällaista tuskin tulisi tapahtumaan. Olin suurennellut asiaa mielessäni ja jännityksen mittasuhteet olivat paisuneet kohtuuttomiksi. Ja vaikka kaikki edellämainittu kävisikin tilaisuudessa toteen, niin mitä sitten. Niin, mitä sitten? Ei mitään. Kaikki olisivat unohtaneet episodin todennäköisesti viikossa.

Puhe sujui yli odotusten. Tunsin jännityksen koko esitykseni ajan. Kädet painoivat tonnin, jalat olivat hyytelöä ja sydän hakkasi rinnassa. Pongasin yleisöstä ennestään minulle tuntemattoman innoissaan nyökyttelevän ja hymyilevän naishenkilön. Otin hänet kiintopisteekseni ja puhe soljui suustani, hyvin harjoiteltuna, rauhallisesti ja vakuuttavasti.

Kerron tätä kyseistä tarinaa myös omille psykologian opiskelijoilleni. Tiedän, että moni nuori jännittää aluksi esiintymistä luokan edessä. Mokaamisen pelko on kaamea. Mitä, jos kaikki huomaavat, miten paljon jännitän? Jännittämisestä puhuminen kuitenkin auttaa. Puhua voi kaverille, vanhemmille, opettajalle tai ammattiauttajalle. Esiintymiskokemus, karttuessaan, auttaa toki myös.

fullsizerender-34

Esiintymistä voi treenata, kuten mitä tahansa taitoa.

Enää jännitys ei vaivaa minua. Tiedän, että pieni jännitys ennen esiintymistä on vain hyvä asia. Se tuo tilanteeseen sykettä ja adrenaliinia. Esiinnyn itseasiassa mielelläni ja tykkään haastaa itseäni erilaisissa vuorovaikutustilanteissa, erilaisten ihmisten kanssa. Kannustan opiskelijoitanikin avoimuuteen, puhumaan jännittämisestään ja toisaalta kerron heille myös, ettei jännitys näy lainkaan yhtä vahvasti ulospäin, kuin miltä se omassa kehossa tuntuu.

Monien muidenkin asioiden, kuin jännittämisen kohdalla, puhumattomuus voi tehdä niistä mörköjä. Näin voi käydä myös ihan lähimmissä ihmissuhteissa. Vain asiat, jotka jäävät sanomatta alkavat vainota meitä. Avoimuus omista heikkouksista ei tee meistä heikkoja muiden edessä. Päinvastoin.

Enhän ole ainoa (ex)jännittäjä?

<3 Anna

Lue myös edellinen postaukseni: Uusi kipinä voima- ja kuntosaliharjoitteluun sekä Beigen ruuan kirous

fullsizerender-40

Puhumassa kameralle

 

 

Ei kommentteja.

Trackbacks

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *